Surkea on sorretun elämä

Minä sen tapan, sen karhun!

Tärkein alkuun: lankesin loveen. Aulis Sallisen säveltämä Punainen viiva -ooppera Turun kaupunginteatterissa on vangitseva näyttämötaideteos. Niin ankara ja murhetta täysi kuin Kainuun korvessa elävien Topin ja Riikan tarina onkin, heidän raaka todellisuutensa on kertomisen arvoinen, ja työryhmä ohjaaja Mikko Koukin johdolla tekee sen komeasti, teoksen humanistista perusajatusta ja ennen kaikkea pientä ihmistä kunnioittaen.

Jo alku on väkevä ja enteellinen, kun villi luonto ja sen siittämä kuningas, karhu, väläyttävät voimaansa. Mieskuoron loitsumaisen laulun myötä lavalla lainehtii turkkimeri, jonka uumenista välähtää verinen kämmen. Kun kylläinen kontio kömpii pesäänsä talviunilleen, Korpiloukon varaton perhe on lammasta köyhempi, mikä saa Topin julistamaan tappotuomion karhulle.

Kohtaus on kuin Tšehovin ase: oopperaa vähemmänkin nähnyt tajuaa, että kuolema niittää satoa ennen kuin viimeinen sävel hiipuu ja yleisö palaa takaisin arkeen.

Älkää kuulko toisten houkutuksia

Punainen viiva -oopperan tarina pohjautuu Ilmari Kiannon vuonna 1909 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta Aulis Sallinen on kirjoittanut libreton.

Idean teoksen säveltämisestä oopperaksi esitti alun perin vuonna 1975 Suomen Kansallisoopperan johtaja Juhani Raiskinen, mutta Sallinen ei innostunut ehdottajalta saamastaan Matti Tapion teatteridramatisoinnista, vaan piti sävellystyötä sen pohjalta suorastaan mahdottomana ajatuksena, kuten hän mainitsee Juhani Aromäen kirjassa Elämäni on musiikki. Tunnetut musiikkimiehet kertovat. (WSOY 1980). Luettuaan Kiannon romaanin Sallinen tykästyi sen rakenteeseen ja otti sävellystyönsä lähtökohdaksi karhun, joka kuvaa kaikkea sitä, mitä vastaan korven ihmisten – Topin ja Riikan – pitää taistella.

Kapellimestari Ville Matvejeff kertoo Turun kaupunginteatterin sivustolla tavanneensa ennen harjoituskauden alkamista Sallisen – jota hän luonnehtii Suomen upeimmaksi oopperasäveltäjäksi – yhdessä pääparia tulkitsevan Johanna Rusasen ja Waltteri Torikan kanssa. Tapaaminen oli vapauttava, sillä trio sai maestrolta kehotuksen tehdä Turkuun omannäköisensä teos. Sallinen oli myös esitellyt graafisen karhupiirroksen, joka pohjalta hän oli aikanaan luonnostellut oopperan muodon.

Kaunista ja koreaa kuin rastaan laulu

Mikko Kouki saa onnitella itseään useammankin kerran, kun on onnistunut saamaan Romppasen pariskunnaksi niin valovoimaisen ja tulkinnallisesti taitavan kaksikon. Waltteri Torikan Topi on nälän ja erämaan leimaama, ankarissa oloissa varttunut vahvaselkäinen ja varsin vakava mies, jonka ääni kumajaa komeasti heti ensikohtauksesta alkaen. Johanna Rusanen hänen vaimonaan Riikana on eläväisempi, joskin katkerampi ja hyökkäävämpi mökin puuhakas emäntä, joka ajoittain katuu ankean arjen poikinutta valintaansa, kun hän päätti mennä naimisiin Topin kanssa.

