Ensimmäisen luokan murhakattaus
Aloitan yksityiskohdilla: Hercule Poirot ristivalotuksessa. Kreivitär Andrenyin upea lautasmallinen hattu. Vauhdissa kallistuva junan käytävä. Ravintolavaunun hammasreunaiset valaisimet. Valtaisat kasvoprojisoinnit. Lumikinosten saartaman junan klaustrofobinen tunnelma ja hyytävä äänimaailma. Prinsessa Dragomirovin elämänkokemuksen tuoma lakonisuus. Asemaravintolan baarimestarin salikoreografia. Naisten persoonalliset käsilaukut. Mestarietsivän kultakoristeellinen liivi ja ne oikeaoppisesti kaareutuvat viikset!
Voisin jatkaa listaa loputtomiin, sillä Tampereen Teatterin uutukainen, Antti Mikkolan ohjaama Idän pikajunan arvoitus on näyttämöllinen silmäkarkki, joka kaleidoskoopin tavoin muuttuu ja tarjoaa kohtaus kohtaukselta uuden hämmästyttävän näyn.
Ymmärtäkää oikein: Kaikki on tarkoin harkittua ja palvelee tarinaa. Myös näyttelijäntyö pääsee oikeuksiinsa, kun esityksen tekninen ja visuaalinen työryhmä petaa kullekin roolille maksimaaliset tehon paikat. Nyt ei pidä puhua tavanomaisesta teatteriesityksestä, nyt on kyse kokonaistaideteoksesta.
Siksi marssitan tässä tekstissä heti alkumetreiilä ohjaajan rinnalle viisikon, jota kiitän sydämeni pohjasta uskomattoman hienosta elämyksestä: Teppo Järvinen (lavastussuunnittelu), Mari Pajula (pukusuunnittelu), Tiiti Hynninen (valo- ja videosuunnittelu), Hannu Hauta-aho (äänisuunnittelu) ja Erja Mikkola (kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu). Lisäksi kumarran sille näkymättömissä piilevälle ammattilaisten joukolle, joka on toteuttanut työryhmän aivoitukset ja pitää huolen siitä, että kaikki sujuu näyttämöllä pilkulleen oikein.
Loisteliasta menoa ensiluokan vaunussa
En liene ollut ainoa katsoja, jonka odotukset Agatha Christien murhamysteerin näyttämöllepanon suhteen olivat poikkeuksellisen korkealla, kiitos Saatana saapuu Moskovaan -esityksen, jonka sama tiimi oli loihtinut keväällä 2021 Tampereen Teatterin päänäyttämölle.
Näin koronarajoitusten aikaan ensi-iltansa saaneen esityksen kahdesti, ensin striiminä ja sitten livenä. Muistan yhä, miten tekijöiden taitava tilankäyttö, lavastukselliset ratkaisut, valo-, video- ja väriefektit, äänimaailma sekä henkilöiden monikerroksinen ilmiasu ällistytti.
Sama loistelias meno jatkuu nyt kohti Pariisia kiitävässä pikajunassa, jonka ensiluokan makuuvaunuihin on majoittunut ensiluokan väkeä: mm. prinsessa, kreivitär, eversti, rikas leskirouva – ja tietenkin Belgian lahja maailmalle, kansainvälistä mainetta niittänyt hienostunut yksityisetsivä Hercule Poirot (Ville Majamaa), jonka hyvä ystävä ja Wagon Lit -yhtiön johtaja monsieur Bouc (Kai Vaine) onnistuu viime hetkillä mahduttamaan mukaan.
Vuonna 1934 julkaistu jännitysromaani taitavasti suunnitellusta murhasta on yksi maailman kuuluisimmista suljetun tilan murhamysteereistä ja syystäkin klassikko. Lumikinoksiin juuttunut juna on oivallinen paikka paitsi rikokselle myös sen selvittämiselle, koska huonojen keliolosuhteiden vuoksi viranomaiset eivät pääse häiritsemään Poirot´n salapoliisityötä. Kun ynseä amerikkalainen liikemies puukotetaan yön aikana kuoliaaksi, epäiltyjä riittää jonoksi asti. Paljastaahan puhdas hanki, että syyllinen on yhä junassa.
Hillitön henkilögalleria hirviöstä hysteerikkoon
Yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Ken Ludwig päätyi kirjoittamaan näyttämöversion Idän pikajunan arvoituksesta Agatha Christien perikunnan pyynnöstä ja sovituksen maailmanensi-ilta nähtiin McCarter Theatressa Princetonissa maaliskuussa 2017. Tutustuin tähän Laura Raatikaisen suomentamaan versioon pari vuotta myöhemmin, kun murhaajaa jäljitettiin Helsingin Suomenlinnassa Ryhmäteatterin voimin. Nyt Ludwigin sovitukseen on siis tarttunut Mikkola työryhmänsä kanssa ja tuloksena on latautunut, tyylikäs ja ripeästi etenevä jännitysnäytelmä.
