Särkynyt sydän vie pimeään kuiluun

Dramaattinen uutinen tarjoillaan heti esityksen ensiminuuteilla, kun Mario ilmoittaa vaimolleen yhteisen aterian päätteeksi jättävänsä tämän. Selityksiä ei juurikaan irtoa, perusteluna on lähinnä eksistentiaalinen huokaus tarkoituksettomuuden tunteesta. Samassa mies on poissa ja Olga yksin keittiössä hämmentyneenä kuulemastaan.

Kohtalokas lause käynnistää Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä niin hurjan tunteiden vuoristoradan ja vapaapudotuksen mielen mustimpiin syövereihin, että katsojana olen valmis jo väliajalla tilaamaan päähenkilölle ammattiapua tai edes pari neuvoa-antavaa, jotta psyykkinen kipu hellittäisi ja paluu tyhjyydestä takaisin arkeen onnistuisi.

Arjesta kasvaa äärimmäinen selviytymiskisa

Liisa Mustosen ohjaama Hylkäämisen päivät pohjautuu italialaisen Elena Ferranten (salanimi) vuonna 2002 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin, jonka Mustonen on sovittanut näytelmäksi yhdessä Virpi Haataisen kanssa. Suomennos on Taru Nyströmin käsialaa.

Teoksen pääosassa on napolilaissyntyinen, nyttemmin Torinossa asuva kahden lapsen äiti ja Otto-koiran vastahakoinen emäntä Olga, joka jätetyksi tultuaan yrittää epätoivoisesti jatkaa elämäänsä samalla kun hänen psyykensä romahtaa.

Kansallisuudella ei ole merkitystä, sillä tarina on yleismaailmallinen ja liiankin tuttu. Puolison lähdettyä toisen naisen matkaan Olga joutuu kantamaan yksin vastuun kaikesta. Arjesta kasvaa äärimmäinen selviytymiskisa ja turhautumisensa hän purkaa niin lapsiinsa, naapurin ujoon muusikkoon kuin koiralenkeillä kohtaamiinsa ohikulkijoihinkin.

Eikä kyse ole mistään pikku tiuskaisuista, vaan hylätyksi tulleen raivo kuuluu myös kielenkäytössä. Olga sinkoaa rivouksia ja riettaita mielikuviaan välillä sellaisella vimmalla, että teatteri on katsonut parhaaksi asettaa esitykselle ikärajaksi 12 vuotta.

Turusen maraton on mestarillinen taidonnäyte

Ferranten romaanissa äänessä on minäkertoja, ja myös näytelmäsovitus nostaa keskiöön Olgan niin, että muut henkilöt tuntuvat tähteä kiertäviltä planeetoilta, joiden tehtävänä on heijastaa päähenkilön mielentilaa ja tuoda ajoittain perspektiiviä tapahtumiin.

Käytännössä Olgaa näyttelevä Mari Turunen on näyttämöllä koko kaksi ja puoli tuntia kestävän esityksen ajan. Melkoinen maraton, jonka aikana tunteiden kirjo lainehtii kiihtymyksestä vihaan, hämmennyksestä kaipaukseen, intohimosta häpeään, epätoivosta ivallisuuteen, kostonhalusta syyllisyyteen, surusta toivottomuuteen ja riehakkuudesta ahdistukseen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kovemmilla kierroksilla Turunen heittäytyy rooliinsa, ja sen aistii katsomossa asti.

Saatan tulkita väärin, mutta olin näkevinäni valojen särähtelevän, aina kun Olgan mieli murtui piirun verran lisää. Ikään kuin jokin uusi tiedonmurunen tai ärsyke olisi kiihdyttänyt mielenhäiriötä kohti kaaosta. Niin tai näin, Turusen tulkinta on todellinen taidonnäyte ja Olgan kamppailu kahden tulen välissä – pysyä kiinni todellisuudessa ja hallita omat ajatuksensa sekä toisaalta kammeta itsensä silkalla tahdonvoimalla ja vahingoittumatta sisällään vellovasta pimeyden kuilusta – pitää katsojan otteessaan loppumetreille saakka.

Musta huumori on kaksiteräinen miekka

Liisa Mustonen on luonnehtinut näytelmän tyyliä mustaksi tragikomediaksi. Olgan henkilökohtainen haaksirikko on traaginen ja synkkä, ja sen aiheuttamat ylilyönnit paikoin hervottoman hauskoja, mutta näytelmässä on myös tilanteita, joille nauraminen tuntui väärältä. Lähinnä ne liittyivät äidin ja lasten keskinäisiin yhteenottoihin sekä Olgan kyvyttömyyteen nähdä läheistensä kärsimystä.

