Kenen elämää elät?

Miten tää voi olla näin moderni?!

Näin tokaisin ystävälleni ja kanssakatselijalle esityksen jälkeen. Kyllä, olen täydellinen pölvästi. Tietenkin Henrik Ibsenin Nukkekoti voi olla moderni, ihan samalla tavalla kuin Molièren komediat tai Shakespearen kuningasnäytelmät, antiikin draamoista puhumattakaan.

Kysehän on siitä, miten tekijät käsittelevät tekstiä – ja KOM-teatterissa on näemmä tiedetty tasan tarkkaan, miten vuonna 1879 kirjoitettu Et dukkehjem saadaan toimimaan täsmäohjuksena 2020-luvun yleisölle.

Nukkekodin sovinnaiset ja ahtaat raamit

Ibsenin Nukkekodin päähenkilöt, Nora ja Torvald Helmer, ovat kahdeksan vuotta naimisissa ollut aviopari. Heillä on kolme lasta ja asianajajana toiminut Torvald on pestattu uuteen tehtävään; hänestä on tulossa pankinjohtaja. Mutta tänä jouluna Noran tarkoin varjelema salaisuus – vuosia aiemmin tehty vekseli ja isänsä nimen väärentäminen – uhkaa paljastua, kun pankissa työskentelevä Nils Krogstad ryhtyy kiristämään Noraa voidakseen pitää työpaikkansa.

Kun Ibsen luonnosteli näytelmäänsä, hän kirjoitti käsikirjoitukseensa, miten yhteiskunnassa pätevät miesten säännöt ja naiset joutuvat mukautumaan siihen. Nora on elänyt ensin isänsä määräysvallan alla ja mentyään naimisiin taloudellista valtaa käyttää hänen aviomiehensä, joka kontrolloi myös vaimonsa käytöstä.

Mikko Roihan KOM-teatterille ohjaamassa esityksessä perusasetelma ja henkilöiden keskinäiset valtasuhteet ovat samat, vaikka Norasta on tullut Aron ja kiristäjän roolissa nähdään nainen. Uuden sovituksen myötä henkilögalleria on saanut suomenkieliset nimet: Aron ja Heikki Rintamäen perheystävä tohtori Rank on Frank, Nils Krogstad on Nielsen ja rouva Kristine Linde on Kirsi Lindén. Murteesta päätellen ihmissuhdeongelmia setvitään Pohjanmaalla.

Mutta vielä ei olla vaikeuksien saati ratkaisujen äärellä. Ihan aluksi valmistellaan joulua, onhan nyt talven suurimman juhlan aatto. Aron (Aleksi Holkko) saapuu kotiin tekokuusen ja lahjojen kera, täynnä energiaa ja kuplivaa puuhakkuutta. Vuoropuhelu työhuoneestaan esiin astuvan Heikin (Niko Saarela) kanssa paljastaa nopeasti pariskunnan voimasuhteet: tässä ovat herra Lompakko ja hänen söpöliini elämänkumppaninsa, jota jälleen moititaan tuhlaavaisuudesta ja joka joutuu syömään suklaamakeisensakin salaa.

Joulunpyhien aikana Aron joutuu puolustamaan itseään ja valintojaan usealla rintamalla, kun vierailulle saapuu nuoruudenystävä Kirsi (Vilma Melasniemi), joka tahtomattaan käynnistää kohtalokkaan tapahtumaketjun. Työpaikkansa Kirsin vuoksi menettänyt Nielsen (Tiina Weckström) päättää paljastaa Aronin petoksen ja lisää vauhtia karuselliin antaa pariskunnan ystävä Frank (Markus Riuttu), joka uskaltaa vihdoin ilmaista todelliset tunteensa. Että sellainen motiivien ja reaktioiden taitolentonäytös eikä yhtään tylsää hetkeä!

