Korkean profiilin ihminen kostoretkellä
Harvoin tunnen saaneeni niin pahasti turpiini romaanihenkilöltä, kuin nyt tapahtui lukiessani Kari Hotakaisen uusinta romaania Opetuslapsi (Siltala 2022). Iskuja jakelee 30-vuotias Maria, joka kostaa kokemansa vääryydet niin sijoitusperheensä vanhemmille, teinien hyväksikäyttäjälle kuin keskiluokan menestyjillekin.
Kuten tapausta tutkiva Helsingin poliisin karhuryhmän neuvottelija toteaa, rangaistusretki osoittaa, että Maria elää samanaikaisesti elämänsä kirkkainta ja sumeinta aikaa. Yksilöllisyys ja liberalismi ovat hänelle punainen vaate, pelkkiä tyhjiä sanoja, joilla menestyvä keskiluokka perustelee itsekkyyttään ja ahneuttaan, ja hän vaatii pahantekijöiltä synnintunnustusta ja sovitusta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä tanakammin istun minäkin, tämän kaunokirjallisen romaanin lukija, syytettyjen penkillä.
Kasvatusvanhempien suvaitsevaisuuskokeilu
Hotakaisen romaani on alusta loppuun täynnä ruutia. Jo ensikuva naisesta, joka kaivertaa vankinsa otsaan sydäntä hedelmäveitsellä, saa lukijan vetäisemään henkeä. Mitä hänelle on tapahtunut ja mihin hän on matkalla?
Yhteiskunnallista todellisuutta ja sen epäkohtia aiemminkin teoksissaan ruotinut Hotakainen nostaa keskushenkilöksi perhehoitoon 9-vuotiaana sijoitetun Marian, joka ei vastaa uuden perheen odotuksia vaan kokee olleensa vanhempiensa suvaitsevaisuuskokeilu. Nyt hyväosaisuudesta osattomaksi jäänyt sijoitusnarttu, kuten kasvatti-isä häntä lapsena nimitti, toteuttaa rangaistuksen, joka ulottuu koko yhteiskuntaan kolmen edushenkilön kautta.
Tapahtumat kuvataan Marian silmin, kunnes tilanteen eskaloiduttua tuhoisaksi sieppausdraamaksi vastapeluriksi ilmestyy virkavalta kärkipäänään karhuryhmän neuvottelija.
Keskiluokan tekopyhyys ja välinpitämättömyys
Sosiaalisia ja yhteiskuntaromaaneja tutkinut emeritusprofessori Erkki Sevänen on todennut Hotakaisen aiempaan tuotantoon (Jumalan sana, Siltala 2011) viitaten, miten yksi kirjailijan keskeisistä teemoista kuvaa kapitalismin ihmisyyttä vieraannuttavaa ja persoonallisuutta typistävää vaikutusta.
Sama ajatus elää vahvana Opetuslapsi-romaanissa, joka Marian suulla kritisoi yhteiskunnassa menestyneiden keskiluokkaan kuuluvien kaksinaamaisuutta, tekopyhyyttä, välinpitämättömyyttä ja vähempiosaisten suoranaista halveksimista. Näitä menestyjiä edustamaan ja suoran kostonsa kohteiksi Maria valitsee kolme julkisuudesta tunnettua aktiivitoimijaa: purjehtijan, ravintolakriitikon ja näyttelijän.
Tuskaa tuottava tyhjänpäiväinen taidepuhe
Hotakainen luotaa kirjassaan myös uskoa, sillä Raamatun lauseita siteeraava ja uskonnollisin termein puhuva päähenkilö toimii kostoretkellään Jumalan käsikassarana, vaikka hänen oma uskonsa horjuukin ajoittain.
Maria vaatii uhrejaan tunnustamaan syntinsä. Purjehtijaa hän syyttää Jumalana leikkimisestä, kun tämä vakuutusyhtiön lääkärinä työskennellessään eväsi vakavasti sairailta työkyvyttömyyseläkkeitä potilaita tapaamatta. Työnantajansa laskuun gourmetruokaa syövää ravintolakriitikkoa hän syyttää elitismistä ja näyttelijää ontosta ja tyhjänpäiväisestä taidepuheesta, joka peittää alleen kaiken ihmisten kokeman epätoivon ja kivun.
