Ilon kautta kohti pimeyttä!

On täysikuu. Siksi aloitan Seinäjoen kaupunginteatterissa näkemäni The Addams Family -musikaalin vivisektion Festeristä.

Miten hurmaava Jani Johanssonin kuuhun rakastunut hemmo onkaan, tämä lempeä, kajahtanut kaljupää, joka kommunikoi sujuvasti niin haudoistaan esiin kömpineiden esiäitien, vierailulle tulleen tavisperheen kuin meidän enemmän tai vähemmän kahelien katsojienkin kanssa. Johansson on onnistunut tavoittamaan Fester-sedässään jotain aivan olennaista ikonisen kauhuperheen lumosta, ja oli ilo seurata hänen vipeltämistään, ilmeikästä elekieltään ja tarkoin ajoitettuja verbaalisia heittojaan. Juuri oikea tyyppi yleisöä suoraan puhuttelevaksi kertojaksi!

Kolkko perhe pilkkasi vanhoillisia arvoja

Mutta peruutetaanpa hiukan ja keritään auki historiaa niillekin, jotka eivät ehkä tunne Addamsin mustansynkeää perhettä. Kaikki alkoi sarjakuvasta, jota Charles Addams (1912–88) piirsi The New Yorker -lehteen vuodesta 1938 alkaen. Näihin kosolti mustaa huumoria sisältäneisiin yhden kuvan ihanuuksiin voi tutustua Instagramissa, jossa niitä julkaisee Addamsin piirroksille omistettu fanitili.

Kun televisiokanava ABC päätti tehdä sarjakuvien pohjalta televisiosarjan, Charles Addams antoi pyynnöstä hahmoille nimet ja luonnehti, millaisia he ovat ja mistä perhe on ilmestynyt kalseaan kartanoonsa. 1960-luvun tv-sarja aurasi väylän myöhempien aikojen suosituille tv-tuotannoille, elokuville, näyttämöversioille ja digitaalisille peleille.

Sitä jatkumoa edustaa myös Marshall Brickmannin ja Rick Elicen käsikirjoittama musikaali The Addams Family, johon musiikin ja laulujen sanoitukset on tehnyt Andrew Lippa. Kolmikon yhteistyön tulos testattiin ensin Chicagossa vuonna 2009, minkä jälkeen musikaali aloitti maailmanvalloituksensa Broadwaylla huhtikuussa 2010.

Musikaali sai Suomen-kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa lokakuussa 2013, ja kaksi vuotta myöhemmin Addamsin kolkko perhe keräsi täydet katsomot Oulun kaupunginteatterissa. Viime vuonna teokseen tarttui Kotkan kaupunginteatteri.

Niitä en valitettavasti nähnyt, mutta sen sijaan kävin syyskuussa 2021 katsomassa Jukka Keinosen ohjaaman version Jyväskylän kaupunginteatterissa. Painotan heti, ettei tarkoitukseni ole vertailla tuolloin näkemääni musikaalikomediaa Seinäjoen kaupunginteatterin 60-vuotista taivalta juhlistavan esityksen kanssa, vaikka saatan nostaa joitakin eroavuuksia esiin. Minusta on ihanaa, kun teoksista tehdään monenlaisia dramatisointeja ja sovituksia, sillä kuka nyt teatterissa klooneja kaipaa? En minä ainakaan.

On minut kiskaistu uuteen suuntaan

The Addams Family -musikaalissa Wednesday-tytär on nyt nuori aikuinen. Tarinan perusidea on simppeli: hän tapaa pojan, mutta perheiden erilaisuus uhkaa tuhota upean rakkaustarinan. Kaiken ytimessä elää käsitys normaalista. Kuka sen määrittelee? ”Hämähäkin normaali on kärpäselle kauhistus”, kuten Addamsin perheen Morticia-äiti muistuttaa.

Määrätietoinen Wednesday on kuitenkin päättänyt onnistua ja vieläpä mennä naimisiin rakkaan Lucasinsa kanssa, mutta hän tarvitsee rikostoverikseen isänsä Gomezin, jotta perheiden yhteinen illallinen järjestyisi. Äiti kun taatusti peruisi koko vierailun, jos tietäisi tyttärensä havittelevan avioon taviksen kanssa. Soppaa hämmentää myös puuhakas pikkuveli Pugsley, jolle kiduttaja-siskon poislähtö on ylitsepääsemätön menetys.

Osa esityksen kutkuttavuudesta nousee Gomezin ja Mortician kaksinpelin tiimellyksestä, mutta parhaimmat naurut irtoavat ehdottomasti Addamsien ja yökylään saapuvien Beinekien toistuvista yhteentörmäyksistä, joihin oman mausteensa heittävät Fester-setä, Mumma, hovimestari Lurch ja rakkauden toteutumista seuraamaan kutsutut esiäidit.

