Piafin laulussa soi viiltävä kaipuu

Ei epäilystäkään: Annuska Hannula lauloi itsensä kertaheitolla tähtikaartiin. Miten ravisuttavan ensi-illan Tampereen Teatteri eilen tarjosikaan! Edith Piafin repertoaari mallaa nimiroolin tulkinneelle Hannulalle loistavasti.

Pidän siitä, ettei hän lähde liikaa jäljittelemään Pariisin varpuseksi kutsuttua Piafia (alun perin Édith Giovanna Gassion), ikonista varieteetaiteilijaa, jonka ääni oli ainutlaatuinen, yhtä aikaa täyteläinen ja raaka, tunteikas ja kolea, vimmainen ja särkynyt, vaan antaa oman ominaislaatunsa kuulua tulkinnassa.

Voimaa, sielukkuutta ja tuskaa löytyy myös Hannulalta, jonka tulkinta on kiistaton taidonnäyte 33-vuotiaalta näyttelijältä ja komea kunnianosoitus maailman ehkä rakastetuimmalle chanson-tulkitsijalle. Roolina Piaf on vaativa ei ainoastaan siksi, että hän on lähes koko ajan näyttämöllä, vaan ennen kaikkea toisen näytöksen mustanpuhuvien teemojen takia, kuvatessaan ihmisen henkistä sortumista ja loppuunpalamista.

Näytelmä etenee kuin luotijuna

Brittiläinen Pam Gems (1925-2011) kirjoitti Piafin 70-luvulla, ja Royal Shakespeare Companyn syksyllä 1978 esittämässä kantaesityksessä nimiroolissa nähtiin Jane Lapotaire. Tarina etenee menestystä haikailevasta katujen kasvatista kohti maailmanmainetta ja vuosia kestävää kiertuerallia, joihin mahtuu romansseja, seikkailuja, juhlia, juhlia, juhlia, onnettomuuksia, ammatillisia yhteentörmäyksiä, hylkäämisiä ja kohtalokkaita käänteitä – sekä jatkuvaa pelkoa yksinäisyydestä.

Näytelmä rullaa rivakalla vauhdilla, ja Edithin elämän tapahtumat sekä enemmän tai vähemmän rakkaat miehet singotaan katsojien nähtäville yksi toisensa jälkeen.

Välillä tuntuu kuin matkustaisin luotijunassa, jolla ei ole lupa pysähtyä, mikä paikoin häiritsee, sillä katsojana tahtoisin syventyä – edes hetkeksi – henkilöiden kohtaamisiin ja eri tilanteista syntyvien suhteiden ja säröjen syihin. Mutta se ei ole ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen vika, vaan esitystapa on kirjoitettu Gemsin tekstiin.

Tutustuin Iivanaisen kädenjälkeen ensimmäisen kerran keväällä 2015, kun hän ohjasi Jalostamo-kollektiiville itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmän Rechnitz (Tuhon enkeli). Upeaa, monisäikeistä teatterileikkiä! Saksankielisen alkuperäistekstin oli suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, joka on kääntänyt myös Piafin.

Iivanainen kertoi tuolloin, että häntä kiinnostavat alitajuiset, melankoliset ja assosiatiiviset tunnelmat; tarinat jotka ovat sukua esimerkiksi Sylvia Plathille, David Lynchille, Sarah Kanelle. Samaa surumielisyyttä ja traagisuutta on Edith Piafin elämäkerrassa, ja sen esitys välittää katsojalle silloinkin, kun näyttämön tapahtumat tarjoavat riehakasta iloa, kepeää vuoropuhelua ja vauhdikkaita tanssinumeroita.

Rakkaus on polttoainetta – ja kärsimystä

Edith Piaf paljasti haastatteluissa, miten hän uskoi rakkauden sisältävän aina kärsimystä: todellisesta onnesta on maksettava kyynelin. Se myös kuuluu hänen lauluistaan. Piafin ystävä, taiteen monitaituri Jean Cocteau on luonnehtinut realistisia chansoneita taskukokoisiksi tragedioiksi, joissa rakkautta, valoa ja uutta elämää haikaileva päähenkilö kokee vääjäämättä kovan kohtalon.

Piafin ohjelmistoon kuului uran aikana yli 400 laulua. Hän itse kirjoitti satakunta kappaletta, joihin hän ammensi sisällön suoraan elämästään. Niissä soi viiltävä kaipuu, elämännälkä ja kipuilu. Esityksessäkin kuullut Hanuristi, Padam padam ja Pariisin taivaan alla ovat tunteikkuudessaan täysosumia, ei ainoastaan Hannulan tulkinnan ansiosta vaan ennen kaikkea siksi, että Piafin lauluissa ilmentyy tarinoiden ja tunteiden aitous.

