Yhteiskunta on armoton kone

”Kaikki me päädymme toisten armoille.”

Kirjailija Kari Hotakaisen lausahdus Työväenkirjallisuuden päivä -tapahtumassa syyskuun alussa nousi mieleeni Klaanin ensi-illassa, kun katselin Sammakoiden suvun miesten humalaista uhoa, puukkohippaa ja rikoskierrettä ja niitä seuranneita poliisikuulusteluja, pahoinpitelyjä ja ampumavälikohtausta.

Toisten armoille päätymisestä on kyse sekä Tauno Kaukosen 60 vuotta vanhassa romaanissa, johon esitys perustuu, että Hotakaisen näytelmässä Ihmisiksi, jotka molemmat voi nähdä tänä syksynä Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä. Niissä pääsevät ääneen rutiköyhät ja syrjään joutuneet, joita yhteiskunnan parempiosaiset halveksivat, hylkivät, testaavat ja rankaisevat omien sääntöjensä mukaan.

Toivoton taistelu normeja vastaan

Tauno Kaukosen (1929–1983) esikoisteoksesta tuli ilmestymisensä jälkeen nopeasti menestys, ja uskon, että lukijat lumonnut syy oli pitkälti sama, jonka vuoksi tykästyin Pasi Lampelan ohjaamaan näyttämöversioon: uskottavuus. Kaukonen tunsi perin pohjin sodanjälkeisen työläiskaupungin elinpiirin, josta kirjoitti ja jossa hänestä itsestäänkin oli varttumassa kerkeä rötöstelijä.

Lampela on sovituksessaan tiivistänyt Kaukosen tarinaa reippaasti, mikä näkyy monien tapahtumien poistamisena ja värikkäidenkin hahmojen karsimisena. Samalla on suurelta osin häipynyt vanha Pispala, mutta se ei minua haitannut. Ratkaisua tuki pelkistetty lavastus, Mikko Saastamoisen suunnittelema yhden tilan ihme kuormalavoineen, jonka myötä esitys tuntui kuvaavan kaikkia tämän maan syrjääntyneiden kortteleita.

Vaikka katsojana tiedostan seuraavani teatterin kuvitteellista maailmaa, köyhyysloukkuun jääneiden ankara arki ja toivoton taistelu normeja vastaan puhuttelee, koska se natsaa niin vahvasti nykytodellisuuden kanssa. Lampela on suodattanut sovitukseensa myös huumoria, sillä Kaukonen ei suinkaan tykittänyt nuoruudestaan ja tempoilustaan totisen torvensoittajan lailla vaan maalaili tapahtumia veijariromaanin keinoin purevasti, hilpeästi ja elämänläheisesti.

Väkivalta on aina läsnä

Klaanin päähenkilö on nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), pikkurikollisten sukuun syntynyt herkkä poika, joka yrittää luovia päihdeongelmaisen Samuli-isänsä (Tommi Raitolehto) vaatimusten, ensirakkautensa toiveiden sekä yhteiskunnan arvojen ja odotusten ristiaallokossa. Hän ihailee yli kaiken Leeviä (Esa Latva-Äijö), moninkertaisen pyttytuomion saanutta ja jälleen kerran karkuteille lähtenyttä setäänsä, jonka kunnioituksen Aleksanteri haluaa ansaita röyhkeillä ryöstökeikoilla.

Mitä pidemmälle tarina etenee ja Sammakoiden suvun jäseniä astuu esiin, sitä selvemmin käy ilmi, miten ahdistavan ja traumaattisen taakan puristuksissa Aleksanteri yrittää selviytyä. Väkivalta on aina läsnä, ja sitä käyttää myös yhteiskuntaa edustava virkavalta, joka pamppuineen ja tuliaseineen pitää köyhät kyykyssä ja herrojen nuhteessa.

Minä rakastan sitä poikaa

Rikosten polun valinneiden Sammakon suvun miesten, putkassa pulisevan pankkimiehen sekä Roopen ja Ritsarin (molemmissa rooleissa Arttu Soilumo) vastaleirinä nähdään kolmen sitkeän naisen ryhmä, mikä toi mieleeni Niskavuori-tulkinnoissa usein nähdyn asetelman: vahvojen naisten rinnalla kulkevat heikot miehet. Kolmikosta jokainen – Ulla-äiti (Elina Rintala), Raakel-täti (Eeva Hakulinen) ja tyttöystävä Mirja (Annuska Hannula) – toivoo Aleksanterille hyvää ja yrittää tuuppia häntä oikeaan suuntaan: töihin, teknilliseen kouluun, parempaan elämään, rakkauteen.