Salailun ja teeskentelyn täytyy loppua

Ibsenin Nukkekoti on ensiesityksestään alkaen nähty naisen asemaa puolustavana näytelmänä, joka kritisoi terävästi syntyaikansa eli viktoriaanisen aikakauden avioliittonormeja. Roihan ohjaus muistuttaa, etteivät avioliiton valta-asetelmat ole minnekään kadonneet eivätkä ne koske vain perinteisiä heteropareja.

KOM-teatterin esityksessä on kiehtovaa seurata Aronin ajatuksenjuoksua, kommentteja, olemusta ja eleitä, koska välillä sanalliset viestit ovat täysin synkassa mimiikan kanssa, kun jo seuraavassa hetkessä niiden välinen ristiriita on ilmiselvä. Uskooko Aron tehneensä omaehtoisen valinnan? Entä milloin hän tajuaa kaipaavansa itsenäisyyttä?

Holkon näytteleminen on taitavaa, innostunutta ja rohkeaa, ja hän tuo hienosti esiin sen muutoksen, joka saa Aronin irrottautumaan holhoavasta parisuhteesta ja teeskentelystä kohti omaa vapaata kiertorataa. Tarantella-kohtaukseen hän heittäytyi sellaisella vimmalla ja voimalla, että teki mieli painaa jotain stop-nappulaa ja huutaa: Hengitä beibi! Ei vielä ole aika kuolla!

Rakkauden kohde ei vastaa ihannekuvaa

Aronin puoliso on täysin sisäistänyt perinteisen miehen mallin ja näyttäytyy näytelmän ensihetkistä alkaen perheensä moraalisena johtajana ja ennen kaikkea taloudellisen vallan haltijana. Niko Saarela herkuttelee Heikin-roolissaan tavalla, jota voi vain ihailla. Tässä pasteeraa polleana omaan hyveellisyyteensä, oikeudenmukaisuuteensa ja ritarillisuuteensa uskova mies, joka ei poikkea oikeina pitämistään periaatteistaan piirun vertaa.

Huomionarvoista on se, ettei Ibsen ole kirjoittanut aviomiehestä fyysistä väkivaltaa käyttävää hahmoa. Vaikka Pohjanmaalla ollaan ja Jussipaitaakin esitellään, Roiha ja Saarela pitävät huolen, että meno säilyy korrektina tiukimmissakin käänteissä, koska suurin on alati läsnä: rakkaus. Kohde ei vain aina vastaa Heikin ihannekuvaa.

Esityksessä soi toistuvasti otteita Bernard Herrmannin sävellyksistä, ja minulle ne toivat mieleen Alfred Hitchcockin elokuvan Vertigo – punainen kyynel (1958), jossa poliisin työstään eronnut Scottie Ferguson pyrkii muokkaamaan sattumalta kohtaamastaan Judysta aiemmin varjostamansa ja kuolemalle menettämänsä naisen kaltaisen. Onko kyse siitä, että Heikki haluaa muuttaa Aronin vai siitä, että Aron itse pyrkii tietoisesti mukautumaan ihannepuolison raameihin? Kenen elämää Aron elää?

Häpeä syntyy kasvojen menettämisen pelosta

Raha, valta ja säädyllisyys ovat Nukkekodin teemoja, ja niin on myös niiden menettämiseen liittyvä uhka ja seuraus, häpeä. Roiha on käsitellyt häpeää aiemmissa töissään, kuten Tampereen Teatterille ohjaamassaan Pakolaiset, josta pidin valtavasti. En ole vielä nähnyt seitsemän teatterin yhteistyönä toteuttamaa Ei kertonut katuvansa, mutta siinäkin on kyse häpeän hiljentämistä ihmisistä.

Yhteiskunnan ja lähipiirin odotusten täyttämisen ja kulissien pystyssä pitämisen pakko leimaa niin ikään Heikki Rintamäkeä, joka häpeää paitsi Aronin tekemää petosta myös sitä, miten tämä lopulta repäisee itsensä ruodusta sopimattomaksi tulkittavalla tavalla.

