Viimeinen tanssi ennen maailmanpaloa
Varoitus! Tämä juttu sisältää spoilereita. Jos et ole koskaan nähnyt Cabaret-musikaalia tai samannimistä elokuvaa ja aiot mennä sen katsomaan, älä lue tätä bloggausta.
”Missä ovat huolenne nyt? Unohtuneet? Meillä ei ole täällä mitään huolia!”
Kit Kat Clubin seremoniamestarin väittämä on niin viekoitteleva – ja petollinen. Miten ihanaa olisikaan unohtaa ja kääntää huomionsa toisaalle; pois kaikista murheista ja yhteiskunnallisista ongelmista: köyhistä, työttömistä, syrjityistä, vainotuista, kulttuurikriiseistä, rajaselkkauksista, terrorihyökkäyksistä, sodan uhasta.
Näyttämön maailmana on 1930-luvun Berliini, mutta näen kohtauksissa ja kuulen henkilöiden repliikeissä samoja ajatuksia, julistuksia, tekoja, tuntemuksia ja tapahtumia kuin ympärilläni tänään vuonna 2023. Olenko astunut aikakoneeseen? Elänkö luupissa? Sekoitanko fiktion ja faktan? Vai toimiiko teatterin esitys sinä kuuluna Gogolin peilinä, jossa oma naama ja maailma näyttäytyvät juuri niin vinona ja rumana kuin ne todellisuudessa ovat?
Klassikko ja kassamagneetti
Cabaret on vuonna 1966 Broadwaylla ensi-iltansa saanut musikaali, joka kuvaa natsi-Saksan nousua berliiniläisen Kit Kat Clubin henkilökunnan ja asiakkaiden kautta. Toisena tapahtumapaikkana nähdään rouva Schneiderin majatalo, josta Berliiniin inspiraatiota etsimään tullut amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw vuokraa itselleen huoneen ja johon hänen kanssaan nopsaan muuttaa Kit Kat Clubin valovoimainen ja villi laulajatar, englantilainen Sally Bowler.
Yhdysvaltalaisen Joe Masteroffin kirjoittama Cabaret pohjautuu maanmiehensä Christopher Isherwoodin autofiktiiviselle tuotannolle ja brittiläisen John van Drutenin näytelmään I Am a Camera. Musiikin on säveltänyt John Kander ja laulujen sanoista vastaa Fred Ebb. Suomennos on Esko Elstelän (teksti) ja Jukka Virtasen (laulut) käsialaa.
Teos oli menestys ensitahdeistaan lähtien ja alkuperäisproduktio nappasi heti 8 Tony-palkintoa (mm. paras musikaali, paras musiikki, paras koreografia). Klassikon maine sen kun kasvoi, kun Bob Fosse ohjasi vuonna 1972 musikaalin pohjalta samannimisen, kassamagneetiksi osoittautuneen elokuvan.
Voiko teatteriesitykseen rakastua?
Turun kaupunginteatterin Cabaret on pyörryttävän upea, rytmikäs ja ihanan rietas taidonnäyte, jonka viesti pahuuden voimasta osuu maaliinsa pelottavalla tarkkuudella.
Näin tämän ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin version ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä vuonna 2021. Turun kaupunginteatterin loppuunmyydyt esitykset, joihin olin aiemmin onnistunut hankkimaan lipun, jouduttiin perumaan koronan vuoksi. Elokuussa pandemiatilanne paheni edelleen, minkä vuoksi Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto tiukensi kokoontumisrajoituksia sekä antoi ns. turvavälimääräyksen.
Käytännössä se tarkoitti, että festivaali joutui rajoittamaan osassa esityksistä katsojien määrää entisestään. Tällä kertaa olin onnekas ja pääsin katsomaan musikaalin, mutta voi pyhä sylvi, miten autio Tampereen Työväen Teatterin yli 800-paikkainen pääkatsomo oli! Meitä katsojia oli vain kourallinen. Sen on täytynyt vaikuttaa esiintyjiin, mutta lepsuiluun ryhmä ei langennut, päinvastoin. Muistan rampin yli vyöryneen väkevän energian, musiikin ja tanssin lietsoman roihun, poliittisten jännitteiden kiristymisen ja säälimättömän lopun.
Jos teatteriesitykseen voi rakastua, niin minähän retkahdin oikein kunnolla.
Ilokseni teatterin johto antoi musikaalille toisen mahdollisuuden ja Cabaret palasi Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon viime elokuussa. Singahdin heti syyskuun alussa katsomaan esityksen uudelleen ja kolmannen kerran istuin katsomossa lokakuun lopulla.