Lampela kirjoittaa Kaukosen romaanin 60-vuotista taivalta juhlistavan kuudennen painoksen kansiliepeessä, etteivät Ullan, Raakelin ja Mirjan kaltaiset naiset unohdu, sillä he ovat epäsovinnaisia ja voimakkaita hahmoja, häpeämättömän seksuaalisia ja aktiivisia toimijoita. Pidin heistä kaikista. Eniten esille nousee Mirja, sanavalmis ja peloton nuori nainen, jonka Hannula tulkitsee energisesti, raikkaasti ja säteilevästi.

Aleksanterin äiti Ulla ja Raakel-täti ovat näyttämösovituksessa jotenkin ehjempiä ja jalompia kuin se mielikuva, jonka olin heistä Kaukosen kirjasta saanut. Yhtä kaikki, Rintala ja Hakulinen näyttelevät väkevästi, tunteikkaasti ja yleisön täysin hyppysissään pitäen. Vanhan Aleksanterin harjoittama sukurutsa ohitetaan esityksessä nopeasti, mutta Hakulinen onnistuu lyhyessäkin ajassa tuomaan ilmi sen synnyttämän häpeän, tuskan ja vihan: ”Perkele se on ollut eikä ihminen.”.

Miehet ovat rautaa ja kumia

Vaikka Klaanin miehet ovat heikkotahtoisia hunsvotteja, heitä näyttelevät miehet ovat rooleissaan rautaa ja vähän kimmoisaa kumiakin, ainakin Ritsaria näyttelevä Soilumo, joka onnistuu luomaan epäonnisesta myymälävarkaastaan samanaikaisesti järjettömän hauskan, elastisen ja niin traagisen hahmon. Soilumon Roope onkin sitten jo monta astetta julmempi tapaus, josta katsoja aistii vain vaivoin pidätellyn väkivallan penkissään asti.

Esityksen näyttelijäkaarti – Tiensuuta ja Hannulaa lukuun ottamatta – ahkeroi Soiluman lailla useammassa roolissa. Matti Hakulinen on Sammakon veljeksistä Benjamin sekä rikososaston etsivä Siilipää. Esa Latva-Äijö häärii kolmella tontilla: Leevinä, työnjohtajana ja poliisina. Kolme roolia tehtäväkseen on saanut myös Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä Tommi Raitolehto, joka nyt vierailee naapurilafkassa kosken partaalla. Aleksanterin isän Samulin lisäksi hän näyttelee putkaan joutunutta pankkimiestä ja poliisia. Lisäksi pamppua pääsevät heiluttamaan Elina Rintala ja Eeva Hakulinen virkavallan edustajina.

Hatunnosto rohkealle päätökselle

Ehdin jo heti ensi-illan jälkeen somettaa Instagramissa erityiskiitokset Latva-Äijölle, jolle Klaani on [toistaiseksi] viimeinen näytelmä Tampereen Teatterissa. Hän sanoutui irti viime keväänä ja on kouluttautunut uuteen ammattiinsa terapeutiksi. Nostan hattua rohkeudelle ja oman sisäisen äänen kuuntelemiselle – ja silti vähän kiukuttelen nytkin täällä päätteen äärellä, kun estradilta poistuu ensiluokkainen näyttelijä.

Laatutyöstä saatiin nauttia tälläkin kertaa. Hänen Leevissään on vetovoimaa, flirttiä ja lain väärällä puolella toimivan sankarin lumoa. Silti hän yrittää vilpittömästi estää Aleksanteria hakeutumasta samalle tielle, koska tietää lainrikkomusten hinnan. Tällaista hallittua charmia olen toki nähnyt Latva-Äijöltä ennenkin, ja ehkä siksi tykästyin enemmän irrotteluun työnjohtajana, jossa hän väläytteli koomisia taitojaan ja jossa olin näkevinäni ripauksen Kummelia.

