Naisia häpeän miinoittamalla tiellä

”Heille, joille hiljaisuus on helpoin tie.”

Kirjailija Tommi Kinnusen omistuskirjoitus elokuussa 2020 julkaistussa kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY) kuvaa hyvin myös Mikko Roihan dramatisoimaa ja ohjaamaa samannimistä esitystä, jossa vaitiolo nousee yhdeksi teemaksi ja päähenkilöiden – viiden kohti kotiaan vaeltavan naisen – yhteiseksi nimittäjäksi. Seitsemän teatterin yhteistuotanto sai kuluvalla viikolla Tampereen ensi-iltansa Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

On vuosi 1945, takana on loppumetreilleen edennyt sota ja työ Norjassa saksalaisten palveluksessa. Viisi suomalaista naista – Aili, Irene, Katri, Siiri ja Veera – tajuavat äkkiä olevansa hylkiöitä, joita kenen tahansa on lupa halveksia, solvata ja rangaista. Norjalaisten vankileirillä heidät leimataan häpeämerkillä – päät ajetaan kaljuiksi – mutta naiset onnistuvat pakenemaan ja aloittavat jalan satoja kilometrejä pitkän paluumatkan halki poltetun Lapin ja sodan runnomien kylien.

Sodan julmuus on alati läsnä

Roihan ohjaama näytelmäversio on uskollinen Kinnusen romaanin tapahtumille ja tiheälle tunnelmalle. Naisten keskinäistä dynamiikkaa ohjaaja on sen sijaan muuttanut niin, että he näyttäytyvät tasavertaisina, kun taas kirjassa asioita tarkastellaan pääosin Irenen kautta. Pidin muutoksesta, koska se sallii myös muiden nousta vahvasti esiin ja valottaa kunkin persoonaa, ajatuksia ja selviytymiskeinoja.

En varmasti ollut ainoa katsoja, joka mietti, miten ihmeessä ohjaaja on ratkaissut tarinan keskiössä olevan loputtoman pitkän vaelluksen. Hauskasti, voin paljastaa. Kävelykohtauksia on pienellä näyttämöllä suht vähän, ja niiden koreografia perustuu edestakaiseen askeltamiseen, joka synnyttää mielikuvan liikkeestä ja mahdollistaa sujuvan vuoropuhelun. Myös tietoinen askelten vastaparisuus varsinkin matkan alussa korostaa naisten erilaisuutta, ennen kuin he taivaltamisen ja yhteisten pelottavienkin kokemusten myötä vähitellen lähentyvät.

Mitä pidemmälle tie vie, luonnon karuus kasvaa ja nälkä kalvaa, sitä syvemmälle katsoja johdatetaan naisten elämään, kokemuksiin ja toiveisiin. Sodan julmuus on alati läsnä, ja matkalla kohdattavien käytös osoittaa karulla tavalla, miten ahdas naisen rooli voi maailmassa olla.

Ammattilaisia eri puolilta Suomea

Yhteistuotantona toteutettu Ei kertonut katuvansa on uusin näyte Mikko Roihan kehittämästä Vapaa teatteri -konseptista, jonka ideana on tuoda eri puolilla Suomea toimivien maakuntateattereiden tekijöitä yhteen. Esitys harjoiteltiin valmiiksi Roihan kotikaupungissa Berliinissä, ja siellä järjestettiin myös ensimmäinen ensi-ilta viime heinäkuussa. Sen jälkeen esitys on nähty Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tänä keväänä sitä esitetään Tampereen ohella Seinäjoella ja Hämeenlinnassa.

Yleisön näkökulmasta yhteistuotannot ovat ilahduttavia muun muassa siksi, että niissä pääsee näkemään muiden teattereiden ammattilaisia.

Itselleni – tamperelainen kun olen – monet Mari Turusen vahvat roolityöt Tampereen Teatterissa ovat jo aiemmin tehneet vaikutuksen. Myös Liisa Peltosen (Hämeenlinnan Teatteri) ja Mari Pöytälaakson (Seinäjoen kaupunginteatteri) näyttelijäntyötä olen ilokseni saanut seurata. Sen sijaan Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan Teatteri) sekä Ei kertonut katuvansa -esityksen ainoa miesnäyttelijä, 12 roolia tekevä Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) olivat minulle uusia tuttavuuksia.

Näyttelijöiden saumaton yhteistyö

Yksi esityksen vangitsevista ominaisuuksista on se, miten viiden naisen ryhmä hitsautui pakomatkallaan yhteen ja miten he vähitellen avasivat toisilleen ajatuksiaan, taustaansa, muistojaan ja motiivejaan. Näyttelijöiden yhteistyössä oli jotain poikkeuksellista, silloinkin kun roolihenkilöt vetäytyivät kuoreensa tai olivat keskenään vahvasti erimielisiä.

Pidin heistä kaikista: Irenestä (Turunen), joka oli hylännyt perheensä, ei sinisilmäisenä hupakkona vaan tietoisena päätöksensä seurauksista. Rempseästä Veerasta (Pöytälaakso), yhdestä kylänsä vähäisimmistä, joka ei päätöksiään katunut, koska itku ei markkinoilla auta. Vanhasta Ailista (Koivuranta), Großmuttista, joka sairaanhoitajan tehtävässään oli nähnyt kaikki sodan julmuudet. Siiristä (Peltonen), tasa-arvosta haikailevasta saksanopettajasta, jonka neuvokkuus kantaa vuolaan joenkin yli. Nuoresta Katrista (Winter), Werneriinsä syvästi rakastuneesta ja raskaaksi tulleesta tytöstä, joka irtisanoutuu häpeästä ja synnistä ja aikoo kohdata tiukan linjan uskovaisen perheensä pystypäin.