Pidän siitä, miten jykevästi ja mustanpuhuvasti esitys lähti liikkeelle Poirotin muistellessa eleettömästi lähes pimennetyllä näyttämöllä erästä unohtumatonta junamatkaa – ja äkkiä etsivän ylle rävähti isokokoisena projisointina pienen tytön vakavat kasvot suurine silmineen. Johdatus tarinaan on synkkä ja pahuutta enteilevä. Monista televisiosovituksista tuttu lupsakkuus – joka minullakin oli häivähdellyt takaraivossani – on hetkessä pyyhitty pois.
Christien alkuperäisessä kirjaversiossa on kaikkiaan 17 henkilöä, mutta Ken Ludwigin jäljiltä yleisö saa tutustua yhdeksään kiehtovaan persoonaan, joiden luonnetta, edesottamuksia, keskinäisiä suhteita ja motiiveja Poirot perkaa esiin ystävänsä monsieur Boncin avustuksella. Ja voi hyvänen aika millaisia tyyppejä junan käytäviltä hänen eteensä purjehtiikaan!
Tilan ottaa näyttävästi – ja sangen toistuvasti – Helen Hubbard, suulas ja vaativa leskirouva, jolle maistuu kuohuva ja se tiukin elämän vesi, viski. Iltapuvun helmoja viskellen Elisa Piispanen ottaa roolista kaiken irti ja välillä vähän enemmänkin. Siniverisyyden suomalla arvovallalla pasteeraa myös prinsessa Dragomirov, mutta hänen voimansa piilee lakonisuudessa ja älykkyydessä. Tanjalotta Räikkä hallitsee tyylilajin täysin. Prinsessan suuhun Christie on kirjoittanut tukun kommentteja, joita ei voi värähtämättä ohittaa: ”Ihmisparka. Hän on ruotsalainen.” (”Poor creature, she’s a Swede.”)
Niin, ruotsalainen Greta Ohlsson, Anna Ackermanin näyttelemä prinsessan hermoherkkä seuraneiti, joka on löytänyt elämäntehtävänsä lähetystyöstä. Vahvimmin jäi mieleen hänen hysteeriset kauhunhuutonsa, jotka taatusti kantautuivat teatterisalin peräseinään asti. Olen nähnyt Ackermanin aiemmin mm. Jyväskylän kaupunginteatterissa kantaesityksen saaneessa Tavat ja toiveet – Jane Austenin matkassa, jossa hän vapautti romaanihenkilöitä tulevaisuudesta ilmiintyneenä kirjailijana uskomattomalla energialla. Nyt hän joutuu kovin kapeaksi sovitetun roolin takia karsimaan ilmaisun vivahteita ehkä eniten junan matkustajista.
Tarinan hirviö on Samuel Ratchett, naisia suorasukaisesti lähentelevä ja lompakkonsa mahtiin uskova liikemies, joka luulee pystyvänsä ostamaan myös Poirot´n palvelukseensa. Ville Mikkonen onnistuu nopeassa ajassa tekemään Ratchettista vastenmielisen heittiön, jota katsoja ei jää kaipaamaan.
Mikkosella on näytelmässä kaksoisrooli, sillä hän on myös nopeasti tulistuva eversti Arbuthnot, jonka vispilänkauppoja ja salaperäistä juttutuokiota kotiopettajatar Mary Debenhamin (Pia Piltz) kanssa Poirot todistaa sattumalta Istanbulin asemaravintolassa. Kaksikon kiihkeä kohtaaminen voimakkaasti kallistuvassa junassa oli hätkähdyttävä, kiitos paitsi taitavien näyttelijöiden myös ja ennen kaikkea kohtauksen teknisen toteutuksen, joka sähköisti saman tien koko katsomon. Tekisi mieleni nimittää sitä jopa koko esityksen vau-efektiksi.
Yksikään näyttelijä ei sorru kalasteluun
Mari Pajulan esitykseen suunnittelema puvustus 1930-luvun vaikutteineen on upea ja silmiä hivelevä kokonaisuus, mutta erityisesti häikäistyin unkarilaisen kreivitär Andrenyin ylellisestä ja osin hätkähdyttävästä garderobista. Roolin tulkitsee Nätyltä ensi keväänä taiteen maisteriksi valmistuva Aino Karlstedt, joka onnistuu luomaan roolihenkilöstään kiehtovan ja paradoksaalisen yksilön. Hänen yläluokkainen tight upper lip -ilmeensä ja asenteensa säilyy tiukoissakin käänteissä ja silti hänen Poirot´n tutkimuksissa auttavasta käytöksestään tihkuu jotain sympaattista.
