Kukaan ei voi välttyä haavoittumiselta

”Säveltäjien vaimot olivat aina onnettomia; hän oli lukenut sen jostakin. Hän ei halunnut Vernonin olevan suuri säveltäjä. Hän halusi Vernonin nopeasti ansaitsevan vähän rahaa ja asuvan hänen kanssaan Abbots Puissantsissa. Hän toivoi miellyttävää tasaista normaalia arkielämää.”

Näin haaveilee nuori Nell Vereker, Etonin ja Cambridgen kasvatin Verner Deyren salakihlattu. Puntarissa ovat raha, rakkaus, seurapiirit, turvallisuudentunne, luovuus, taide ja kunnianhimo. Mutta mikä niistä painaisi eniten?

Tunnemyrskyjä salanimen suojissa

Sain kimmokkeen lukea pian sata vuotta vanhan romaanin Kaksi rakkautta (WSOY 2018, julkaistu ensi kerran Isossa-Britanniassa 1930; suomennos Riitta Hakulinen ja Eila Pennanen) kolmiosaisesta tv-sarjasta Agatha Christie – nainen dekkarien takana, jonka katsoin joulunpyhinä Yle Areenasta. Olen dekkareiden ystävä ja rikosten kuningattareksi kutsutun Christien jännityskertomuksia luin jo nuorena.

Sen sijaan hänen salanimellä kirjoittamansa romaanit ovat menneet minulta jostain syystä ohi. Onneksi meillä on fantastinen kirjastolaitos, ja niinpä arjen jälleen koittaessa kävin lainaamassa ensimmäisen teoksen Mary Westmacottin kuudesta romaanista. Minua kiinnosti historioitsija Lucy Worsleyn ohjelmassaan esittämä väite, että Agatha Christie paljasti salanimellä kirjoittamissaan kirjoissa todellisen itsensä.

1920-luvun koneromantiikkaa

Kaksi rakkautta, alkuperäiseltä nimeltään Giant’s Bread, käynnistyy Lontoon musiikkielämään sijoittuvalla prologilla. Kansallisoopperatalossa saa ensi-iltansa säveltäjä Boris Groenin uusi teos Jättiläinen. Yleisö saa kuulla modernia äänitaidetta ja visuaalinen ilmiasu on silkkaa koneromantiikkaa: voimaloita, tehtaan piippuja, nostokurkia, pilvenpiirtäjiä, teräskasvoisia ihmisiä kollektiivissa muodostelmissa.

Kahdeksansivuinen kohtaus on kuvattu vahvasti ja mukaansatempaavasti, lukija suorastaan kuulee musiikin ja näkee lavastukselliset ratkaisut vaivatta mielessään. Teksti toi mieleeni Olavi Paavolaisen kulttikirjaksi nousseen Nykyaikaa etsimässä, nuorten tulenkantajien tulevaisuususkon ja koneiden ihailun.

Olennaista prologissa on vaikutusvaltaisen musiikkikriitikon oivallus ja väite: venäläiseksi huhuttu säveltäjä onkin englantilainen – kansallisuuden kuulee musiikista – ja mikä tärkeintä, hän on nero.

Luupin alla aatteet, arvot ja ristiriidat

Kaksi rakkautta -romaanin aikajana ulottuu viktoriaanisen ajan loppupuolelta 1890-luvulta aina 1920-luvun puoliväliin. Christie kuvaa pitkään – sadan sivun verran – sotilassukuun syntyneen Vernon Deyren lapsuutta ja varttumista yläluokkaisen perheen ainoana lapsena.

Tapa, jolla kirjailija kuvaa herkkää ja vahvasti mielikuvitusmaailmassaan elävää Vernonia, tuo paikoin mieleen autismikirjon. Vernon ei voi sietää äitiään, läheisriippuvaista ja dramaattisiin tunnepurkauksiin taipuvaista naista. Suhde etäiseen ja toistuvasti syrjähyppyjä harrastavaan isään ei ole juurikaan sen parempi. Tärkein ihmissuhde on lastenhoitaja, kunnes kuvaan astuvat Josephine-serkku, naapuriin muuttava Sebastian ja tuttavaperheen tytär Nell.

Tämän nelikon kautta Christie kuvaa terävästi paitsi ystävyys- ja rakkaussuhteiden monimutkaisia kudelmia myös ja ennen kaikkea aatteellisia trendejä ja arvomaailmojen ristiriitoja.

Idealismia ja sadunhohteisia kuvitelmia

Christie kirjoittaa elävää ja uskottavaa dialogia ja lukijana huomaan välillä väittäväni tiukastikin keskustelijoita vastaan. Kun Josephine Weite (joka haluaa kutsuttavan itseään Joeksi) ja Sebastian Levinne keskustelevat käynnissä olevasta maailmansodasta, itseään uuden ja valistuneen sukupolven edustajana pitävän Joen idealistiset mielipiteet saavat minut hymähtämään surullisesti; miten väärässä hän onkaan.

”Eikö tämä sota olekin ihmeellinen? Tarkoitan sitä, miten se vaikuttaa ihmisiin. Tämän jälkeen tulee uusi maailma. Ihmiset alkavat ymmärtää asioita – asioita joita eivät ole aikaisemmin ymmärtäneet. Sodan julmuutta ja alhaisuutta ja turhuutta. Ja kaikki alkavat pitää yhtä, niin että tällaista ei enää koskaan tapahdu.”

Tai kun tosiasioille alati selkänsä kääntävä Vernon näkee elämänsä eräänlaisena satuna, jossa hän saa kaiken – esi-isiensä kartanotilan, rakastamansa naisen, onnellisen perheen, menestyneen uran säveltäjänä ja valtavasti rahaa – mieleni tekisi tarttua häntä harteista ja ravistella niin, että realismi pääsisi raivaamaan edes pienen tilan hänen ajattelussaan.

Pelkuri joka pakenee todellisuutta

Christie kirjoittaa musiikista asiaa harrastaneen varmuudella. Tarinassa käsitellään paljon taidetta ja teatteria ja viitataan Henrik Ibsenin Peer Gynt -näytelmään jopa siinä määrin, että se lienee ollut yksi kirjailijan innoituksen lähteistä.

”Ensimmäistä kertaa Vernon huomasi olevansa kiinnostunut heikon, myrskyn raastaman Peerin tarinasta, pelkurista joka pakeni todellisuutta joka kerta kun tuli tilaisuus. Häntä sävähdytti Peerin ja Ison Kieron taistelun musiikki, toi mieleen hänen oman lapsellisen pelkonsa Petoa kohtaan.”

Kaksi rakkautta on kestänyt hyvin aikaa, mitä tulee ihmissuhteiden ja perhedynamiikan kuvaukseen. Sen sijaan etnisten piirteiden ja kulttuuristen erojen käsittely on aika kolkkoa ja ummehtunutta. Ehkä eniten nykylukijaa häiritsee kirjailijan toistuvat viittaukset Sebastianin ulkonäköön, varakkuuteen, oveluuteen ja kaupankäynnin taitoihin, jotka Christie liittää automaattisesti juutalaisuuteen.

Mikä onkaan vaikeinta maailmassa?

Niin, raha. Se nousee lopulta nelikon elämässä mahdiksi, joka hallitsee, hyppyyttää ja myös erottaa ystäviä toisistaan. Christien kirja pakottaa kysymään, missä määrin lukija itse on riippuvainen varallisuudesta ja ulkoisista olosuhteista. Onko niin, kuten Sebastianin ystävä Jane sanoo, että vaikeinta maailmassa on se että eri tuloiset ihmiset pysyisivät ystävinä? Tai että voidakseen olla onnellinen köyhällä naisella täytyy olla huumorintajua, paksu nahka ja itseriittoisuuden arvokas ominaisuus.

Pidin kovasti tästä Agatha Christien kirjallisen sivupolun esikoisesta. Kaksi rakkautta -teoksen kerronta on selkeää ja hyvin rullaavaa, aivan kuten hänen salapoliisiromaaneissaan. Henkilökuvaus on uskottavaa, ihmiset ovat kiinnostavia, jotkut monine inhimillisine virheineen jopa ärsyttäviä. Tarinassa on myös yllättäviä käänteitä, ja menettääpä yksi päähenkilöistä myös hetkeksi muistinsa, mikä tuo lisäjännitystä ryhmän keskinäisiin suhteisiin.

Tartun mielelläni seuraavaan Mary Westmacott -romaaniin Kuin muuttolintu, joka julkaistiin Isossa-Britanniassa ensi kerran vuonna 1934. Tarkoitukseni on lukea kaikki kuusi teosta ja sovittaa ne mahdollisuuksien mukaan kuluvan vuoden Helmet-lukuhaasteeseen.

---

Helmet-lukuhaaste 2024

Kaksi rakkautta sopii haasteen kohtiin 6 (kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle), 7 (kirjassa rakastutaan), 9 (kirjassa joku karkaa), 14 (kirjassa harrastetaan), 17 (kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin), 29 (kirjassa valehdellaan), 33 (kirjassa muutetaan maalle), 35 (kirjassa vietetään aikaa luonnossa) ja 45 (kirjassa pelataan).