Vahvoja naisia aiemminkin suomalaisissa oopperoissa tulkinneen Rusasen ääni soi upeasti kautta koko esityksen, mutta eritoten alkupuolella hänen laulunsa herrasväen heinäpiian-aikoja muistellessaan oli täynnä iloa, valoa ja kuin helisevää tanssia. Kun Topi lähtee kirkonkylälle jauhojen hakuun ja Riika katuu monologissaan miehensä tylyä torumista ja enteenomaisia ajatuksiaan tämän kuolemasta, Rusasen dramaattinen tulkinta meni täysin ihoni alle.

Vaan eipä jäänyt laulussa toiseksi Torikka, vaikka niin Kianto kuin Sallinenkin ovat luoneet hänestä osin alistuvan, raskasmielisen ja saamattoman miehen. Riikan muisteltua nuoruuttaan Topi piirtää kuvaa omasta paratiisistaan, tukkisavotasta, jossa sai 16-vuotiaana ensimmäisen kerran maistaa oikeaa leipää. Sitä seurannut tulikivenkatkuinen vuodatus, miten vaimo on sekä taivaan ilo että helvetin tuli, räjähti Torikasta sellaisella voimalla, että me parvekkeella istuneetkin saimme sen tukassamme tuta.

Ihailen sitä, miten Punaisen viivan taiteellinen työryhmä on hyödyntänyt suuren näyttämön viimeistä nurkkaa myöten. Mikko Kouki selvästi tuntee talonsa mahdollisuudet. Jo Taru Sormusten herrasta ja Hobitti (jonka näin kahdesti) tekivät minuun suuren vaikutuksen nimenomaan teknisillä ratkaisuillaan, joiden avulla mielikuvitukselliset fantasiamaailmat tuntuivat kurottuvan teatterirakennuksen seinien läpi aina seuraavaan universumiin asti.

Ja nyt ropisee pojoja läjäpäin lavastuksen, valojen, äänimaailman ja videoiden suunnittelijoille ja toteuttajille. Kiitos Jani Uljas, Timo Alhanen, Iiro Laakso ja Sanna Malkavaara – sekä tietenkin koreografi Jouni Prittinen! Mainitsen muutaman esimerkin, joissa silmä lepäsi: Talon neitoset kauniissa hameissaan kuin kukkaset niityllä. Miten vangitseva olikaan Riikan nuoruusmuiston kuvitus, nuo neljä hulmuavaa kangasta letittävät nuoret naiset, jotka liikkuivat ja liekehtivät näyttämön eri tasoilla kuin virvatuli.

Tai se tuiskuinen päivä, kun Riikan odottaessa onnentuojaa taivas vyöryttää valkeaa jäätävää lunta ja korkeissa hongissa punainen hohkaa kapeina viiruina kuin muistona tärkeästä hetkestä tai toiveena tulevasta. Puhumattakaan Topin tulenpunaisesta painajaisesta, jossa koko näyttämö roihuaa kauhistuttavan rovastin (roolissa Mika Kujala) kuulustellessa ja kiusatessa köyhää miestä. Vielä tahdon mainita (ohjaajan?) oivalluksen, jossa juuri ennen väliaikaa näyttämön takaseinä avautuu ja paljastaa punaisessa valossa voimallisesti pauhaavan Turun filharmonisen orkesterin ja soittajia johtavan kapellimestarin. Huikea hetki!

Köyhälistön päivänkoitto on alkanut

En ole nähnyt Punainen viiva -oopperaa ennen, en edes tv-taltiointina. Sen sijaan olen kuunnellut Helsingin kulttuuritalolla syksyllä 1979 taltioitua äänitettä, jossa oopperan esittävät alkuperäiset solistit (mm. Jorma Hynninen ja Taru Valjakka) sekä Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro kapellimestari Okko Kamun johdolla.

Olen myös katsonut Matti Kassilan vuonna 1959 ohjaaman elokuvaversion pari kolme kertaa elämäni aikana, ja siitä on vahvimmin mieleeni jäänyt Jussi Jurkan hillittömällä intensiteetillä ja jurkkamaisella notkeudella näyttelemä agitaattori Puntarpää.