Mari Turunen on osoittanut lukuisissa aiemmissa roolitöissään (mm. Häpeä – nolo komedia, Peter Pan, Stalin kuolee), että hän hallitsee komiikan. Hylkäämisen päivät osoittaa Turusen skaalan olevan paljon, paljon laajempi. Ihailen sitä, miten nopeasti ja hallitusti hän siksakkasi tunnetilasta toiseen. Olgassa hän tavoitti myös samaa pelottavuutta kuin Piinan ykkösfanissa Annie Wilkesissä.

Sivuosissa on pakko nyhjäistä lähes tyhjästä

Frenckell-näyttämön esityksessä nähdään Turusen ohella neljä näyttelijää: Henry Hanikka (aviomies Mario), Tomi Alatalo (muusikko Carrano), Ville Mikkonen (poika Gianni) ja Elina Hietala, joka tulkitsee näytelmässä kolme roolia (tytär Ilaria, toinen nainen Carla ja ystävätär Lea).

Koska Ferrante on kirjoittanut tarinan Olgan näkökulmasta, muiden henkilöiden teot ja motiivit nähdään tämän sihdin läpi. Mustosen ja Haataisen sovitus kaventaa entisestään kanssaeläjien olemusta ja mahdollisia vaikuttimia. Varsinkin Mario on näytelmässä typistetty niin, ettei Hanikalle oikein jää näyteltävää, vaikka pidinkin hänen suoraa toimintaa väistävästä kiemurtelemisestaan ja koomisen toisteisesta sisääntulosta lahjojen kera.

Naapurissa asuvan ujon muusikon roolin tulkitsee Tomi Alatalo, ja myös hänelle olisin suonut enemmän peliaikaa. Alatalo onnistuu silti luomaan Carranosta lempeän, kärsivällisen ja luotettavan turvamiehen, jonka arvon Olga ymmärtää vasta kuultuaan tämän virtuoosimaista soitantaa.

Elina Hietala ja Tampereen Teatteriin kaksi vuotta sitten kiinnitetty pitkänhuiskea Ville Mikkonen tekevät valloittavaa ja notkeaa näyttelijäntyötä Olgan lapsina. Juuri heidän reaktionsa, ilmeensä ja liikekielensä saavat katsojan liikuttumaan, hätkähtämään ja tuntemaan mielipahaa lasten joutuessa Olgan tulilinjalle.

Kuka lentää korkealle seuraavalla kerralla?

Hylkäämisen päivät -esityksen on lavastanut ja puvustanut Mikko Saastamoinen, jolle Frenckell-näyttämö on entuudestaan perin tuttu tanner. Se ilmenee näytelmän edetessä hienolla tavalla, sillä Saastamoinen osaa hyödyntää kaiken tilan liikkuvien elementtien, siltarakennelman ja portaiden avulla luoden useita huoneita ja näkymiä.

Myös esineiden käyttö on ekonomista ja tarkoituksellista sekä ilmiasultaan yllättävän neutraalia, millä tarkoitan, etten kokenut Olgan elinympäristöä erityisen italialaiseksi. Näin se osaltaan tuki ainakin minun vaikutelmaani esityksen yleismaailmallisuudesta.

En paljasta loppuratkaisua, vaikka Ferranten romaanin lukeneet sen varmasti tuntevat. Sen verran huoahdan, että minun makuuni tarinan päätös on turhan disneymäinen, vaikka näytelmäsovitus jättääkin takaportin osin auki.

Jään kiinnostuneena odottamaan Liisa Mustosen seuraavaa ohjausta Tampereen Teatteriin, sillä hänellä on selvästi taito innoittaa talon naiset lentämään korkealle ja yltämään näyttelijäntyössään huikeaan monikerroksiseen leikkiin. Muistissani on yhä Mustosen edellinen ohjaustyö, jossa Eeva Hakulinen teki Niskavuoren Hetana teki uskomattomalla tarkkuudella naisen, joka on sairastunut vahvuuteen. Kenet näemmekään seuraavalla kerralla Hetan ja Olgan jatkoksi?

---

Hylkäämisen päivät

Ensi-ilta oli 8.2.2023 Tampereen Teatterin Frenckellin näyttämöllä. Sain kutsuvieraslipun.

Kirjoittanut: Elena Ferrante Suomennos: Taru Nyström Näytelmäksi sovittaneet: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen Ohjaus: Liisa Mustonen Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala Rooleissa: Mari Turunen, Henry Hanikka, Tomi Alatalo, Elina Hietala ja Ville Mikkonen

Pääkuva: Mari Turunen. Kuva © Heikki Järvinen