Ylhäinen diiva ja nuhruinen varpunen

Näytelmän tarjoama ihmiskuva Edith Piafista on yllättävän julkea ja raadollinen, jopa siinä määrin, että katsojana jäin ihmettelemään, mihin Gems on unohtanut kaiken sen lumon, joka sai ihmiset rakastumaan Piafiin. Oikeastaan vain kohtauksissa Marlene Dietrichin kanssa Edithistä kuoriutuu hetkeksi hurmaava, leikittelevä ja ihastuttava nainen.

Ja nyt käännänkin valospotit vastanäyttelijöihin. Dietrichin roolin tulkitsee Pia Piltz, ja jestas millä tavalla! Viime kaudella Anastasiassa yleisön lumonnut Piltz laulaa suvereenisti ja legendaarisen diivan charmin täysin sisäistäneenä. Dietrichin hallittu eleganssi korostaa samalla Piafin epävarmuutta ja nuhruista olemusta, vaikka tämän yllä olisi Coco Chanelin pikkumusta helminauhoin koristeltuna.

Piltz urakoi muun ensemblen lailla myös muissa rooleissa: hän on Cecile, sihteeri Madeleine, sairaanhoitaja ja yksi Piaf-ilmestyksistä. Manttelia ja borsalinoa vaihtavat lennossa Arttu Soilumo, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Arttu Ratinen ja Ville Majamaa, jotka näyttelevät Piafin lukuisia miehiä, managereita, lääkäreitä ja diilereitä. Näiden manipuloiva ja naisia alistava asenne tulee ilmi jo esityksen alkumetreillä, kun Le Gerny´s -yökerhon omistaja Louis Leplée (Majamaa) päättää antaa siihen asti katulaulajana ja prostituutiolla itsensä elättäneelle Edithille mahdollisuuden ja nimeää hänet uudelleen Pikku varpuseksi, môme Piaf.

Edithillä oli viha-rakkaussuhde naisiin

Pam Gems on kirjoittanut Edithille ystävättären, Toinen (Elisa Piispanen), jossa yhdistyy useampikin tosielämän nainen: lapsuudenajan kumppani ja sittemmin on-off-ystävä Simone ”Momone” Berteaut, sihteeri Ginou Richer ja säveltäjä Marguerite Monnot.

Piispanen tuo taitavasti esiin Toinen moniulottuvuuden: milloin miesten sylissä estottomasti ilakoiden, milloin isosiskomaisena neuvoja ja tukea antavana asuinkumppanina, milloin Edithin loukkauksia stoalaisella tyyneydellä vastaanottavana kohtalotoverina.

Mutta enemmän kuin yksilösuorituksia jäin ihailemaan koko tekijätiimin yhteispeliä. Näin kirjoittaessani lavennan katseen näyttelijöistä taiteellisiin suunnittelijoihin, tekniseen henkilökuntaan ja visioiden toteuttajiin. Koko porukka tietää, että fokus on Piafissa, hänen elämässään ja maailmassaan, ja tuntui kuin joka iikka olisi työpanoksellaan halunnut varmistaa, että Annuska Hannula saa kaiken tuen roolityölleen.

Pyörönäyttämön nopeat vaihdot ja pikkumusta

Aloitan Juho Lindströmin suunnittelemasta lavastuksesta, joka on visuaalisesti vahva, tyylikäs ja näyttävä, ja Edithin alamäen korostuessa myös rähjäinen ja synkkä. Pyörivän näyttämön myötä tila avautui yhä uudelleen uusiin tilanteisiin ja tunnelmiin korostaen samalla sitä, millaisessa elämän karusellissa Piaf eli koko elämänsä.

Nyt on ihan pakko mainita neljän vuoden takainen elämys Törnävän kesäteatterissa, jonne Lindström oli suunnitellut Monty Pythonin Spamalot -esityksen lavastuksen, josta hänet olisi ehdottomasti pitänyt palkita jonkinlaisella prenikalla. Pieneen tilaan raakalaudasta rakennettu ritarilinna saatiin tietokonegrafiikalla toteutettujen lavastusfondien avulla muuntumaan nopeasti ja vaivattomasti kymmeniksi erilaisiksi kiinnostaviksi interiööreiksi. Ihan kingi ratkaisu kesäteatterissa!

No niin, takaisin Piafiin, sillä ei pidä unohtaa teatterin taikuria, valosuunnittelija Raimo Salmea, jonka taidot tuntuvat saavuttaneen nekin jonkin maagisen tason. Melkein tekisi mieli kutsua häntä raskaan sarjan manipuloijaksi, niin varmalla otteella hän silasi kohtauksiin tapahtumia ja tunnetiloja syventävät sävyt ja rytmin; toisinaan taas jonkin yllättävän efektin.