Hirttoköysi kaulani ympärillä kiristyy
Pidän siitä, miten Höglundin tulkinta kuvaa aikakautensa julmaa historiaa ja tuo esiin teoksen vahvimman viestin ja ne vähitellen voimistuvat synkimmät sävyt. Olen nähnyt Cabaretista tehtyjä versioita, joissa yökerhon kiihkeät karkelot paljastavasti puettuine tanssijoineen ovat nousseet päärooliin ja fasismin nousu sekä juutalaisten ja vähemmistöryhmien kohtalo natsi-Saksassa jäänyt ikään kuin pakkopullaksi, jota ei ole haluttu käsitellä kovin syvällisesti, jottei yleisö tuntisi oloaan liian tukalaksi.
Älkää ymmärtäkö väärin. Kyllä Turussa ilotellaan, pannaan, päihdytään ja harrastetaan kimppakivaa oikein sydämen kyllyydestä, mutta katsoja tuntee ja tajuaa koko ajan sen ahdistuksen, jota Kit Kat Clubin asiakkaat ja työntekijät pakenevat, majatalon tapahtumista puhumattakaan. On kuin kaulani ympärille olisi kiedottu hirttoköysi, joka kiristyy, kun tarinan henkilöt paljastavat pikkuhiljaa todelliset kasvonsa. Vihjeitä natsien noususta annetaan pitkin matkaa eri tavoin, ilman että niitä huudetaan megafonilla, minkä tulkitsen luottamukseksi katsojan hoksottimia kohtaan.
Willkommen, Bienvenue, Welcome!
Turun kaupunginteatterin Cabaret sävähdyttää myös siksi, että seremoniamestarina ahkeroiva Miiko Toiviainen tekee yhden häikäisevimmistä roolisuorituksista, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Enkä tarkoita nyt vain seremoniamestarin osaa, vaan kaikkia näkemieni esitysten niin ulkomaisten kuin suomalaistenkin näyttelijöiden tulkintoja.
Toiviaisen seremoniamestari on ylimaallinen hahmo, jolle Kit Kat Clubin bileiden suvereeni hallinta on vain yksi toiminnan osa-alue. Hän on esityksen kameleontti, joka rajavartijana toivottaa Clifford Bradshawin lämpimästi tervetulleeksi Saksaan ja joka keskitysleirin sotilaana vahtii vangittuja vartiotornistaan. Hän on ajan ja materian läpi kulkeva olento, joka pyörivällä näyttämöllä rennosti lojuen tuo sormuksen kosinnan esittäneelle Herr Schulzille, siirtää Fräulein Schneiderin pölyhuiskan sähköpianon alla sijaitsevaan rekvisiittalootaan ja heittää Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjan olkansa yli hevon helvettiin.
Ennen kaikkea hän on rakkauden, estottomuuden ja vapauden sanansaattaja, joka tuntee ajan ilmiöt läpikotaisin, näkee ihmisten naamioiden taakse ja tunnistaa heidän motiivinsa. Mutta pahuuden kasvavaa voimaa ei seremoniamestarikaan pysty pysäyttämään.
Toiviaisen näyttämöllinen läsnäolo on vahvaa ja viekoittelevaa ja siinä on häkellyttävää vastaanpanottomuutta. Lumoa lisää se, että hän ottaa toistuvasti kontaktia katsojiin, kuten tekee Kit Kat Clubin koko taiturillinen ensemble.
Niin, ja sitten ne biisit. Toiviainen on armoitettu laulaja, mikä tulee esityksen aikana ilmi lukemattomia kertoja: Willkommen, Kaks leidii, Mani mani, Kaukaa mun silmät jo huomaa, Piittaa en soivat jokainen puhtaasti, tunteikkaasti, ilkamoiden ja humoristisella kikkailulla ryyditettynä silloin, kun se biisiin ja tunnelmaan mallaa.
Kun olin menossa katsomaan Teatterikesän esitystä, ystäväni antoi vinkin hakeutua väliajalla flyygelin lähistölle. Sinnehän asteli viivytellen mustassa juhlapuvussaan ihailevia katseita keräten seremoniamestari, joka hemmotteli virvokkeita nauttivaa yleisöä tyylikkäällä musiikkinumerolla. Nyt syksyllä osasinkin sitten ihan itse asettua sopiviin asemiin. Hieno idea ja erinomainen tapa säilyttää tatsi esitykseen myös tauon aikana. Kiitos siitä.