En liene katsomossa ainoa, jolla Jurkan tulkinta väikkyy takaraivossa, mutta sitä kestää vain hetken, sillä Petri Bäckström vetää ensiminuuteista alkaen niin riehakkaan show´n, että takarivillä asti pysytään satavarmasti hereillä. Jo sisääntulo osuu lujasti huumorintajuuni: Puntarpää rullaa kansan eteen ikiomalla lavallaan patsastellen.

Antaisin väärän todistuksen, jos leimaisin agitaattorin osuuden hupinumeroksi. Puntarpää on tärkeä, jopa vaarallinen mies, jonka tehtävä on merkittävä: saada syrjäkylän sorretut oppimaan maailman mullistavat sanat – tasa-arvo, vapaus, veljeys – ja innoittaa heidät valitsemaan Suomen yksikamariseen eduskuntaan sosialidemokraattien edustajat.

Poliittisia vastakkainasetteluja ja luokkataistelua Työmies-lehdessä vuosina 1899–1907 tutkinut Ville Vahosalmi muistuttaa, että vuoden 1907 vaalien alla työväenpuolue kampanjoi vahvasti kansaa puhuttelevin sanankääntein ja tunteisiin vetoavaa retoriikkaa hyödyntäen – ja sen Puntarpää totta vie tekee nimeten itsensä kirkkovallan, pappisvallan, virkavallan, rahavallan ja asevallan leppymättömäksi veriviholliseksi.

Olin näkevinäni Bäckströmin tulkinnassa ehkä eniten ulkopuolisen silmän tarkkaa henkilöohjausta. Pidin siitä, miten Puntarpää liikkui ja hurmasi joukkoja ja tarkasti ajoittaen kääntyi puhuttelemaan katsomoa, meitä ”herroja”, joita kansan on pitänyt kumarrella. Harkittua taktiikkaa oli myös luovuttaa lava niille köyhälistön edustajille, jotka pesevät rouvain pitsipaidat, huuhtelevat neitien pyykit avannossa ja luovat tunkiot. Ja kun oikein surkeista asioista raportoitiin, Puntarpää heittäytyi tarinansa voimasta makuulle riutumaan. Ei ihme, että agitaattori lopulta kaatoi kansaa kuin myöhempien aikojen saarnaaja Niilo Yli-Vainio herätyskokouksissaan.

Bäckströmin Puntarpää toi paikoin mieleeni Dostojevskin Riivaajien häikäilemättömän Pjotr Verhovenskin, joka kanavoi muiden yhteiskunnalliset pettymykset kostoon ja väkivaltaan, mutta Sallisen musiikki varsinkin ensimmäisen näytöksen lopussa kohottaa tunnelman positiiviseksi ja huipentuu lopuksi tulevaisuudenuskoa ja yhteisvoimaa uhkuvaan marssiin, joka siirtää huomion yksilöstä yhteisöön.

Kuinka siinä nyt yhtäkkiä kynä pysyisi?

Musiikkiviennin edistämisen parissa työskennellyt Pekka Hako on kirjoittanut Finlandia Recordsin Punainen viiva -levytykseen teosesittelyn, jossa hän luonnehtii Sallisen oopperaa sosiaaliseksi hätähuudoksi. Hänen mukaansa Suomen kansan kovasta ja synkästä menneisyydestä kertova musiikkidraama vetoaa tunteisiin ennen kaikkea järkyttävyydellään.

On totta, että teoksen loppupuolella yleisö kokee esityksen ravisuttavimmat hetket eikä kyyneliltäkään vältytä, mutta minua kohtaus, jossa Topi hätäilee punaisen viivan vetämisen tapaa, puhutteli ja avasi äkisti näkymän nykyhetkeen. Vaikka tilanteen voisi nähdä koomisena, Waltteri Torikan vahva tulkinta osoitti, miten lukutaidottoman miehen epäröinnin takana piili totinen pelko: ”Hyvähän se on sanoa, että piirretään! Katsokaa näitä sormia! Katsokaa tätä kättä! Ikänsä se on metsäkirvestä ja sontalapiota pidellyt. Kuinka siinä nyt yhtäkkiä kynä pysyisi?”