Juuri tämä, elähdyttävien taidekokemusten ja taiteen sivistävän merkityksen totaalinen nonsaleeraus, on se ase, jolla Maria – tai siis tietenkin kirjailija – saa minut kanveesiin. Läpi kirjan kulkee ajatus siitä, ettei taide anna elämälle sisältöä, vaan se tarjoaa ylemmälle keskiluokalle mieluisan leikkikentän ja pätemisen areenan, olipa kyse sitten tekijöistä tai yleisöstä.
Mietin, millä tavoin taide on lisännyt omaa hyvinvointiani, ja tajuan, että kaikki minulle tuputettu musiikki, kirjallisuus tai teatteri ovat vain lisänneet ahdistustani ja saaneet minut tavalla tai toisella raivon valtaan, mutta toisaalta yksikään taidekokemus ei ikinä ole tuottanut niin paljon tuskaa kuin taidepuhe.
Maria
Olen varmastikin naiivi, mutta minun on vaikea uskoa, ettei musiikki tai jokin muu taiteenlaji voisi suoda iloa tai lohtua. Olen itse kävelevä esimerkki ihmisestä, joka on selviytynyt tähän asti juuri siksi, että on olemassa monenlaista taidetta, josta ammentaa voimaa ja valoa silloin, kun arki kaikkine ongelmineen syöksee syvimpiin mustiin ja tuntuu vievän järjen.
Toki olen tietoinen Maslowin tarvehierarkiasta ja ymmärrän, että hengissä säilyminen ja turvallisuuden tarpeet menevät kulttuuri- ja taidenautintojen edelle – ja silti joku vastarannan kiiski sisälläni nytkin huutaa, miten jo esihistoriallisen ajan ihmiset ovat satavarmasti tanssineet rituaaleissaan ja silkaksi huvikseen.
Mutta palataanpa takaisin Opetuslapseen.
Hyvinvointiyhteiskunnan vauhdista pudonneet
En ole pitkään aikaan lukenut fiktiivistä tarinaa yhtä herkeämättä ja mielessäni vahvasti puolesta ja vastaan argumentoiden, kuin nyt tein Hotakaisen romaanin äärellä. Kirjailija ei päästä lukijaa helpolla, sillä niin moni Marian ajatus ja ääneen lausuttu mielipide on totisinta totta, kun asioita tarkastellaan hyvinvointiyhteiskunnan vauhdista pudonneiden näkökulmasta.
Karhuryhmän neuvottelija, jolle Hotakainen ei ole antanut nimeä, luonnehtii Mariaa korkean profiilin ihmiseksi, joka ei ole toteuttanut kostoretkeään pikaistuksissaan, päinvastoin! Valitun kansan pakottaminen henkisen peilin äärelle on pitkän harkinnan tulos, sillä syyt Marian tekoihin juontavat lapsuuteen asti; niihin päiviin, kuukausiin ja vuosiin, jolloin kasvatusvanhemmat pyrkivät muovaamaan sijaislapsesta heidän omaan elämäntyyliinsä sopivan ja hyvyyttään korostavan lisukkeen, mutta jotka niin tehdessään saivatkin hänet kokemaan ikuista ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä.
Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa Kari Hotakainen kutsuu Opetuslapsi-romaania omaksi synnintunnustuksekseen. Moninkertaisesti palkittu kirjailija tietää kuuluvansa tukevasti ylempään keskiluokkaan ja istuvansa samalla penkillä syytettyjen kanssa. Myös hän on tekopyhä menestyjä ja sortunut lukemattomiin maapalloa kuormittaviin länsimaisen ihmisen valintoihin, joita me yksilöllisyyttämme ja vapaudenhaluamme alleviivaavat toistuvasti teemme.
Onko se syönyt häneltä inhimillisen myötäelämisen kyvyn? Enpä usko, sillä Hotakaisen ärhäkkä teos on syväluotaava ja väkevä huuto syrjäytyneiden puolesta. Opetuslapsi ei ole miellyttävä kirja, mutta ei pidä syyttää kirjailijaa suomalaisen yhteiskunnan vähempiosaisten todellisuuden kuvaamisesta. Jonkunhan se on tehtävä, kun media keskittyy menestyjiin, tosi-tv-tunareihin, Natoon ja poliitikkojen kehonkieleen.
Helmet-lukuhaaste
Osallistun Opetuslapsi -romaanilla vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen ja ruksaan kirjalla kohdan 40 (kirjassa hylätään jotain). Teos sopii myös kohtiin 20 (kirja kertoo naisesta, joka on matkalla) ja 29 (kirjassa on minä-kertoja).
Pääkuva: Kari Hotakainen. Kuva © Laura Malmivaara / Siltala.