Ivaa, vihaa ja nöyryyttämistä

Ei kertonut katuvansa on tunteikas taival ja koskettavaa puheteatteria, joka sodan todellisuutta luodatessaan letittää katsojan mielessä vaivatta historian ja nykyhetken. Kohtauksista kaksi meni täysin ihoni alle: ensin surun leimahdus Ailista, kun hän päättää jättää matkanteon sikseen ja luopuu elämästään oman käden kautta.

Toinen kohtaus kuvaa nöyryyttämistä ja kollektiivista häpäisemistä; teema jota Roiha on usein käsitellyt ohjauksissaan. Kun naiset saapuvat Rovaniemelle, taustakankaalle heijastuvat kuvat poltetusta kauppalasta noesta mustuneine savupiippuineen vetävät sanattomaksi. Niiden alta ryömii esiin kaljuksi ajeltu, tervattu nainen, joka yrittää suojella sylissään olevaa vauvaa, kunnes se äkkiä tempaistaan häneltä pois. ”Sakemannien huora!” vauvan varastava huutaa.

Kyllä, tämä on teatteria ja näen, että häväistyä naista näyttelee Jari-Pekka Rautiainen ja hänen moraalista ylemmyyttä puhkuvaa riivaajaansa Ulla Koivuranta, ja silti minua itkettää, ahdistaa, sapettaa ja raivostuttaa, koska tilanne on niin tosi – eikä vain ja ainoastaan menneisyydessä.

Takaisin näytelmän maailmaan: Nämä ovat niitä sanoja, solvauksia ja syytöksiä, joita kotiin palaavat naiset joutuisivat vääjäämättä kohtaamaan ja kuulemaan. Nämä olisivat niitä asioita, joista heidän pitää vaieta eliniäksi. Näistä hetkistä alkaa hiljaisuuden tie.

Katsoja kaipaa hengähdystaukoja

Keskustelimme väliajalla pöytäseurueemme kanssa näkemästämme ja me Kinnusen kirjan lukeneet nostimme esiin saman huomion: näytelmäversio tuntuu sisältävän enemmän huumoria kuin mitä romaanin pohjalta odotimme. Ymmärrän ohjaajan valinnan: katsoja kaipaa hengähdystaukoja, koska ilman niitä esitys voisi tuntua liian synkältä ja piinaavalta.

Sama tuntuu koskevan esityksen värimaailmaa. Kaiken harmaan, beigen ja ruskean keskeltä välähtää hetkeksi esiin huikea kimmeltävä punainen, kun Veera kaivaa laukustaan juhlapuvun. Tai kun sattumalta löytyneen korsun katosta heijastuu turkoosinsiniselle pohjalle piirretty valtava pillun kuva.

Kevennystä tuovat myös pienet melodianpätkät, joita kotiinpalaajat laulavat tarpoessaan virstan toisensa jälkeen, kunnes nekin hiipuvat, kun väsymys repii ohimoita, nälkä sumentaa ajatukset ja mieli alkaa kiertää kehää.

Kun nainen valitsee oman tiensä

Koska Ei kertonut katuvansa kiertää eri puolilla maata, esityksen lavastuksen pitää olla helposti pystytettävä ja purettava. Roihan suunnittelema ratkaisu on yksinkertainen ja niukka: laudoista tehdyt trallit ja laatikot, joita pitkin näyttelijät kävelevät ja joista he kokoavat kohtauksissa tarvittavat kalustot.

Settiä täydentävät valkokankaalle heijastetut Moe Mustafan suunnittelemat videomaisemat, joissa luonto ei helli vaan muistuttaa paitsi karuista olosuhteista myös ihmisen petomaisuudesta ja arvaamattomuudesta. Sama askeettinen ja sodan köyhdyttämän maan tummasävyinen ote näkyy myös Taina Sivosen suunnittelemassa puvustuksessa.

Entä tarinan loppu? Miten tumma se on?

Minun ei tietenkään pitäisi spoilata, mutta riemastuin jo aikanaan siitä, miten Kinnunen päätti osin tosielämän dokumentteihin pohjautuneen romaaninsa. Sama annetusta roolista irrottautuminen, sama pyrkimys itsenäisyyteen, sama halu valita oma tiensä kruunaa näytelmäversion. Kiitos siitä.

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Ei kertonut katuvansa

Tampereen ensi-ilta oli 18.1.2024 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Alkuperäisteos: Tommi Kinnunen Ohjaus, dramatisointi, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha Pukusuunnittelu: Taina Sivonen Video- ja äänisuunnittelu: Moe Mustafa Rooleissa: Ulla Koivuranta, Liisa Peltonen, Mari Pöytälaakso, Jari-Pekka Rautiainen ja Tiina Winter.

Pääkuvassa etualalla Ulla Koivuranta, takana Mari Pöytälaakso, Liisa Peltonen, Mari Turunen ja Tiina Winter. Kuva © Moe Mustafa