Kun olet Addams, on suku sulle koko syy

Hehkutin bloggauksen alussa Jani Johanssonin Fester-setää, mutta nyt alkaa ropista pojoja myös muille. Gomezin nahkoihin solahtanut Esa Ahonen kantaa ison vastuun tarinan kuljetuksesta tasapainoillessaan vaimon ja tyttären välissä sekä isännöidessään erikoisille laduille karkaavaa Beinekien tutustumisvierailua. Ahonen on sisäistänyt hienosti Gomezin espanjalaisten juurten temperamentin ja hänen laulunsa on varmaa, kerronnallista ja tyylitietoista.

Hänestä ei jää jälkeen Sanni Lehto, jonka Wednesday on ihanan omapäinen, räjähdysherkkä ja säkenöivä persoona, joka ei epäröi käyttää kaikkia mahdollisia manipulaation keinoja saadakseen tahtonsa läpi. Lehto laulaa komeasti ja hänen äänessään on tietty metallinen klangi, joka mallaa hyvin kauhuperheen äänirepertoaariin.

On suuri harmi, ettei vävyehdokkaalle ole teoksessa kirjoitettu enemmän lauluja, sillä Lucasia näyttelevä Antti Lj Pääkkönen on nuorenmiehen roolissaan paitsi syötävän hurmaava ja veikeä myös taiturimainen laulaja. Hänen rytmitajunsa on tarkka, heittäytyminen vahvaa ja replikointi nyansseilla ryyditetty, mitä oli ilahduttavaa kuunnella ja katsoa.

The Addams Familyn musiikkitarjonta sinänsä on kyllä melkoinen sillisalaatti, toki hauska, svengaava ja jollain tapaa sarjakuvamainen kaikessa irrottelussaan ja lukuisine yksityiskohtineen. Osa biiseistä pohjautuu latinalaisamerikkalaisiin rytmeihin ja lisäksi kuullaan herkkiä balladeja, vetäviä & popahtavia musikaalipläjäyksiä ja vaikuttavia kuorokohtauksia – ja tietenkin esityksessä soi myös Vic Mizzyn alkuperäiseen tv-sarjaan säveltämä tunnari. Seinäjoella orkesterin soittama musiikki tuli nauhalta, kun taas Jyväskylässä sain nauttia livemusasta kapellimestari Lasse Hirven johdolla.

Saakoon kaikki tuulet meissä tuivertaa

On varmasti jo käynyt ilmi, että pidän kauhuviihteestä ja riehakkaasta arvojen ja luutuneiden käsitysten sheikkaamisesta. Arvostan suuresti sitä, että teatterin ammattilaiset urakoivat meille katsojille iloa ja esteettisiä elämyksiä näinä epävarmoina aikoina.

Rakkaus lajiin näkyy The Addams Familyn lavastuksessa ja puvustuksessa. Ne ovat tyylilajille uskollisia, kekseliäitä ja huikeita, vaikka aluksi äimistelinkin perheen potrettivalikoimaa.

Tykästyin isosti myös näyttämökuvan kerroksellisuuteen ja hydrauliikan tehokäyttöön. Jo aloitus on yksinkertaisuudessaan raflaava, kun perhe nousee tiukassa muodostelmassa kellaristaan tutkailemaan meitä katsojia. Ilo silmälle oli niin ikään kellarista nouseva Gomezin kokoelmahuone kidutusvälineille. Ottakaa siis osanne pojoista Riikka Aurasmaa (lavastus ja puvustus), Hannu Raja-aho (valot), Riku Metsä-Ketelä (ääni), Toni Haaranen (videot) ja Johanna Uusitontti (naamiointi ja kampaukset)!

The Addams Familyn Seinäjoelle ohjannut Jermo Grundström on minulle uusi tuttavuus. Sen sijaan koreografiasta vastaavan Jyri Nummisen kädenjälkeä (ja tanssitaitoa!) olen ihaillut ennenkin mm. Törnävän kesäteatterissa. Nyt hän on liidannut ja luonut herkullisen liikekielen näyttelijöiden lisäksi TAMKin musiikkiteatterilinjan opiskelijoille, jotka suvun esiäiteinä tanssivat tapahtumissa mukana ja toisinaan kommentoivat onomatopoeettisesti kartanon käänteitä.

Olisin suonut, että esiäidit olisivat olleet läsnä enemmänkin, mutta tämä toiveeni juontuu Jyväskylässä näkemästäni esityksestä, jossa ammattitanssijoiden panos iski potkun lailla energisyytensä ansiosta ja nimenomaan kyvyllään olla aavemaisella tavalla läsnä lähes kaikkialla. Sen spookyn tunteen muistan vielä pitkään.

Sun kanssa tahdon rakkautta viiltävää

Ehkä sydäntälämmittävintä kauhuperheen musikaalissa on se, miten Addamsin perhe pelaa yhteen kaikista vaikeuksistaan huolimatta. Perhe ja rakkaus ovat tarinan tärkeimmät teemat, ja ne lennättävät kolmea pariskuntaa – Gomezia ja Morticiaa, Wednesdayta ja Lucasia sekä Mal ja Alice Beinekeä – tunteesta ja tilanteesta toiseen. Pidän siitä, miten ohjaaja on hyödyntänyt kaksois- ja kolmoisvalotusta, kun pariskunnat kipuilevat samojen kysymysten äärellä.

