Tampereen teatteriskenen rakas ikoni

Oi mikä ihana makupala teatterin ystävälle näyttelijä Eila Roineen (s. 26.11.1931) elämäkerta onkaan! Makupala on ehkä turhan vähättelevä sana, onhan Antti Heikkisen kirjoittamassa teoksessa 600 sivua, läjäpäin tietoa, mahtavia tarinoita sekä kymmenittäin kuvia perhealbumeista ja teattereiden arkistoista.

Tykkään tosi paljon siitä, että kirjassa kerrotaan perinpohjaisesti paitsi Eilan itsensä myös hänen läheistensä ja kollegoidensa taustoista. Kukaan ei synny tyhjästä, vaan motivaatioon ja tavoitteisiin vaikuttavat perheen, ympäristön ja yhteiskunnan asenteet.

Niin myös teatterimaailmassa, josta Roineella riittää hauskoja, riipaisevia ja ennen muuta tarkkanäköisiä muistoja. Hän osaa taitavasti sanallistaa muistonsa, joista monet sisältävät nasevaa vuoropuhelua kollegoiden ja ohjaajien kanssa. ”Mulla on taito sanoa. Kieleni on tarvittaessa kerkee”, kuten hän kirjassa toteaa.

Kunniaa edesmenneille mestareille

Heikkistä on syytetty aiempien elämäkertojen kohdalla fanimaisuudesta, mutta näen asian toisin: hän arvostaa kirjojensa päähenkilöitä ja kirjoittaa monipuolisesti ja pieteetillä heidän elämästään, arjesta ja juhlasta – tuskan alhoja unohtamatta. Roineen elämäkerrassa kirjailija kertoo rönsyilyn olevan tietoista.

Heikkinen taustoittaa hienosti Eila Roineen suvun juuret, näyttää mistä lahjakkuus teatterialalle kumpuaa. Mikä parasta, Eila Roine (Otava 2023) ei kerro vain hänestä itsestään, vaan kirja luotaa tamperelaista teatterihistoriaa ja -kenttää laajasti. Se on ollut Eilan tahtona, ja hänen toiveestaan kirjassa on omat lukunsa rakkaille edesmenneille kollegoille: Ester Naparstokille, Rakel Laaksolle, Ossi Kostialle ja Veijo Pasaselle. Jotta emme unohtaisi, millaisia näyttämön mestareita meillä on ollut.

Kirja kartoittaa syvällisesti ja monipuolisesti myös Eilan puolison, järjestäjä-näyttelijänä Tampereen Työväen Teatterissa aloittaneen ohjaaja Vili Auvisen elämää ja uraa. He olivat toistensa suuret rakkaudet, kuten Eila kirjassa sanoo, vaikka avioliiton arkea vaikeuttivat niin Auvisen lapsuuden traumat, ammatilliset itsetunto-ongelmat kuin alkoholisoituminenkin.

Glamouria olisi voinut olla enemmän

Pidän siitä, miten Roineen persoona tamperelaisine puheenparsineen tulee esiin. Hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan tarinankertojaa kärsivällisesti ja pääsee näin tekstissä herkuttelemaan riemastuttavilla yksityiskohdilla.

Heikkinen ei ole stilisoinut Eilan repliikkejä, vaan kieliasu on puheenomainen. Esimerkistä käy hetki, kun Eila muistelee humoristisesti Mika Kaurismäen ohjaamaa Tie pohjoiseen -elokuvaa, jossa Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann nähtiin ensimmäistä kertaa yhdessä valkokankaalla. Eila näytteli Loirin Irja-äitiä, jota pitkään ulkomailla oleskellut tuhlaajapoika ilmestyi tapaamaan.

”Avoautolla ajeltiin, istuin takapenkillä liina hulmuten. Vesku ja Samuli istuivat edessä. Semmosia rooleja mun uralleni olis kyllä mahtunu enemmänkin, jukolauta siinä oli glamouria. Vaikka se tavallinen mummi olikin se mun roolihahmoni.”

Näytelmäkirjallisuuden koko kirjo

Niin, ne roolit. On huikeaa lukea, miten monessa Eila Roine on ollut mukana: Canthia, Ibseniä, Linnaa, Waltaria, Wuolijokea, von Numersia, Fota, Shaw´ta, Shakespearea, Brechtiä, Jotunia, Laaksosta, Strindbergiä, Viitaa, Mukkaa, Pukemaa, Turkkaa…

Tosin Roinekaan ei ole välttynyt lokeroinnilta. Yksi tärkeimmistä opettajista, ohjaaja Eino Salmelainen, valitsi Eilalle temperamenttisen, herttaisen tai koomisen nuoren tytön rooleja niin pitkään, että paikallinen teatterivaikuttaja, Aamulehden kriitikko Olavi Veistäjä kiinnitti asiaan erityistä huomiota.