Kaksi tuhoon tuomittua rakkaustarinaa
Christopher Isherwood kuvaa kirjassaan Jäähyväiset Berliinille nuoruuden alter egonsa, menestyväksi kirjailijaksi mielivän Clifford Bradshawin elämää ja lemmenseikkailuja natsien valtaannousun aikaisessa sekasortoisessa Saksassa. Yökerhossa esiintyvää Sally Bowleria, johon Clifford rakastuu, hän luonnehtii kauniiksi ja itseensä tyytyväisen naiselliseksi, jonka kasvot on puuteroitu kalmankalpeiksi ja jonka ulkonäössä on jotain kertakaikkisen koomista. Laulutaito saa murska-arvion: Sally laulaa matalalla, käheällä äänellään huonosti ja ilmeettömästi, käsiään kupeillaan riiputtaen.
Leikkaus Turun kaupunginteatterin esitykseen, jossa Sallyn roolin tulkitsee Anna Victoria Eriksson: Heti avajaisnumerossaan Älä kerro äidille hän lyö katsojalle luun kurkkuun häikäisevällä laulutaidollaan. Erikssonin Sally on huikea luomus, itsetietoinen, estoton ja lavan haltuun kevyesti ottava kuuma pakkaus; juuri sellainen keimaileva ja kiihkeä flapper kuin aidot sisarensa Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Ällistyin Erikssonin taidoista ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, kun näin hänet Törnävän kesäteatterin Spamalot-esityksessä. Hänen Järven neitonsa oli maailmanluokan tasoa ja rooliin sopivalla tavalla laulaja kikkaili äänellään itseironisesti sen tuhannella tavalla.
Tampereen Teatterikesässä näkemässäni esityksessä Cliffordia näytteli Olli Rahkonen, tämän syksyn vedoissa Otto Rokka. Katsomiskokemukseeni on saattanut vaikuttaa se, että tiesin Rahkosen ja Erikssonin olevan pari tosielämässä, ja siksi kaksikko tuntui minusta näyttämöllä kovin tasavertaiselta ja Rahkonen jopa liian vahvalta itseään etsivän Cliffordin rooliin.
Rokan kirjailija on herkempi, haavoittuvaisempi ja kunnolla pyörryksissä pyristellessään Sallyn ja Berliinissä yllättäen tapaamansa vanhan heilansa Bobbyn ristipaineessa, poliittisista paino(s)tuksista puhumattakaan. Cliffordin ahdistusta lisää se, että Sally kaihoaa jännitystä ja vapautta, vaikka se tietää surua, onnen särkymistä ja henkilökohtaisia uhrauksia, kuten toistuvia abortteja. Rokan ja Erikssonin tulkitsema erokohtaus on riipaiseva.
Cabaret-musikaalin toinen rakkaustarina syntyy majatalon emännän Fräulein Schneiderin ja juutalaisen hedelmäkauppiaan Herr Schultzin välille ja sen näyttelevät todelliset konkarit, Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen. En aio edes teeskennellä objektiivista bloggaajaa vaan myönnän avoimesti kuuluvani ensin mainitun faneihin. Sokan energia, läsnäolo ja ennen muuta hänen äänensä on minulle tuttu 1980- ja 90-luvulta, jolloin asuin Helsingissä ja näin hänen esiintyvän mm. Helsingin kaupunginteatterin musikaaleissa. Viimeksi olen ihaillut Sokkaa Tampereen Teatterin Anastasiassa sekä KOM-teatterin Vapauden kaiho -juhlakonsertissa. Ja kyllä, sama taito on tallella ja kaikkien nähtävissä ja kuultavissa Turussa.
Näytelmäkirjailija Joe Masteroff on ladannut Fräulein Schneiderin ja Herr Schultzin yhteisiin kohtauksiin paljon lämmintä huumoria, ja Sokka-Aaltonen-kaksikko osaa hyödyntää kaikki annetut paikat. Komiikkaa tarjoilee myös vuokralainen Fräulein Kost (Minna Hämäläinen) sotalaivoineen ja lukuisine sukulaispoikineen.
Katsoja ymmärtää viimeistään kihlajaisjuhlissa, ettei vanhan parin tarina pääty onnellisesti, kun osa vieraista näyttää todelliset kasvonsa natsipuoluetta kannattavan Ernst Ludwigin (Stefan Karlsson) johdolla ja poksauttaa rikki ilmapallot ja niiden mukana kaikki unelmat yhteisestä tulevaisuudesta: ”Aiotko odottaa, miten vaaleissa käy, ja vasta sitten päättää, menetkö naimisiin?”