Brickmanin ja Elicen teksti antaa paljon tilaa naisille, eikä Mia Vuorela jättänyt hetkeäkään hyödyntämättä. Hänen rehellisyyttä viimeiseen hengenvetoon asti vaativa Morticiansa on ylväs ja tarkka omista arvoistaan, liikkeissään samanaikaisesti kulmikas ja seksikkäästi keinuva. Aluksi tuntui kuin Vuorela olisi himmaillut äänenkäyttöään (mikä olisi ollut ymmärrettävää tuplaesityksen päivänä), mutta toisessa näytöksessä hän täräyttikin sitten sellaisen latingin, että alta pois!

Herkkua tarjosi myös Alice Beineken roolin näytellyt Hanna Kaila, joka tekee ehjän ja komean kaaren lahjattomasti riimittelevästä vaimoraasusta viiltäväksi suorasuuksi ja pöydän päälle ponnahtavaksi vampiksi nautittuaan vahingossa kaikki estot poistavaa acrimoniumia. Siinä kyydissä ei aviosiippa kaikkine patoutumineen pärjää, mutta Heikki Vainionpää saa oman hohtohetkensä, kun kyynisestä ja konservatiivisesta bisnesmiehestä kuoriutuu esiin rela hippi.

Pohjaltaan vain saattaa ylös ponnistaa

Vielä tahdon kiittää tekijäkaartia hyvin tehdystä kokonaisuudesta, jossa myös yksityiskohtiin on panostettu; niissähän (katsantokannasta riippuen) piru ja jumala sanonnan mukaan majailevat. Yksityiskohtiin voidaan tietyssä mielessä laskea myös sivuroolit, ja nyt katson Pugsly-pikkuveljeen ja aplodeeraan. Jussi Jätinvuori teki vuosina 2017-20 tavattoman hienoa näyttelijäntyötä kotikaupunkini AHAA Teatterissa, ja uskon, että aika lasten ja nuorten ammattiteatterissa on ainakin osatekijä sille, miten riemastuttavan, liikuttavan, vahvasti läsnäolevan ja aidon tuntuisen lapsen hän onnistuu Pugsleysta luomaan.

Vielä suuntaan valospotit Jukka Puronlahteen, jolta ei vaikeuskertoimia puutu. Frankensteinin hirviötä muistuttava (serkku kenties?) hovimestari Lurch tietää kaiken, mutta hän kommunikoi ainoastaan murahdellen ja mongerrellen, kunnes lopussa äityy yllättäen kertaluonteiseen suht selväkieliseen ilmaisuun. Puronlahti selviytyy tyylikkäästi jäykän ja karun roolihahmonsa tulkitsemisessa.

Haasteita riittää myös Mari Pöytälaaksolla, jonka yli satavuotias Mumma säätää kartanossa omia myrkkybisneksiään, mutta joka totta vieköön ansaitsee paikkansa perheen arjessa arveluttavista sukulaisuussuhteista huolimatta. Yksi esityksen hauskimpia hetkiä on, kun Addamsin perheen jäsenet ovat sonnustautuneet ”normaaleiksi” ja esittäytyvät Beidekeille. Putosin kunnolla, kun järjen ääntä perheessä edustavan Festerin rinnalle pyyhälsi Mumma verisessä hoitajanpuvussaan taskustaan elimiä poimien; hän kun työskentelee vapaaehtoisena sairaalan sydänosastolla.

Tarvinneeko tähän lopuksi kiteyttää bloggaajan tunnot? Lystiä oli! Tiedä vaikka suunnistaisin toistekin kohti pimeyttä ja tulisin helssaamaan hupaisaa perhettä kauhujen kartanolle.

---

The Addams Family

Näin esityksen 8.2.2023 Seinäjoen kaupunginteatterissa. Maksoin lipun itse.

Teksti: Marshall Brickman & Rick Elise Musiikki ja laulujen sanat: Andrew Lippa Suomennos: Tiina Puumalainen Laulujen suomennos: Ilpo Tiihonen Ohjaus: Jermo Grundström Koreografia: Jyri Numminen Lavastus- ja pukusuunnittelu: Riikka Aurasmaa Musiikin johto ja laulujen harjoitus: Pekka Siistonen Valosuunnittelu: Hannu Raja-aho Äänisuunnittelu: Riku Metsä-Ketelä Naamioinnin suunnittelu: Johanna Uusitontti Videosuunnittelu: Toni Haaranen Rooleissa: Esa Ahonen, Mia Vuorela, Sanni Lehto, Jussi Jätinvuori, Jani Johansson, Mari Pöytälaakso, Jukka Puronlahti, Heikki Vainionpää, Hanna Kaila, Antti LJ Pääkkönen, Henna Sormunen Ensemble: Laura Eskola, Elizabeth Hiltunen, Kreetta Kiviniemi, Riikka Mäkinen, Kreetta Sihvola, Essi Särkijärvi, Kaisu Säynevirta, Titta Toivanen ja Maija Mustonen

Pääkuva: Esa Ahonen (vas.), Jussi Jätinvuori, Mari Pöytälaakso, Jani Johansson, Heikki Vainionpää ja Hanna Kaila. Kuva © Jukka Kontkanen