On kiinnostavaa ja tietenkin niin surullista, ettei Heikki ymmärrä Aronin tehneen petosta rakkauden tähden – pelastaakseen puolisonsa hengen. Mutta pankinjohtajalle saati lainoppineille tuomareille on turha esittää asiakirjojen väärentämistapauksissa lempeä lieventävänä asianhaarana, olipa tunne kuinka aito ja vahva tahansa.

Köyhän on pakko käydä kauppaa kaikesta

KOM-teatterin Nukkekoti on hieno esimerkki esityksestä, jonka jokainen tontti hoidetaan huolella ja taidolla. Frankia, Nielseniä ja Kirsi Lindéniä voi luonnehtia sivurooleiksi, mutta termi antaa väärän kuvan, sillä jokainen heistä on merkityksellinen ja armoton peili Aronille. Näyttelijät tietävät sen ja valavat yhteisiin kohtauksiin jännitettä, tunnetta ja ytyä. Varsinkin Wecktrömin vahva ja uhkaava läsnäolo omasta asemastaan taistelevana Nielseninä tuo näytelmään dekkarimaiset vibat.

Kolmikkoa yhdistää rakkaudessa pettyminen, joskin suhdemyrskyissä haaksirikkoutuneet yrittävät ratkoa tilannettaan kukin eri tavalla. Tyhjän päälle avioeron jälkeen jäänyt Kirsi Lindén on heistä selvänäköisin, empaattisin ja yllättäen myös kovapintaisin. Köyhän on pakko käydä kauppaa kaikesta, ja Lindén tietää sen. Melasniemi tekee tarkasti siirrot tunneilmastosta toiseen.

Häilyvimmän vaikutelman antaa 2020-luvun Rintamäkeläisten ystävä Frank. Hänestä ei saa otetta, ja tuntuu kuin hän välillä jäisi vahvojen persoonallisuuksien välissä puristuksiin, pelkäksi seinäruusuksi. Riuttu tulkitsee hyvin kahta polttavaa salaisuutta – sairauttaan ja rakkauttaan – piilottelevaa ihmistä, joka elämänsä viime metreillä päättää paljastaa tilanteensa ja tunteensa.

Komean [virtuaalisen] kiitoskukkakimpun lähetän esityksen visuaalisesta ilmeestä ja äänimaailmasta vastaavalle tiimille (Mikko Roiha, Riitta Röpelinen, Jani Rapo, Leila Mäkynen). Äärimmilleen pelkistetty turkoosi-punaruskea lavastus hätkähdytti ensin tyhjyydellään, mutta se toimi kertakaikkisen upeasti!

Palaan lopuksi hölmöön pullautukseeni ja kiitän koko työryhmää klassikon sheikkaamisesta. KOMin Nukkekoti elää väkevästi nykyajassa, joskaan modernisoinnin myötä en esitystä katsoessani ollut ollenkaan varma, millaisen lopun Roiha Rintamäkien kodissa katsojille tarjoilisi. Olihan jo Ibsen aikanaan kirjoittanut yleisön vaatimuksesta vaihtoehtoisen lopun, jonka esittämisen hän onneksi kielsi myöhemmin.

---

Nukkekoti

Nukkekodin ensi-ilta oli 8.9.2023 KOM-teatterissa Helsingissä. Näin esityksen viikkoa myöhemmin. Sain kutsuvieraslipun.

Alkuperäisteos: Henrik Ibsen Ohjaus, lavastus- ja valosuunnittelu: Mikko Roiha Äänisuunnittelu: Jani Rapo Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ohjaajan assistentti, tuotantojärjestäjä: Tiiu Poikonen Rooleissa: Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu, Tiina Weckström

Pääkuva: Aleksi Holkko. Kuva © Noora Geagea