Karlsson näyttelee hyvin Ernstin muodonmuutoksen ystävällisestä paikallisoppaasta ja humukaverista jääkylmäksi ja vaaralliseksi juutalaisvihaajaksi, ja siinä häntä auttavat ensemble ja orkesterin soittajat. Pidin siitä, miten esimerkiksi viinilasien soitolla luotiin aavemainen, kristalliyötä enteilevä ääni, ja pian ensimmäinen tiiliskivi jo lensikin hedelmäkaupan ikkunan läpi.
Tyrmäävän hurmaava teatteriorkesteri
Turun kaupunginteatterin Cabaret-musikaalista näkee ja kuulee, että tekijöillä on ollut käytössään suuren talon resurssit, ja hyvä niin. Esitys on upea esimerkki näyttämöteoksesta, jossa eri taiteenlajit pääsevät parhaiten oikeuksiinsa. Iso kiitos kapellimestari Jussi Vahvaselän johtamalle orkesterille, joka järjesti jokaisessa näkemässäni esityksessä sen luokan bileet, että alta pois! Mikä sointi, mikä tykitys, mikä rullaava svengi – ja miten ihanaa, ettei soittajia ole piilotettu orkesterimonttuun tai seinien taakse, vaan koko orkesteri jammaa ja reagoi näyttämön tapahtumiin meidän katsojien näkyvissä.
Tiedän, etten ole ainoa, joka on ihaillut ja ihmetellyt ensemblen monipuolisuutta, musiikillista taituruutta ja lukuisten instrumenttien hallintaa; löytyyhän joukosta ansioituneita kovan tason muusikoita, kuten Santeri Helinheimo, Miko Helppi, Emmi Kangas, Katariina Lantto, Helena Puukka. Esityksessä näkyy myös vahvasti ohjaaja Höglundin tanssijatausta ja monivuotinen työskentely koreografina.
En muista, milloin olisin tullut napatuksi mukaan poljentoon niin nopeasti, kuin tapahtui Teatterikesässä. Esityksen alussa ensemblen jäsenet saapuvat ja poistuvat näyttämöltä milloin yksitellen, milloin pareittain, milloin pienenä ryhmänä sormiaan napsutellen, kantojaan kopautellen, rekvisiittaa ja näyttämörakenteita taputtaen. Tihentyvä rytmi vie mukanaan, siinä on jotain atavistista ja hypnoottista.
Samaa taputusten ja kopautusten hallittua lumovoimaa olen viime aikoina ihaillut Tampereen Työväen Teatterin Käärmeenpäätallaajissa ja Tampereen Ihankaikkisen Kuninkaallisen Tuomiokuoron Vastauksia-esityksessä, joiden molempien koreografiasta vastasi Reetta-Kaisa Iles. Omaleimaisen ja kokonaisvaltaisen liike- ja rytmimaailman myötä Cabaret-musikaalista syntyy pelkkiä menestysbiisejään isompi ja alati soiva kosmos, jonka räjähtämistä katsoja odottaa ja pelkää.
Ovesta astuvat sisään pahuus ja väkivalta
Ruotsalaisen skenografi Lars Haraldssonin suunnittelema lavastus toi mieleeni jättimäisen auditorion tai anatomisen teatterin, jonka keskiössä leikellään ja tutkitaan ruumiin sijaan ihmisen mieltä, hänen tunteitaan, viettejään ja motiivejaan.
Korkeimmalla parvella pasteeraa usein seremoniamestari, jonka tarkalta katseelta ei jää yksikään seikka huomaamatta. Kerroksissa näytellyt kohtaukset, kuten Sally Bowlesin ensiesiintyminen tai vaaleanpunaisen turkin muuttuminen ensin enkelintekijän maksuksi, sitten kapalovauvaksi jonka seremoniamestari viskaa yli laidan, vangitsevat tehokkaasti yleisön huomion ja saavat korkeuksista tarvittavaa lisätehoa. Tukea antaa myös Jarmo Eskon vahvoin värein toteutettu valosuunnittelu, jonka lomasta katsoja löytää vinkkejä loistelamppujen muuntuessa milloin vuosiluvuksi, milloin haka- tai luostarin ristiksi.
Katsoin Turun kaupunginteatterin esityksen sekä permannolta että parvekkeelta. Molemmissa on puolensa. Toiselta riviltä tuntuma Kit Kat Clubin ja majatalon tapahtumiin on intensiivinen ja pääsin myös osalliseksi konfettisateesta (kiiltäviä punaisia paperinpaloja on nytkin työpöydälläni innoitusta antamassa). Parvekkeelta katsoen pyörivä näyttämö lattiavaloineen pääsi paremmin esiin ja syvyysvaikutelma vahvistui.
