Mitä se Torvinen siellä taas säätää?
Pian 40 vuotta olen tiennyt, että kitaran sointi suo lohtua tavalla, joka täyttää korvien välin, ja siitä saan kiittää Juha Torvista, joka soittaa automaatista käsin, tosin osin näppäilemällä. Joko sinullakin alkoi biisi soida mielessä? Siinäpä meillä korvamato vailla vertaa!
Nyt tämä suomalaisen rockmaailman harvinaisuus, Eppu Normaalin vasenkätinen kitaristi, on koonnut kansien väliin päiväkirjamerkintöjään, jotka eivät välttämättä lohduta mutta antavat hyvän mielen sekä avaavat näkymän kuusikymppisen muusikon arkeen ja pandemian rampauttamaan tapahtuma-alaan.
Ajallisia ja maisemallisia välähdyksiä
Kesäkuussa 2022 julkaistu Vasenkätisen päiväkirja – merkintöjä rokkielämästä (Docendo) sisältää Juha Torvisen huomioita elämästä, ystävistä, kollegoista ja bändikeikoista sekä yleisemminkin kotimaan tapahtuma-alasta aina huhtikuusta 2021 vuoden loppuun asti. Yhdeksän kuukauden raskaus päättyy tuliterälle Nokia-areenalle, jonka avajaisissa Eppu Normaali esiintyi Tampereen Filharmonian kanssa.
Kuten Torvinen alkusanoissaan toteaa, hän kirjoittaa kuten soittaa: paljolti improvisoiden. Pidän siitä. Luvut ovat pääosin lyhyitä, mukavan irtonaisia ajallisia ja maisemallisia välähdyksiä. Tekstiä ei pitkitetä turhaan, ei edes silloin, kun kirjoittaja suomii olosuhteita tai kohtaamiaan pulmatilanteita, vaikka lukija olisi valmis lukemaan hankauksista ja niiden syistä enemmänkin.
Sivuilta löytyy myös useita ytimekkäitä henkilökuvauksia. Suomalaisen rockskenen lisäksi Torvisen maailmaan mahtuu teatteria, elokuvaa, kuvataidetta, sirkusta, kirjallisuutta, kummitoimintaa ja myös yhteiskunnallista vaikuttamista erilaisissa työryhmissä ja valtuuskunnissa, vaikka hän epäileekin soveltuvuuttaan kyseisiin tehtäviin.
Konkarille on kertynyt tietoa ja näkemystä
Minua vähän häiritsee Torvisen tapa vähätellä kirjassa itseään. Ymmärrän itseironisen otteen, jolla hän kirjaa paitsi omia ajatuksiaan ja tekosiaan myös kollegoiden edesottamuksia ja suoranaisia toilailuja, mutta kun puhutaan esimerkiksi pandemian aiheuttamista ongelmista tapahtuma-alalle, kukapa voisi paremmin tarkastella tilannetta kuin muusikko, joka on keikkaillut Suomea ristiin rastiin yli 40 vuotta ja nähnyt alaa koetelleet muutokset niin Poko Rekords -levy-yhtiössä työskennellessään kuin sittemmin Akun Tehtaan ”sekatyömiehen” vinkkelistäkin.
Kirjan ehdottomasti hauskinta sisältöä ovat kuvatekstit, joista pari on puhtaasti informatiivisia ja loput huumorin eri lajeilla ryyditettyjä. Lähes kaikki kuvat ovat Torvisen itsensä ottamia, ja kuten hän itse sanoo, niiden [yksi] arvo on siinä, että hän pääsee paikkoihin ja tilanteisiin, joihin kaikilla ei ole pääsyä.
Legendoja jo eläessään ja viimeistään kuolleina
Jotkut saattavat pitää Eppu Normaalia suomalaisen rockmusiikin mastodonttina, mutta Torvisen kirja todistaa voimallisesti, että bändin jäsenet ovat yhä elossa ja ajoittain myös vastaansanomattomassa vedossa, vaikka konserttilippujen myynti ei olekaan enää niin ripeää kuin vuonna 1999, jolloin Hartwall-areena ja Turkuhalli täyttyivät kolmessa vartissa.
Uutta materiaalia ei epuilta sen sijaan ole tulossa, mikäli Torvista on uskominen. Ymmärrän, että raskas rundaaminen – ainakin ne vuodet, kun miestä vahvempi vielä maistui soittajille – on syönyt paloa, mutta kieltämättä on ikävä lukea, ettei biisien tekeminen enää taida säveltäjä- ja sanoittajakaksikkoa eli Syrjän veljeksiä kiinnostaa.
Huuruisia muistoja ja uusia sovituksia
Niin, se alkoholi ja lukemattomat pöytien kanssa pidetyt otsapalaverit. Niistäkin Torvisella riittää nostalgista jutunjuurta poikineen, vaikka vanhat jäärät ovat rauhoittuneet ja osa bändinkin soittajista on jo pannut korkin lopullisesti kiinni.
Kun Torvinen kertoo, miten eput nykyään saapuvat keikoille kukin taholtaan kuka moottoripyörällä, kuka autolla, kuka tekniikan kanssa bussilla, mieleeni tuli taannoin näkemäni tv-ohjelma, Thomas Robsahmin ja Aslaug Holmin ohjaama dokumenttielokuva a-ha: The Movie. Se kertoo norjalaisesta 1980-luvulla maailmankuuluksi nousseesta bändistä, joka keikkailee yhä silloin tällöin, mutta jonka jäsenet eivät tule toimeen keskenään. Mieleeni jäi kuva, miten soittajat poistuvat keikalta yrmeinä ja toisilleen puhumatta kukin omalla mustalla limusiinillaan.
Näin ei onneksi ole eppujen laita, vaan ystävyys, veljeys ja keskinäinen ilonpito vaikuttaisi olevan yhä vahvaa. Bändin keikoille otetaan myös lämpimästi vastaan ja joskus hellyttäviä källejäkin tehden sellaisia muusikoita kuten Iiro Rantala ja Santtu-Matias Rouvali, joiden kanssa vanhasta materiaalista irtoaa uusia sovituksia ja genret risteyttävää historiaa.
Lopuksi tarvitaan tietenkin musiikkia. Pannaanpas alussa mainitsemani korvamato soimaan. Tässä Kitara, taivas ja tähdet akustisena versiona. On se vain niin mainio biisi!
Helmet-lukuhaaste
Osallistun Vasenkätisen päiväkirja -teoksella vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen ja ruksaan kohdan 33 (kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun). Kirja sopii myös kohtiin 6 (kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate), 10 (kirjassa on ohjeita ja neuvoja), 16 (kirjassa kirjoitetaan kirjaa), 19 (kirjassa on paikka, jossa olet käynyt), 37 (kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole) ja 40 (kirjassa hylätään jotain).