Muutapa kynän tilalle tietokone, ja kas, olemme Suomessa jossa palvelujen ja tiedonkulun voimakas digitalisoituminen uhkaa kansalaisten perusoikeuksia ja jopa sulkea osan väestöstä yhteiskunnan ulkopuolelle. Ketä ja miten pitäisi äänestää, jotta myös ne heikoimmat pysyisivät kyydissä?

Me viritämme uudet laulut ilmassa soimaan

Turun kaupunginteatterin Punainen viiva -ooppera on tehty yhteistyössä Saaristo-oopperan ja Turun filharmonisen orkesterin kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että teatterin henkilökunnan lisäksi näyttämöllä työskentelee yli 60 soittajan sinfoniaorkesteri ja kaksi kuoroa, Paavo Hyökin johtama kuoro Chorus Cathedralis Aboensis sekä mieskuoro Euga.

Äänestyspäivälle Sallinen on luonut upean kahden kuoron vuorotteluun perustuvan osuuden, jonka teksti ei ole peräisin Punaisesta viivasta vaan Ilmari Kiannon muusta tuotannosta, kolmiosaisen Woimalaulun ensimmäisestä runosta Kevät. Sallisen oopperoihin perehtynyt Jarmo Aalto huomauttaa väitöstutkimuksessaan, ettei kyse ole aatteiden taistelusta, vaan molemmat kuorot kertovat uudesta ajasta.

Niin tai näin, kohtaus on kuulijalle silkkaa nannaa. Tämä on se hetki, kun päätän hankkia liput kotikaupunkini seuraavaan kuorokonserttiin. Kun nuoren papin johtamat kuorolaiset laulavat huimasta ajan hengettärestä ja toinen kuoro vastaa Puntarpään johdolla, miten he nousevat norosta ja virittävät uudet laulut ilmassa soimaan, tuntuu kuin koko sali resonoisi muutoksen janoon.

Itse äänestys on riehakkaasti toteutettu (propsit koreografille, joka liikuttelee joukkoja mainiosti). Maan murretuilla väreillä puvustettu kylän väki asettuu jonoihin ja paljastaa hetkeksi vaatteidensa kätköistä punaiset tilkut – ja kirmaa sitten nopeasti äänestyskoppiin.

Topin viivan veto on hienosti toteutettu, ja punaisen viivan väläyttäminen yleisön nähtäväksi on tehokas efekti. Rakastin myös Rusasen rautaista tahtoa uhkuvaa olemusta ja äänenpainoja, kun hän uhmakkaasti lupasi vetää oikein paksun ja sakean viivan. Näkeepähän keisarikin, miten mökin akan sappi kiehuu!

Ei ehdi apu Romppasen torppaan

Koska Kiannon romaanin julkaisusta on kulunut jo 114 vuotta, voinen levollisin mielin käsitellä esityksen loppua ilman spoilaajaksi leimautumisen vaaraa. Sillä nyt on aika ottaa käyttöön Tšehovin ase ja laukaista.

Oopperan ensimmäisessä näytöksessä yleisö on saanut tutustua venäläiseen reppuriin Simana Arhippainiin, joka Romppasen torpassa yöpyessään oli tuonut uutisia keisaria vastaan suunnatuista levottomuuksista (hieno kuvitus tämäkin: keisari kaksine pappineen nyrkkejään heiluttavien kansalaistensa edessä). Sallinen on sälyttänyt ortodoksivieraalle myös toisen tärkeän tehtävän: lasten näkyväksi tekemisen.

Ilmari Kianto siunasi Romppasen pariskuntaa viidellä lapsella, mutta Sallinen nosti oopperaan vain kolme heistä. Koukin ohjauksessa lapsirooleissa vuorottelee kaksi ryhmää, Lehmäjengi ja Perunat. Olennaista on se, etteivät lapset puhu mitään Kiannon romaanissa, mutta oopperassa heidät päästetään ääneen esittämään enemmän tai vähemmän filosofisia kysymyksiä Simana Arhippainille, joka vastailee vanhaa kansanballadia laulellen. Roolin lämpöisellä charmilla tulkitseva Nicholas Söderlund nähdään oopperassa kaksoisroolissa, sillä hän tulkitsee myös nuoren papin osan.

