Teatteri

Uskoa? Toivoa? Rakastaa!

Lähtölaukaus vai loppuhuipennus? Katse poimii ensimmäiseksi kaltevat pinnat, alaspäin luisuvan huoneiston, jonka oikeaa laitaa hallitsee suuri sänky. Puuskuttelu ja euforiset huokaukset paljastavat yleisölle, että lakanoista esiin kuoriutuva kaksikko on juuri rakastellut kiihkeästi.

Pian selviää, että kyseessä on tuore pari, tai paremminkin tuttavuus, jonka tulevaisuuteen nainen ja mies suhtautuvat ratkaisevasti eri tavalla: ”Kiitos, tämä oli tässä.” ja ”Tämä on upean rakkaustarinan alku!”.

Inhimillistä lämpöä Yhdysvaltalaisen Terrence McNallyn (1938–2020) kirjoittama Frankie ja Johnny kuun valossa sai kantaesityksensä kesäkuussa 1987 New Yorkissa.

Käsiohjelmaan on lainattu hänen New York Timesille kolme vuotta sitten antamaansa haastattelua, jossa McNally kertoo kirjoittaneensa näytelmän sen jälkeen, kun hän raitistui. Ehkä alkoholista luopuminen oli syy siihen, että hän kykeni vihdoin kuvaamaan ihmisiä aidosti, paljaasti, inhimillisesti, koskettavasti, koomisen ja traagisen hienovaraisesti yhteen nivoen.

Epävarmuuden tunteet. Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on sijoittanut esityksen näytelmän syntyaikoihin – television lyhyet välähdykset aids-uutisointeineen muistuttavat 80-luvun ilmapiiristä – mutta tarinan ydin resonoi täydellisesti tässä ajassa, koska ihmisen kaipuu rakastetuksi tulemisesta ja siihen kietoutuvasta epävarmuudesta toisen edessä ja pelko petetyksi tulemisesta on aiheena ajaton.

Kuvassa nainen ja mies, Frankie ja Johnny, syövät yöpalaa keittiössä.
Frankie ja Johnny yöpalan äärellä. Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö. Kuva © Mika Hiltunen

Toisaalta ymmärrän aikahypyn, sillä kieltämättä nykyaika kännyköineen, deittisovelluksineen ja alituisine somepäivitykseen on muovannut ihmissuhteiden syntymistä ja parinmuodostuksen koreografioita perinpohjaisella tavalla. Olipa ihanaa seurata näytelmää, jossa henkilöt eivät koko ajan plaraa saamiaan viestejä tai muiden Insta-kuvavirtaa. Yleisökin malttoi seurata esitystä puhelimiaan vilkuilematta – paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Iivanainen korostaa käsiohjelmassa, että hänelle tärkeintä näytelmässä on se, miten se puolustaa ihmisen rakastettavaa epätäydellisyyttä. Näyttämölle rakennetun vuokrakodin nuhruinen sisustus viestii osaltaan samaa asiaa ja muistuttaa katsojille ensihetkistä lähtien, ettei nyt kerrota menestyjien tarinaa.

Taitureiden paritanssi. Frankie ja Johnny työskentelevät samassa ravintolassa, Frankie tarjoilijana ja Johnny äskettäin työt aloittaneena kokkina. He ovat keski-ikäisiä, elämän varjopuolia kokeneita, ja nyt molemminpuolinen kiinnostus on tuonut heidät samaan sänkyyn. Heitä näyttelee valloittava pari, Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö.

Olen mielessäni lyönyt kumpaankin näyttelijään laatuleiman. Hakulisen tulkinta Niskavuoren Hetana kaksi vuotta sitten oli poikkeuksellisen väkevä ja säkenöivä roolityö. Hän rakensi uskomattomalla tarkkuudella naisen, joka on sairastunut vahvuuteen.

Latva-Äijön näyttelijäntyötä olen viimeksi ihaillut Kansalliskirjailijassa ja Saatana saapuu Moskovaan -näytelmässä, jossa hän näytteli mustaan magiikkaan erikoistunutta professori Wolandia eli Saatanaa. Huh-huh sitä intensiteettiä!