Sympaattinen vire ja toisaalta tietty häilyvyys huokuu myös kahden sivustavarmistajan, Ratchettin sihteerin Hector MacQueenin (Jukka Leisti) ja konduktööri Michelin (Arttu Ratinen) olemuksesta, mikä saa katsojan epäilemään heidän motiivejaan kahta kauheammin. (Ratiselle kuuluu muuten kiitos alussa mainitsemastani baarimestarin salikoreografiasta.) Nämä herrasmiehet – sekä Ville Majamaa, jota kommentoin kohta – ovat armoitettuja ilon apostoleja, tunnettuja komiikan taidoistaan, mutta nyt naurun paikat ovat tyylilajista johtuen tarkoin rajatut, eikä yksikään näyttelijä sorru kalasteluun. Vitsit, että tykkäsin tästä tinkimättömästä linjasta!
Rehdin mestarietsivän moraalinen haaste
Minun lienee syytä viimeistään tässä vaiheessa tunnustaa puolueellisuuteni tai paremminkin tuoda julki erinäisiä seikkoja, jotka vaikuttavat näkemyksiini. Ensinnäkin olen dekkareiden suurkuluttaja ja nautin murhamysteereiden ratkomisesta. Pidän kovasti myös tv-rikossarjoista ja epookkidraamoista. Kun näiden viehtymysten lisäksi Hercule Poirot´n roolissa nähdään yhä tanakammin suosikkinäyttelijöitteni kärkeen kivunnut Ville Majamaa, voivat edellä mainittuihin asioihin objektiivisemmin suhtautuvat perustellusti epäillä motiivejani.
Noin. Tulipahan sanottua. Nyt pamahtaa kehuvaihde päälle.
Majamaan Poirot on karismaattinen. Hän on viiksiensä kärkiä myöten hienostunut ja täysinoppinut kulinaristi, joka näyttää ilon tunteensa avoimesti tavatessaan vanhan ystävänsä monsieur Boucin. Muiden seurassa hän on kohtelias, pidättyväinen ja tarkkaavainen. Kun kyse on elämän ja kuoleman asioista, hän on ankara ja palavahenkinen.
On tietenkin väärin verrata Majamaan mestarietsivää muihin, mutta minkäs teet: brittiläisen näyttelijä David Suchet´n tulkinta samasta hahmosta on ikoninen, ja sitä on pirun vaikea häivyttää muististaan. Mutta Majamaa onnistuu siinäkin. Se tosiasia, että hän on yli 190-senttinen raamikas mies, kääntyy näyttämöllä vahvuudeksi etenkin esityksen loppupuolella, kun Poirot päätelmänsä äärellä kohtaa moraalisen haasteen. Majamaan oikeudenmukaisuutta puolustava belgialainen salapoliisi on pienen hetken oikeasti vaarallinen, ja se sävähdyttää.
Suorituksen arvoa lisää ainakin minun arvosteluperusteissani se, että Majamaa astui Hercule Poirot´n kiiltäviin kenkiin vain kuukautta ennen ensi-iltaa, kun päärooliin nimetty Matti Onnismaa jäi pois työryhmästä. Monsier Bouciksi pestattiin Kai Vaine, joka toimitusjohtajan roolissaan paitsi vakuuttaa ystävänsä uskollisena adjutanttina myös luovii sangen näppärästi yhtiön etujen ja ensiluokan matkustajien vaatimusten ristitulessa.
Kerrottakoon lopuksi, että pyysin ensi-iltaan seurakseni ystävän, joka ei ole koskaan lukenut eikä nähnyt Idän pikajunan arvoituksesta minkäänlaista elokuva-, tv- tai näyttämösovitusta. Hän kuunteli ennakkoon dekkarista tehdyn äänikirjan puoliväliin tutustuakseen tarinan henkilöihin, mutta halusi jättää loppuratkaisun teatteriin. Voin paljastaa, että ilta oli hänelle sekä elämys että yllätys. Kiitos siitä koko työryhmälle.
Sain esitykseen kutsuvieraslipun.
Idän pikajunan arvoitus
Ensi-ilta oli 1.11.2023 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.
Alkuperäisteos: Agatha Christie Näytelmäsovitus: Ken Ludwig Ohjaus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-oja Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Erja Mikkola Rooleissa: Anna Ackerman, Aino Karlstedt, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä ja Kai Vaine.
Pääkuvassa Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Ville Mikkonen (selin) ja Jukka Leisti. Kuva © Maria Atosuo