Ja niin koittaa esityksen dramaattisin kohtaus: Topin painajaisessaan todistama näky toteutuu ja kulkutauti tappaa Korpiloukon lapset.

Kun riutunut kolmikko haudataan, näyttämöä hallinneet vahvat rungot kohoavat korkeuksiin ja näkymä hyvästelyyn on avoin ja paljas. Kohtaus on niin täynnä surua, että henkeäni salpaa. Ympärilläni kuuluu nyyhkytystä ja niistämistä. Ennen kuin lapset lasketaan maan poveen, isä asettelee heidät paremmin lavetille. Toki ymmärrän, että Torikka tarkistaa, että lapset ovat turvallisessa asennossa, kun tekniikan väki laskee heidät korkeuksista näyttämön alle, mutta tietoisuus teatterin hydrauliikasta ja näyttämöhenkilökunnan roolista ei vähennä piirun vertaa tehoa siitä tunnelatauksesta, joka kohtaukseen on ladattu. Tarina sinetöityy, kun myös Topi pääsee hengestään karhun syleilyssä. Edes viesti oman puolueen voitosta ei voi sitä estää.

Ei liene epäselvää, että tykkäsin kovasti Aura-joen varrelle nousseen erämaatorpan ihmisten toivon ja tuskan sävyttämästä taipaleesta. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen Korvat auki -yhdistyksen parissa syntynyttä termiä, karvalakkiooppera, jolla nuoret säveltäjät pilkkasivat eritoten Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen säveltämiä oopperoita 1970-luvulla. Olen ehkä konservatiivinen, mutta minusta on hienoa, että kaiken kokeellisen nykytaiteen rinnalla esitetään Punaisen viivan kaltaisia klassikkoja, jotka paitsi muistuttavat meitä menneisyydestämme myös osoittavat, ettei taistelu tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta ole todellakaan vielä ohi.

EDIT 8.2.2023 klo 9.45. Lisäsin tekstiin rovastia näytelleen Mika Kujalan nimen ja korjasin pari lyöntivirhettä.

---

Punainen viiva

Oopperan ensi-ilta oli 26.1.2023 Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Näin esityksen pari päivää myöhemmin eli lauantaina 28.1.2023. Maksoin lipun itse.

Alkuperäisteos: Ilmari Kianto Sävellys ja libretto: Aulis Sallinen Ohjaus: Mikko Kouki Kapellimestari: Ville Matvejeff Kapellimestarin assistentti: Marko Autio Lavastussuunnittelu: Jani Uljas Pukusuunnittelu: Tiina Valkama Koreografia: Jouni Pirttinen Valosuunnittelu: Timo Alhanen Äänisuunnittelu: Iiro Laakso Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara Naamioinnin suunnittelu: Petriina Suomela Järjestäjä: Virpi Laine Ohjaajan assistentti: Mirva Koivukangas Musiikkijärjestäjä: Niilo Kangas Korrepetiittori: Marko Autio / Niilo Autio Näyttämömestari: Tomi Lahtinen Tarpeisto: Eeva Kinnunen Tarpeistonvalmistus: Pauliina Uotila Pukija: Marjo Villanen

Rooleissa: Johanna Rusanen, Waltteri Torikka, Petri Bäckström, Päivi Nisula, Nicholas Söderlund, Mika Kujala, Kimmo Rasila, Ulla Koivuranta, Akseli Ferrand, Riikka Sirén, Julius Martikainen sekä Lehmäjengi ja Perunat eli lapset: Lauri Bergman, Lovisa Huhtinen, Beata Hämäläinen, Linda Kankare, Viljo Kouvonen, Iina Sokka

Pääkuva: Waltteri Torikka ja Johanna Rusanen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen