Vuoden 2023 parhaat teatterielämykseni

Miten tämä minun listani voi olla näin monenkirjava? Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin koonnut kuluneen vuoden aikana näkemäni teatteriesitykset paperille ja valinnut niistä 15 eniten sykähdyttäneintä. Löydät ne yllä olevasta kuvasta, ja tähän tekstiin olen ujuttanut kaksi lisää.

En suhtaudu listaani kaikkitietävän kriitikon varmuudella. (Toivottavasti et sinäkään.) Tiedän varsin hyvin, että mielialani vaikuttaa katsomiskokemukseeni ja kalenteriini on kieltämättä mahtunut päiviä, jolloin olisi ehkä ollut viisaampaa jättää esitys väliin.

Onko makuni liian tamperelainen?

Kun laadin tykkäämislistaani, takaraivossani kummitteli TTT:n teatterinjohtaja Otso Kauton irtisanomiseen liittynyt keskustelu. Pohdin muun muassa sitä, onko makuni liian tamperelainen, liian ei-helsinkiläinen, liian maalainen, liian konservatiivinen. Tottahan on, ettei listastani löydy esimerkiksi esitystaiteen produktioita.

Niiden sijaan olen rankannut parhaisiin elämyksiin pari musikaalia, yhden musiikkipitoisen hurmosesityksen, dekkarin, pari dystopiaa, fantasiaa, komediaa, historiallisen dokumenttiesityksen, luokkatietoista yhteiskuntakritiikkiä, perheen sisäisiä valtasuhteita ja/tai vaikeaa isäsuhdetta käsitteleviä puhenäytelmiä ja elämäkerrallisen monologin. Lisäksi haluan nostaa esiin yhden lastennäytelmän sekä ihan toisen genren eli oopperataiteen teoksen, koska Turun kaupunginteatterin Punainen viiva oli kertakaikkisen lumoava mestariteos.

Silmäkarkkeja ja suvereenia näyttelijäntyötä

Tamperelaiseen mentaliteettiin mallaa, että jaan kolmelle parhaalle esitykselle mitalit. Kultaa saa Turun kaupunginteatterin Cabaret, jonka olen käynyt katsomassa jo kolmesti (poikkeuksellista minulle). Ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin luomus on pyörryttävän upea, omaleimainen, taitavasti rytmitetty ja ihanan rietas taidonnäyte, jonka viesti pahuuden voimasta osuu maaliinsa pelottavalla tarkkuudella. Esitys sävähdyttää myös siksi, että seremoniamestarina ahkeroiva Miiko Toiviainen tekee yhden häikäisevimmistä roolisuorituksista, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Löydät bloggaukseni esityksestä tästä linkistä.

Hopeaa pokkaa Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus. Antti Mikkolan ohjaama esitys Agatha Christien klassikosta on superjännittävä kokonaistaideteos ja näyttämöllinen silmäkarkki. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan suvereenia ja timmiä, tyylilajille uskollista. Teatterin taikaa ja epookkidraamaa parhaimmillaan. Bloggasin esityksen ensi-illasta ja löydät tekstini tästä linkistä.

Pronssi matkaa Helsinkiin Tunturikadulle. Akse Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Joitakin keskusteluja merkityksestä on riemastuttava, ravisteleva, satuttava ja hämmentävä esitys vuoroaan ja sitä omaa tähtihetkeään kauan, oi niin kauan odottavista sivuosanäyttelijöistä (tosin näin trion + tanssijan ammatit laajemmin). Moniaalle kurottuva esitys, joka palaa toistuvasti mieleeni – ja silti en vieläkään ole osannut kirjoittaa siitä blogiini mitään järjellistä tai edes järjetöntä.

Epävarmoja aikoja ja mustansynkeitä perheitä

Listani loput esitykset nimeän aakkosjärjestyksessä ja kerron muutamin lausein, mikä niissä ilahdutti.

Action Hero, Tampereen Työväen Teatteri. Liila Jokelinin käsikirjoittama ja ohjaama Action Hero on se esitys, jossa nauroin eniten vuonna 2023. Kun elokuvia rakastavat Riikka ja Petteri ryhtyvät tekemään feminististä action-elokuvaa eikä rahaa ole paria killinkiä enempää, valjastetaan mielikuvitus äärimmäiseen käyttöön ja kuten myöhemmin matkassa paljastuu, puurtamaan pannaan myös sukulaiset ja heidän rakastettunsa. Energinen, toistuvasti yllättävä, vauhdikas, tolkuton, älykäs ja läpeensä hauska esitys, josta ehdottomasti pitää mainita kaikki näyttelijät: Inke Koskinen, Pyry Kähkönen, Jyrki Mänttäri ja Karoliina Vanne sekä lavaroolinsa upeasti vetänyt näyttämömestari Anssi Lankinen.

***

Ensimmäinen tasavalta, Suomen Kansallisteatteri. Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä sai kantaesityksensä jo lokakuussa 2022, mutta minä näin sen vasta runsas vuosi myöhemmin, viime marraskuussa. Tykkäsin käsikirjoituksen tehneen ja esityksen ohjanneen Esa Leskisen tavasta letittää draamaa, historiallista dokumenttiaineistoa, laulua ja musiikkia. Esitys valotti hienosti niitä hetkiä, aatesuuntauksia ja olosuhteita, joissa Kaarlo Juho Ståhlberg loi tasavaltaisen hallitusmuodon ja jolloin hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Valtaosa yleisöstä oli kaltaisiani senioreita, mutta toivon vilpittömästi, että myös nuoremmat sukupolvet ovat innostuneet Ensimmäisestä tasavallasta ja sen persoonallisesta tavasta avata Suomen itsenäisyyden alkuvaiheita.

***

Ihmisiksi, Tampereen Teatteri. Teoksissaan luokkatietoista yhteiskuntakritiikkiä tarjoileva Kari Hotakainen on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen mustanpuhuva huumorinsa ja taidokas kielellä leikittelynsä kuuluu Tuomo Rämön ohjaamassa Ihmisiksi-näytelmässä, jossa kaksi vähäosaista yrittää selviytyä, tulla hyväksytyiksi ja päästä osallisiksi modernin maailman tarjoamista mahdollisuuksista. On tärkeää, että teatteri tuo nähtäville teoksia, jotka kertovat nyky-Suomen todellisuudesta ja muistuttavat, miten vaikeaa ihmisen on ylittää psykososiaaliset lähtökohtansa ja että se kuuluisa luokkaretki tapahtuu yhä useammin vastakkaiseen suuntaan, ylhäältä alaspäin.

***

Käärmeenpääntallaajat, Tampereen Työväen Teatteri. Komeaa poljentoa ja hurmosta oli tarjolla heti sisääntuloaulasta alkaen, kun Käärmeenpääntallaajat-porukka lauloi, soitti ja tanssasi 1800-luvun alun vasulaiseen tyyliin. Haitaritaituri Anne-Mari Kivimäen alkuperäiseen ideaan pohjautunut esitys päästi irti Suistamon Sähkö -etnoteknoyhtyeen ja underground-trio Palomyllyn muusikot, Tanssiteatteri Tsuumin sekä koko joukon Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaita. On siinä ollut Marjo Kuuselalla ohjaamista, mutta lopputulos oli huikea ja energiassaan pitelemätön. Kävin myös katsomassa Teatteri Montussa tykkiläisten ideoiman ja toteuttaman jatko-osan Käärmeenpääntallaajat II – Jos maailma ei lopukaan. Alalle on sen perusteella tulossa kovia tekijöitä. Hyvä niin.

***

Molli ja ystävyyden talo, AHAA Teatteri. Ahaalaiset ovat tehneet jo neljän vuosikymmenen ajan ansiokasta lasten- ja nuortenteatteria. Iso kiitos heille siitä. Katja Krohnin ohjaama lämminhenkinen Molli ja ystävyyden talo jatkaa laadukasta sarjaa ja saa minulta täydet pojot (siksi olen mahduttanut sen tälle parhaiden listalle Punainen viiva -opperan kanssa; jälkimmäisestä kirjoitan tuonnempana). Esitys synnyttää hyvän olon hyrinää niin pienissä kuin isoissakin katsojissa. Näyttelijät onnistuvat vaikeimmassa: mielikuvitukselliset hahmot muuttuvat lihaksi ja vereksi, kahdeksi elämän ihmeitä pohtivaksi ystävykseksi, jotka eroavuuksistaan huolimatta pitävät yhtä ja mikä hienointa, kannustavat toisiaan uudenlaiseen rohkeuteen.

***

Nukkekoti, KOM-teatteri. Henrik Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama Nukkekoti on ensiesityksestään alkaen nähty naisen asemaa puolustavana näytelmänä, joka kritisoi terävästi syntyaikansa eli viktoriaanisen aikakauden avioliittonormeja. Mikko Roihan KOM-teatterille ohjaama versio muistutti, etteivät avioliiton valta-asetelmat ole minnekään kadonneet eivätkä ne koske vain perinteisiä heteropareja. Nukkekoti on hieno esimerkki esityksestä, jonka jokainen tontti hoidettiin huolella ja taidolla. Kohtauksissa oli kauttaaltaan vahva jännite, tunnetta ja ytyä. Pelkistetty, hienostunut ja tyylikäs lavastus.

***

Pienen hauen pyydystys, Tampereen Työväen Teatteri. Voiko ihminen rakastua peijooniin? Kyllä voi, ainakin nähtyään Lija Fischerin dramatisoiman ja ohjaaman esityksen Juhani Karilan huippuihanasta ja -hauskasta romaanista Pienen hauen pyydystys. TTT:n Kellariteatterissa näkemäni esitys tavoitti hienosti Karilan maagista realismia ja pohjoisen mytologiaa hehkuvan taianomaisen maailman. Se oli jännittävä, visuaalisesti rikas, kekseliäs ja teatterin parhainta magiaa tarjoileva näyttämöteos. Lopuksi pitää mainita näyttelijä Ville Seivon kaikkien aikojen huikein Näkki!

***

Punainen viiva, Turun kaupunginteatteri. Olen halunnut ottaa parhaiden katsomiskokemusteni joukkoon myös yhden oopperan, sillä Mikko Koukin ohjaama Punainen viiva Turun kaupunginteatterissa oli kertakaikkisen häikäisevä ja vangitseva näyttämötaideteos. Pääparina Romppasen Topina ja Riikana laulaneet Waltteri Torikka ja Johanna Rusanen tekivät upeat roolit, varsinkin Rusasen ääni soi paikoin täynnä iloa, valoa ja oli kuin helisevää tanssia, paikoin taas järisyttävän dramaattista ja tummaa. Olen onnellinen, että sain nähdä kyseisen teoksen. Bloggasin esityksestä, tekstin löydät tästä linkistä.

***

Rikkaruoho, KOM-teatteri. Helsingin Sanomien kriitikko luonnehti Jörn Donnerin aviottoman pojan Otto Gabrielssonin kirjasta tehtyä toteutusta nerokkaaksi, ja olen asiasta täysin samaa mieltä. Dramatisoinnista ja ohjauksesta vastanneen Laura Mattilan ratkaisu jakaa Oton rooli viidelle näyttelijälle oli briljantti idea! Sen myötä hylätyn pojan tunteiden kirjo laajeni ja liekehti näyttämöllä moniäänisenä konserttina, jossa eri Otot kävivät keskenään kiehtovaa dialogia ja haastoivat toistuvasti toistensa näkemykset. Ilahduin valtavasti myös esityksen visuaalisesta ilmiasusta, jossa kaikki näyttäytyi vihreän eri sävyissä.

***

Rottien pyhimys, Hämeenlinnan Teatteri. Anneli Kannon vuonna 2021 julkaistu historiallinen romaani Rottien pyhimys sai aikaan vierailijavyöryn Hattulan Pyhän Ristin keskiaikaiseen kirkkoon ihailemaan merkillisiä kirkkomaalauksia, joiden tekijöistä kirja kertoo. Nuo maalaukset ovat myös Hämeenlinnan Teatterin samannimisen esityksen lumoavinta antia. Milko Lehdon dramatisointi ja ohjaus on uskollinen Kannon teokselle, ja esityksen väliajalla kuulin, miten moni katsojista tunsi tarinan entuudestaan. Näyttelijöistä vahvimmin säväyttivät Antti Virmavirta Andreas Pictorina ja Sonja Silvander-Valo Pelliinana. Olisin halunnut nähdä myös Musiikkiteatteri Kapsäkin version samasta aiheesta, mutta olin hidas enkä ehtinyt hankkia ajoissa lippua.

***

Sara, Kuopion kaupunginteatteri. Vuoden 2023 parhaiden teatterielämysten listalle kuuluu ehdottomasti myös Virpi Rautsialan esittämä monologi. Rautsialan ja Kari Seniuksen kirjoittama teksti tamperelaisesta liikenaisesta ja nykytaiteen merkittävästä tukijasta Sara Hildénistä luotasi persoonallisella tavalla paitsi arvostetun mesenaatin myös hänen läheistensä, yhteistyökumppaneidensa ja tavallisten museokävijöiden ajatuksia ja rooleja. Näin esityksen Tampereen Teatterikesässä Sara Hildénin taidemuseossa, mikä antoi näytökseen jännää lisäpotkua ja tunnelmaa.

***

The Addams Family, Seinäjoen kaupunginteatteri. Arvostan suuresti sitä, että teatterin ammattilaiset urakoivat meille katsojille iloa ja esteettisiä elämyksiä näinä epävarmoina aikoina. Niin on tehty myös Seinäjoella, jonne Jermo Grundström ohjasi mustansynkeän musikaalikomedian The Addams Family, esityksen koreografia oli Jyri Nummisen käsialaa. Hulvaton kauhutarina pohjaa Charles Addamsin 1930-luvulla luomiin karikatyyrisiin sarjakuvahahmoihin, ja Riikka Aurasmaan suunnittelema huikea puvustus flirttaili upeasti menneisyyden muotivirtauksille. Erityismaininnan ansaitsee Jani Johanssonin kuuhun rakastunut Fester-setä.

***

The Pimpsons, Q-teatteri. Yhtäaikaa hauska ja hämmentävä, tuttu ja outo, riehakas ja traaginen. Sellainen oli Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons, amerikkalaista esikuvaansa eli Simpsonit-animaatiosarjaa kovasti muistuttava musta perhekomedia, jossa aikuisiksi kasvaneet lapset tulevat lapsuudenkotiinsa viettämään joulua eikä tarina saati loppu ole todellakaan mikään idyllinen happy end. Piirrosmaiset henkilöt olivat pukusuunnittelija Riina Leea Niemisen ja maskeeraaja Riikka Virtasen riemuvoitto ja Ria Katajan näyttelemä Magre Pimpson pitkine peruukkeineen upea taidonnäyte komiikasta ja ilmiömäisestä ajoituksesta.

***

Viimeinen Atlantis, Lappeenrannan kaupunginteatteri. Pidän scifistä, ja siihen genreen solahtaa myös Lappeenrannan kaupunginteatterin hienosti toteutettu Viimeinen Atlantis. Näin esityksen Tampereen Teatterikesässä ja vaikutuin, miten tyylikkäästi ja puhuttelevasti dystopia maailman tuhoutumisesta ja puhtaan veden merkityksestä oli rakennettu. Lavastus, äänimaailma ja näyttelijäntyö säväyttivät lujasti tässä Tuomo Rämön ohjauksessa, jonka tarina perustuu Stam1na-yhtyeen kitaristi-laulajan Antti Hyyrysen samannimiseen esikoisromaaniin.

---

Pääkuvan kollaasin kuvaajatiedot:

Action Hero kuva © Kari Sunnari, Cabaret kuva © Otto-Ville Väätäinen, Ensimmäinen tasavalta kuva © Mitro Härkönen, Idän pikajunan arvoitus kuva © Maria Atosuo, Ihmisiksi kuva © Heikki Järvinen, Joitakin keskusteluja merkityksestä kuva © Eija Mäkinen, Käärmeenpääntallaajat kuva © Kari Sunnari, Molli ja ystävyyden talo kuva © Jari Kivelä, Nukkekoti kuva © Noora Geagea, Pienen hauen pyydystys kuva © Kari Sunnari, Punainen viiva kuva © Otto-Ville Väätäinen, Rikkaruoho kuva © Noora Geagea, Rottien pyhimys kuva © Tapio Aulu, Sara kuva © Karri Lämpsä, The Addams Family kuva © Jukka Kontkanen, The Pimpsons kuva © Pate Pesonius, Viimeinen Atlantis kuva © Aki Loponen