Tukea näyttelijäntyöhön antavat myös roolivaatteet, kampaukset ja maskit. Kun kyse on todellisesta ihmisestä, katsoja vääjäämättä vertaa mielessään näyttämön versiota alkuperäiseen – tai siihen mielikuvaan, joka erilaisten dokumenttien pohjalta on historiallisesta henkilöstä syntynyt. Niin kävi ainakin minulle Edith Piafia vauhdikasta ja kuluttavaa elämää seuratessani.

Viihdetaiteilijoiden parissa varttunut ja uusia kykyjä aiemminkin bongannut Louis Leplée määritti alun perin Piafin esiintymisasuksi yksinkertaisen setin – musta hame ja pusero – joka myöhemmin vaihtui leningiksi. Maineen ja palkkioiden kasvaessa Piaf alkoi käyttää tunnettujen muotisuunnittelijoiden vaatteita, mutta pikkumusta pysyi loppuun asti; se sai vain yhä näyttävämpiä lisukkeita, helmikoristeita ja kullankimallusta, kuten Tuomas Lampisen suunnittelemasta garderobista näkyy.

Yksi Edith Piafin tavaramerkeistä oli hänen kiharainen hiuspehkonsa. Kampauksista ja peruukeista vastaava Riina Vänttinen tietää mitä tekee. Esityksen loppupuolella, jolloin Piaf on jo monien sairauksien, lääkkeiden ja päihderiippuvuuksien heikentämä, Hannula käyttää harvahiuksista peruukkia. Se yhdistettynä yöpaitaan, kumaraan asentoon ja pyörätuoliin tekee tehtävänsä: edessämme on kuoleman omakseen merkitsemä nainen.

Kuka lopulta maksaa menestyksen hinnan?

Näytelmän käsiohjelmassa pohditaan naislaulajien, Edith Piafin rinnalla Armi Aavikon ja Amy Winehousen kohtaloa länsimaisessa viihdekulttuurissa, jossa artisti muuttuu helposti pelkäksi tuotteeksi ja jota leimaa yhä raaempi julkisuus.

Myös Piaf pohtii näytelmässä kaupallisuuden ja taiteen ristiriitaa, mutta jotenkin näen sittenkin hänen pärjänneen taiteilijana paremmin ikonisine tulkintoineen. Hän tunnisti vaistomaisesti, millaiset sävellykset ja musiikilliset ratkaisut sopivat hänelle itselleen, ja puolusti jopa tyranninomaisesti näkemyksiään, mikä tarkoitti toistuvaa siltojen polttamista. Piafin ammatillinen kunnianhimo ja vahvuus tässä mielessä ei käy esityksessä ilmi, koska Gemsin näytelmäteksti keskittyy niin vahvasti romansseihin, seksiin ja tunnesotkuihin.

Sen sijaan Iivanaisen ohjaus kuvaa vaikuttavalla tavalla Edith Piafin henkisen romahtamisen, kun tämän vuosikymmenien aikana aktiivisesti unohtamat ja mielen kellareihin piilottamat traagiset tapahtumat – hyljätyksi tuleminen, lapsuus bordellissa, katujen väkivalta, oman lapsen kuolema, Louis Lepléen ryöstömurha, tuhoisat auto-onnettomuudet – vyöryvät vihdoin pintaan. Sudenhetkenä pyörivän karusellin uumenista nousevat Piafin monet minät riuhtovaan tanssiin, kuin riivatut ne sätkivät tuskaisesti.

En tiedä, kenen oivalluksesta visuaalisesti väkevä kohtaus on alun perin syntynyt, mutta bloggaaja täällä kumartelee ohjaajan lisäksi koreografi Chris Whittakerille ja tietenkin kapellimestari-pianisti Anna Laakson johtamalle live-bändille. Bravo! Musiikillisesti Piafin ensi-ilta oli huikea, täysosuma. Kiitos!

P.S. Erityiskiitos näyttelijöille steppinumerosta. En nyt osaa nimetä, mitä kaikkia askeleita ja kuvioita koreografiaan oli mahdutettu, mutta hienolta näytti!

---

Piaf

Näin esityksen ensi-illassa 13.9.2023 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä. Sain kutsuvieraslipun.

Käsikirjoitus: Pam Gems Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin Koreografia: Chris Whittaker Lavastussuunnittelu: Juho Lindström Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen Orkesteri: 1.kapellimestari, piano: Anna Laakso 2.kapellimestari, piano: Maritta Manner Viulu: Juha-Pekka Koivisto / Maija Linkola / Silva Koskela Harmonikka: Tiia Karttunen / Henna Leppänen Sähkökitara, akustinen kitara, banjo: Timo Järvensivu Kontrabasso: Ville Rauhala / Pekka Korhonen / Jasmiina Saarinen

Pääkuva: Annuska Hannula (keskellä) Kuva © Heikki Järvinen