Pulloon hukkunut isä ja eksynyt poika

Klaanin ehkä surullisin ihmissuhde on Aleksanterin ja hänen isänsä löyhä yhteys, joka rapautuu sitä pahemmin, mitä enemmän viinaa Samuli juo. Samaa vauhtia luhistuu myös isän mieli. Raitolehto tekee humalakohtaukset hyvin ja naurattaa yleisöä, kun tuiterissa oleminen on vielä hilpeätä, muuntaen taitavasti ilmaisuaan yhä ahdistavammaksi, kun känni kääntyy lopulta juoppohulluuden puolelle. Pidin myös hänen kavallukseen hairahtuneesta pankkimiehestään, jolla Raitolehto osoitti lyhyessä hetkessä, miten koomisuus osuu häneltäkin häränsilmään.

Tässä hullunmyllyssä omaa tietään etsivä Aleksanteri on vuoroin hukassa, vuoroin vuorenvarma, että rikollisuus tarjoaa hänellekin tien menestykseen. Antti Tiensuu tekee roolin sydäntä pakahduttavalla tavalla, mielenliikkeet paljastuvat kehonkielessä. Hänen Aleksanterissaan palaa liekki, mutta oikean suunnan löytäminen ei vain onnistu, ja epävarmuudessaan hän hukkaa myös mahdollisuutensa Mirjan kanssa.

Etsivä Siilipää, jonka Matti Hakulinen tulkitsee konkarin varmuudella ja paljon nähneen poliisiviranomaisen kyynisyyden paikoin pintaan nostaen, on miehistä ainoa, joka uskoo, ettei vielä ole myöhäistä ja tarjoaa Aleksanterille vaihtoehdon jolla ryömiä ylös likaviemäristä: kirjoittamista. Siitä voisi löytyä elanto ja keino henkisten taakkojen käsittelyyn. Miten on?

Ihminen määritellään työn kautta

Luokkatietoista yhteiskuntakritiikkiä tarjoaa myös Kari Hotakaisen kirjoittama näytelmä Ihmisiksi. Tuomo Rämön ohjaama esitys vuorottelee Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä Klaanin kanssa, mutta siinä missä Kaukosen teksti kertoo realistisesti syrjäytyneiden elämästä, Hotakainen on luonut lähitulevaisuuteen sijoittuvan dystooppisen ja absurdin maailman, jossa kaksi vähäosaista yrittää selviytyä, tulla hyväksytyiksi ja päästä osallisiksi modernin maailman tarjoamista mahdollisuuksista ja palveluista.

Molemmissa näytelmissä käy hyvin ilmi se, miten ihmistä arvostetaan ja määritellään työn kautta. Arvioijina toimivat tietenkin parempiosaiset, ja he myös sanelevat työelämän ehdot. Aleksanterin oppilaspalkka koneverstaalla, jossa hiomapöly leviää keuhkoihin asti, ei riitä edes tupakkaan, ja hän saisi kulkea nälissään ja likaiset ryysyt niskassaan vielä seuraavan talvenkin. ”Hyvä kai se on saarnata, kun itse on vapaa ja maha on täynnä”, hän huutaa etsivä Siilipäälle.

Hotakainen kertoo Ihmisiksi-näytelmää suunnitellessaan miettineensä, millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa. Jätekukkulalla kasvaneet Liisa (Elina Rintala) ja Matti (Matti Hakulinen) ovat köyhiä ja vailla koulutusta, mutta he haluavat palavasti päästä yhteiskunnan jäseniksi, siis ihan oikeiksi ihmisiksi. Ikävä kyllä vastassa on byrokraattisen kielipelin virtuoosi, Virkailija isolla alkukirjaimella (Eeva Hakulinen), jonka elämäntehtävänä on testata tulijoita monin eri tavoin.

Luokkaretken suunta on kääntynyt

Yhteiskunta on armoton kone, kirjoittaa Kaukonen romaanissaan. Myös Ihmisiksi-näytelmässä yhteiskunta nähdään eräänlaisena koneena, mutta esitys korostaa, miten kaikkien päätösten ja tapahtumien takana on tosiasiassa ihmisiä. Katsojana minusta on tärkeää, että teatteri tuo nähtäville teoksia, jotka kertovat nyky-Suomen todellisuudesta ja muistuttavat, miten vaikeaa ihmisen on ylittää psykososiaaliset lähtökohtansa ja että se kuuluisa luokkaretki tapahtuu yhä useammin vastakkaiseen suuntaan, ylhäältä alaspäin.

