Kun lankesin urkutaiteeseen

Istun Tampereen tuomiokirkon salissa, runkohuoneessa, kuten sitä kirkkoarkkitehtuurissa kutsutaan. Suljen silmäni ja tunnen, miten urut, tuo parvelle sijoitettu kokonainen orkesteri, soi, helisee, jylisee ja värisyttää kehoani ja kirkon rakenteita. Mielihyväni on aito ja konkreettinen, hengitykseni hidastuu ja pulssini rauhoittuu.

On torstai-ilta ja käynnissä Valon ääniä -festivaalin avajaiskonsertti. Luvassa on uusinta urkutaidetta ja 1890-luvulla sävelletty koraali. Urkuja soittaa Susanne Kujala, Saksassa asuva suomalainen urkuri, joka toimi viime vuonna BRANDNEU Kassel 2022 -festivaalin taiteellisena johtajana yhdessä Eckhard Manzin kanssa.

Löytämisen ilo myrskynsilmässä

En väitä tuntevani urkumusiikkia ja sen eri lajeja, sillä olen koko taidemuodon suhteen myöhäisherännäinen. Toisaalta se on erinomainen asia, sillä jokainen konserttikerta tähän asti on tuottanut löytämisen iloa ja ihania yllätyksiä.

Niin myös Susanne Kujalan konsertti, jonka ensimmäinen teos, Veli Kujalan vuonna 2006 kantaesityksensä saanut Cyclone, miltei räjäytti pään. Teos muistutti nimensä mukaisesti trooppisen hirmumyrskyn syntymistä ja mahtia, tarjoten välillä levon hetkiä, myrskynsilmässä kun oltiin. Saattaa johtua nykyisestä maailmantilanteesta ja siitä, että olin juuri saanut päätökseen Kjell Westön uusimman kirjan, talvisodan ja välirauhan aikaan sijoittuvan romaanin Molly & Henry, mutta välillä urkujen raivoisat äänet toivat mieleeni valtioiden väliset veriset taistelut.

Vahvoja ja ekspressiivisiä teoksia

Vaikka kutsun itseäni myöhäisherännäiseksi, olen aina tykännyt urkumusiikista, joskaan virsien säestys ei ole sitä lajia, jota uruilla toivoisin soitettavan. En kuulu kirkkoon, mutta se ei estä minua arvostamasta ja ihailemasta kirkkoarkkitehtuuria ja kirkoissa esillä olevaa taidetta ja konsertteja. Sen sijaan kirkon edustajista valitettavan monet näyttäytyvät julkisuudessa siinä määrin konservatiivisina ja suvaitsemattomina, etten koe jakavani heidän kanssaan samaa arvomaailmaa.

Tampereen seurakuntien Valon ääniä -festivaalin avajaiskonsertti selvensi itselleni yhden syyn, miksi pidän urkutaiteesta. Se ei ole mitään pikkusievää tai sievistelevää soitinmusiikkia, koska urkujen sointi on niin voimakas ja ilmaisuvoimainen, puhumattakaan illan aikana esitetyistä teoksista – José Luis Turinan Punto de órgano, César Franckin Choral en si mineur ja Nico Muhlyn Fast Cycles – jotka olivat monin tavoin polveilevia ja synnyttivät mielessäni värejä ja avaruudellisia mielikuvia.

Valaiden matkassa meren syvyyksiin

Eniten ilahduin kaksi vuotta sitten edesmenneen säveltäjä Teppo Hauta-ahon teoksesta. Oodi valaille, joka soi kirkossa urkujen ja ääninauhan avulla, oli riemastuttava kokemus. Se vei kuulijat valaiden matkassa meren syvyyksiin, useista teemoista koostuvien kappaleiden äärelle. Mieleeni nousi äkkiä Kiasman kokoelmiin kuuluva Marcus Copperin valasveistos Seitsemän meren arkkienkeli, jota kävin ihailemassa Helsingissä viime marraskuussa.

On sääli, että meitä kuulijoita oli avajaiskonsertissa vain yksitoista plus kirkon henkilökuntaa. Eikö Tampereen seurakuntien viestintä ole ollut tarpeeksi tehokasta vai onko kaupungissa todella jo niin paljon kulttuuri- ja urheilutarjontaa, ettei kotisohvaltaan nousseista ole riittänyt väkeä kirkkoon? Lippujen hinnasta ei voi olla kyse, sillä festivaalipassi, jolla pääsee kuulemaan peräti viisi täysimittaista urkukonserttia, maksaa vain 20 euroa.

Löydät lisätietoja Valon ääniä -konserteista ⟶ festivaalin sivustolta.