Höglund kertoo käsiohjelmassa saaneensa harjoituksissa ahaa-elämyksen ovista, minkä vuoksi aiemmat kohtaussuunnitelmat lensivät roskakoriin ja kolmesta ovesta kasvoi esityksen kiintopiste. Idea toimii järjettömän hyvin. Näyttelijät kulkevat ovista ja kas, niin vaihtuu paikka ja aika, ihmiset ja tunnetila. Ovesta astuvat sisään myös pahuus, poliittiset aatteet, arvostusten muutos, syrjintä ja väkivalta.
Erityiskiitokset tahdon lähettää pukusuunnittelija Heidi Wikarille, jonka näkemystä Kit Kat Clubin esiintyjien asuista voisi sanoa nerokkaaksi. Poissa ovat niin moneen kertaan nähdyt kireät korsetit, verkkosukat ja piikkikorkokengät. Ensemble höylää, fiilaa ja sheikkaa beigen ja mustan värisissä sporttimallisissa alusasuissa, jota korostetaan punaisilla plyymeillä, hamosilla ja kengillä. Puvuston tyylitelty unisex-ilme antaa mahdollisuuden leikitellä sukupuolirooleilla, kuten Wikar käsiohjelmassa toteaa. Ihanan freesiä ja silti niin seksikästä.
Tykkäsin tosi paljon huomion puoleensa vetävistä verenpunaisista kengistä, mutten osaa lainkaan sanoa, miten niitä tulisi tulkita. Rakkautta? Intohimoa? Aggressiota? Vai onko kyseessä tietoinen silmänisku tanssielokuvien klassikon suuntaan? Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin ohjaama Punaiset kengät kertoo naisesta, joka valitsee tanssin rakkauden sijaan, mutta lumottuja kenkiä ei voi riisua, ja lopulta ne pakottavat hänet kuolemaan.
Hengenlähtö on kohtalona valtaosalla Cabaret-musikaalin henkilöistä, kun tarinan lopussa juna vie Cliffordin turvaan ja toinen kuljettaa muun joukon keskitysleirille. Jään pureskelemaan loppukohtausta ja sen jo aiemmin kuultuja repliikkejä ja mietin, kuinka usein erehdyn huijaamaan itseäni samanlaisilla tokaisuilla: ”Minä tunnen saksalaiset.” ”Kaikki järjestyy.” ”Sehän on politiikkaa, ei se meitä koske.”
Cabaret-musikaali jatkaa Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa 23.2.2024 asti. Enköhän minä vielä yhden kerran reissaa sinne Aurajoen rannalle…
Ostin esityksiin liput itse.
Cabaret
Ensi-ilta oli 4.9.2020 Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Uusintaensi-ilta 30.8.2023.
Perustuu John van Drutenin näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan Teksti: Joe Masteroff Sävellys: John Kander Laulujen sanat: Fred Ebb Suomennos: Esko Elstelä Laulujen suomennos: Jukka Virtanen Ohjaus ja koreografia: Jakob Höglund Musiikin sovitus ja harjoitus: Jussi Vahvaselkä Lavastussuunnittelu: Sven Haraldsson Pukusuunnittelu: Heidi Wikar Valosuunnittelu: Jarmo Esko Äänisuunnittelu: Eero Auvinen Naamioinnin suunnittelu: Jessica Rosenberg Naamioinnin suunnittelun päivitys, toteutusvastaava: Aki-Matti Kallio Koreografin assistentti ja tanssikapteeni: Soile Ojala Taistelukoreografia: Ville Seivo.
Rooleissa vuonna 2023: Jukka Aaltonen, Anna Victoria Eriksson, Santerin Helinheimo, Miko Helppi, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Stefan Karlsson, Katariina Lantto, Alen Nsambu, Soile Ojala, Joonatan Perälä, Helena Puukka, Otto Rokka, Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen ja Anssi Valikainen.
Muusikot vuonna 2023 ja 2021: Kapellimestari: Jussi Vahvaselkä / Markus Länne Orkesteri: Kimmo Gröhn, Jani Jokinen, Petter Järvi, Ari Kataja, Taneli Korpinen, Henna Linko, Matti Moilanen, Ville Pere, Katariina Sallinen, Ville Vihko.
Rooleissa vuonna 2021: Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Stefan Karlsson, Mikko Kauppila, Mika Kujala, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Olli Rahkonen, Pauliina Saarinen, Riitta Salminen, Miiko Toiviainen ja Anssi Valikainen.
Pääkuvassa kollaasi esityskuvista. Kuvat © Otto-Ville Väätäinen