Kriittisen kansalaiskatseensa airueiksi Hotakaisen valjastamat Liisa ja Matti toivat mieleeni kirjailijan aiempaan tuotantoon kuuluvan romaanin Bronks, joka kuvaa kahden kulttuurin eloonjäämistaistelua ja jonka Joutomaan ruumiillisen työn tekijät ovat henkistä sukua Jätekukkulan kaksikolle. Myös kieli sivaltaa samalla tavalla, kerronta on koomista, kirpeää, kutkuttavaa ja särmikästä.

Dialogi pelittää ja jännitys tihentyy

Sekä Pasi Lampelan että Tuomo Mörön ohjaus luottaa pitkälti näyttelijäntyöhön, joskin Ihmisiksi-esityksen lavastuksessa (Mika Haaranen) myös hyödynnetään liikuteltavia elementtejä ja visuaalisia efektejä Klaania enemmän.

Rintala ja Hakulinen ottavat hahmoistaan ja ennen kaikkea hirtehisesti polveilevasta vuoropuhelustaan irti kaiken mahdollisen, ja he tekevät sen ihailtavalla tarkkuudella niin, että yleisön myötätunto säilyy alusta loppuun asti Liisan ja Matin puolella – silloinkin kun olosuhteet voisivat tehdä heistä kostajia. (Erityispropsit muuten Matti Hakuliselle papin äänen rautavaaramaisesta bassobaritonista.)

Tiedän sortuvani ylisanoihin, kun puhutaan Hotakaisen sanamagiasta, mutta kyllä hän mielestäni hallitsee myös draaman kirjoittamisen: dialogi pelittää, samoin rytmitaju, puhumattakaan rakenteesta, teemojen kuljettamisesta läpi kohtausten ja jännityksen tihentämisestä. Näyttelijä Lasse Pöysti totesi aikoinaan valitessaan Juoksuhaudantie-romaanin Finlandia-palkinnon saajaksi, ettei hän teosta lukiessaan tahtonut naurultaan pysyä tuolilla, mutta joka naurulta selkä kävi kylmemmäksi ja kylmemmäksi.

Sama tapahtuu Liisan ja Matin sitkeää luokkaretkeä seuratessa. Mitä pidemmälle edetään, sitä hyytävämmäksi tarina käy ja sitä pahemmin omatuntoa soimaa. Virkailija syyllistää tulijoita toistuvasti köyhyydestä ja antaa heidän ymmärtää olevansa pohjalla, josta on turha haikailla parempiin piireihin.

Pitäisi ehkä vihata Virkailijaa, mutta enhän minä voi, koska Eeva Hakulinen tekee roolin niin hersyvän hauskalla ja raivokkaalla tavalla. En tiedä, ketä hän mielessään rankaisee, mutta jotain sublimointia on selvästi käynnissä, ja yleisön riemuksi Hotakainen on kirjoittanut tablettiaan ahkerasti syynäävälle hahmolle toinen toistaan tujumpia ja kanveesiin lyöviä repliikkejä.

Loppua en tietenkään aio paljastaa, vaan päätän bloggaukseni tyytyväisen katsojan vilpittömään kehotukseen: Menkää hyvät ihmiset teatteriin!

---

Sain esityksiin kutsuvieraslipun.

Klaani

Ensi-ilta oli 26.10.2023 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Alkuperäisteos: Tauno Kaukonen Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Äänisuunnittelu: Opa Pyysing Kampaus- ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala ja Johanna Vänttinen Rooleissa: Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Annuska Hannula, Esa Latva-Äijö, Tommi Raitolehto, Elina Rintala, Arttu Soilumo

Ihmisiksi

Ensi-ilta oli 7.9.2023 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus: Kari Hotakainen Ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Mika Haaranen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Tuomas Vartola Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho Naamioinnin suunnittelu: Kirsi Rintala ja Johanna Paakkanen Rooleissa: Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala

Pääkuvassa Klaanin ja Ihmisiksi-näytelmän mainos- ja esityskuvia. Kuvat © Mika Hiltunen, Harri Hinkka ja Heikki Järvinen.