Kuvassa nainen eli Frankie istuu ikkunalaudalla. Häntä näyttelee Eeva Hakulinen.
Eeva Hakulinen. Kuva © Mika Hiltunen

Rakkaus: vallankumous ihmisessä. Johnny tietää, että menneisyys on tulevaisuuden rakennusaine, ei este uusille aluille, kuten Frankie uskoo. Hän ei halua hukata enää hetkeäkään vaan tarttuu tilaisuuteen ahnein kourin ja ryhtyy saman tien suunnittelemaan parin yhteistä taivalta. Johnnyn pitelemätön rakkautensa julistaminen nosti mieleeni pätkän Juice Leskisen runoa:

Jos sinä olet vanerikoivulautta,
minä olen sisävesien hinaaja
ja huudan salmissa
.

Vähemmästäkin haavoitettu ja petetty pelästyy, saati sitten Frankie, joka kantaa takaraivossaan pahoinpitelyn arpia – eikä tämä ollut metafora. Mutta Johnny ei luovuta, hän maanittelee, anelee, vaatii, taivuttelee, karjuu ja suostuttelee Frankieta pyyhkäisemään yli turhat ajanjaksot. Kyllä, tästä irtoaa paitsi kipua myös isosti koomisia tilanteita ja kaksikko osaa hyödyntää ne tappiin asti.

Öinen hehku ja liekkimeri. Olen nähnyt Frankie ja Johnny -näytelmän joskus 1990-luvun lopussa Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsassa, mutten muista Ville Mäkelän ohjaamasta versiosta paljonkaan. Garry Marshallin ohjaamaa samannimistä elokuvaa en ole nähnyt. Sen sijaan näytelmässä useampaankin kertaan viitattu laulu, Gene Vincentin Frankie & Johnny, on tuttu ja sanoituksesta johtuen aloin esityksen loppupuolella odotella ankaraa traagista takaiskua.

Mies eli Johnny istuu sängyn laidalla ärtyneen näköisenä.
Esa Latva-Äijö. Kuva © Mika Hiltunen

Anteeksi tämä spoileri, mutta onneksi sellaista ei tullut, vaan katsoja saa nauttia loppuun asti kuminauhamaisesti etääntyvän ja lähentyvän taisteluparin kuvioluistelusta ja napakasta vuoropuhelusta, josta ei totta vie sävyjä puutu. Ihailin näyttelijöiden ajoituksen tajua ja tunteisiin antautumisen rohkeutta, jota ilman McNallyn ryöpsähtävä ja paikoin jopa poukkoileva teksti Shakespeare-lainauksineen ei syttyisi eloon.

Vielä kiitän esityksen visualisteja: lavastussuunnittelija Juho Lindströmiä, valo- ja videosuunnittelija Mika Hiltusta, pukusuunnittelija Mari Pajulaa, kampausten ja maskien suunnittelija Kirsi Rintalaa ja äänisuunnittelija Hannu Hauta-ahoa. Miten hyvin kaikki näyttämölle pantu (ihan vain esimerkkinä mainittakoon se reunoiltaan ryvettynyt jääkaappi) rakensi taloudellisesti köyhäksi jääneen Frankien maailmaa ja tuki tarinan etenemistä, puhumattakaan kulloisenkin tunnelman vahvistamisesta, joka huipentui upeaan liekkimereen. Jo oli aikakin nähdä satojen auringonlaskuun ratsastavien yksinäisten cowboyiden vastapainoksi auringonnousuun suunnistava häpeämättömän romanttinen pari.

P.S. Nyt soi taustalla Claude Debussyn Clair de Lune. Kiitos musiikkilistasta!


Frankie ja Johnny kuun valossa

Ensi-ilta 8.9.2022 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä

Teksti: Terrence MacNally Suomennos: Ville Mäkelä Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Lavastussuunnittelu: Juho Lindström Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala Rooleissa: Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö

Pääkuva: Esa Latva-Äijö ja Eeva Hakulinen. Kuva © Mika Hiltunen

Sain kutsuvieraslipun.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!