Myöhemmin Roine koki päätyneensä ämmä-fakkiin ikänsä ja koomisten taipumustensa ansiosta. Siitäkin näyttelijä pääsi viimein vapaaksi, kun yhteistyö ohjaaja Jouko Turkan kanssa vuonna 1996 poiki suurmenestyksen. Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa oli poikkeuksellisen täräyttävä elämys niin näyttelijöille, kriitikoille kuin suurelle yleisöllekin.

”Turkka kaiveli musta esiin paljon semmosta, mistä en itsekään tienny. Maneerit lens hevon helvettiin, hän näki mut uudella tavalla. Sain näytellä intohimoo, lihan himoo, himoo ja siks toisekseen se esitys oli hauska. Katsomo hytky, kun ihmiset nauro.”

Elämäkerta tuo esiin teatterin arjen

Heikkisen teos on silmiä avaava siksi, että se näyttää lukijalle, millaisen valtavan työmäärän näyttelijät teatterissa tekevät. Työtä on tehnyt ansiokkaasti myös kirjailija itse, joka on haastatellut kirjaa varten Roineen lisäksi yli 30 Eilan sukulaista, ystävää ja kollegaa.

Minulle elämäkerta herätti myös muistoja, sillä kävin 70-luvulla ennen muuttoani Helsinkiin usein katsomassa Tampereen Työväen Teatterin esityksiä. Niiltä ajoilta muistan esimerkiksi Vili Auvisen ohjaaman Tukkijoella-musiikkinäytelmän, jossa katsojat tempaistiin tukkilaisten maailmaan jo yleisölämpiössä: haitari soi, osa näyttelijöistä pelasi korttia ja osa heistä tanssitti katsojia. Kivaa oli!

Kuten Eila kertoo, yleisö rakasti teosta ja siitä kasvoi ennennäkemätön menestys, jota esitettiin yli 300 kertaa. Työvisläiset vierailivat Vivica Bandlerin kutsusta myös Tukholman kaupunginteatterissa, jossa Tukkijoella esitettiin kolmesti loppuunmyydyille katsomoille.

Tuhansien lasten iki-ihana varamummo

On jotenkin paradoksaalista, että Eila Roine on tehnyt komean elämäntyön teatterissa ja silti valtaosa suomalaisista tuntee hänet kahden suositun televisio-ohjelman takia, vanhempi väestö Heikki ja Kaija -sarjan ja 1990- ja 2000-luvulla syntyneet lapset Pikku Kakkosen ansiosta.

Nuorten pariskuntien elämästä ja arjesta kertonut, realismia tavoitellut Heikki ja Kaija oli Reino Lahtisen käsikirjoittama sarjanäytelmä, ei mitään tositv:tä, kuten Roine topakasti kirjassa muistuttaa, mutta niin valtava oli ihmeellisen näköradion voima vielä 60-luvulla, että osa katsojista sekoitti surutta faktan ja fiktion ja kuvitteli seuraavansa pariskunnan ihan oikeaa elämää.

”Hyvällä muistelen, mutta se joskus korpee, että olen sentään tehny aika pitkään töitä teatterissa ja on tässä tullu puuhasteltua kaikenlaista, mutta aina vaan sanotaan, että Heikki ja Kaija, Heikki ja Kaija. Sitähän ne varmaan hokee mun muistokirjoituksissanikin, sitten kun niiden aika koittaa.”

Pikku Kakkosta hän muistelee Heikkisen kirjassa hyvillä mielin, tulihan Eilasta ohjelman myötä iki-ihana varamummo tuhansille ja taas tuhansille lapsille. Todesta hänet otettiin nytkin. Kun hän koemielessä tehdyissä jaksoissa kehotti lapsia siivoamaan huoneensa, saivat tekijät Tohlopissa pian vanhemmilta palautetta, jotta pitäkää se mummi siellä telkkarissa – meidän lapset siivos koko talon!

Helmet-lukuhaaste

Osallistun Eila Roine -kirjalla vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen ja ruksaan kirjalla kohdan 2 (kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta). Teos sopii myös kohtiin 6 (kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate), 10 (kirjassa on ohjeita ja neuvoja), 28 (kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä), 39 (kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta), 40 (kirjassa hylätään jotain), 43 (kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa) ja 49 (kirja on julkaistu vuonna 2023).