Teatteri

Unelmat pyörittävät maailmaa

Onko polku ihmisen / Vain yksi ennalta määrätty tie / Minä näitä kyselen / Vaikka vastausta tiedä ei kukaan / Minä suuntaa kyselen / Niin kauan kuin kysellä jaksan

Siinä se on, Jyväskylän kaupunginteatterin uutukaisen kiteytys muutamassa lauseessa. Kun Paju-niminen nuorallatanssija laulaa ainoasta toiveestaan – oppia näkemään valoa siellä missä on pimeää – osalla katsojista nousevat kyyneleet silmiin. Niin minullakin. Kohtaus on vavahduttavan kaunis, tunnelma lämminhenkinen ja Saara Jokiahon tulkinta koskettava, haavoittuvainen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Anssi Valtosen käsikirjoittama ja ohjaama, sirkusmaailmaan sijoittuva Hiljaista iloa ei ole mikään itkuvirsikokoelma vaan vauhdikas ja moneen suuntaan kurkottava runsaudensarvi, täynnä liikettä, värejä ja sanoja sanoja sanoja. Kuulaimmillaan esitys on silloin, kun se malttaa rauhoittua ja antaa tilaa henkilöilleen ja heidän ydinolemukselleen ja -viesteilleen.

Kunnianosoitus klovneille

Vaan kelataanpa alkuun. Kun yleisö saapuu saliin, sitä odottaa kaunis yönsininen tableau vivant, jonka henkilöt näyttäisivät olevan syvässä unessa. Taustalla kohoaa maailmanpyörä ja etualalla on parkkeerattu pieni sirkusvaunu naruille ripustettuine pyykkeineen. Näyttämön katseenvangitsijaksi kohoaa valkoinen enkeli, joka istuu profiilissa siivin koristellulla valtaistuimellaan.

Vilkaisen sivuilleni ja hoksaan katsomon seinillä vaihtuvat mustavalkoiset valokuvat vanhoista sirkuslaisista. En tunnista heitä, mutta miellän kuvat kunnianosoitukseksi ja toki myös tunnelmaan johdattelevaksi introksi. Ennen kuin salin valot sammuvat, ehdin bongata käsiohjelmasta osan taiteilijaseurueesta: voimailija, taikuri, ilmapallokauppias, tirehtööri, kolme klovnia, veitsenheittäjä, akrobaatteja…

Filosofista aforismeilla pallottelua

Esitys koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä näytöksessä seurataan sirkuslaisten uuteen päivään heräämistä, arkipuuhia, harjoittelua ja elämän tarkoitusta pohtivaa ajatuksenvaihtoa. Toisessa näytöksessä rukoillaan aluksi hartaasti (ja pitkään) taiteen ja ihmisyyden puolesta, kunnes vihdoin sukelletaan taikuuden pariin ja lennätetään väki estradille esittelemään kukin vuorollaan taitojaan ja persoonaansa.

Varsinaista juonta ei ole, vaan esitys etenee lyhyiden episodien ja erilaisten kohtaamisten kautta.

Onnen alku. Kuvassa Elina Saarela ja Markus Virtanen. Kuva © Jiri Halttunen

Filosofinen aforismeilla pallottelu leimaa myös toista näytöstä, ja yksi teema nousee yli muiden: rakkaus, joka kukoistaa esityksessä monin eri tavoin. Kaikkea rytmittää Ville Ojasen säveltämä alkuperäismusiikki sekä hänen sovittamansa parikymmentä pääosin tunteiden vuoristorataa kuvaavaa lainalaulua, joita näyttelijät ja tanssijat esittävät niin soolona kuin kuoronakin.

Sitaateista syntyy tekstitilkkutäkki

Kun kuuntelin sirkuslaisten vuoropuhelua, tuntui kuin olisin välillä uponnut johonkin teepusseista napattujen mietelauseiden vellovaan suohon. Ykskaks sanahelinä muuttuikin upeaksi runoudeksi ja ihmettelin, miksi hetken aikaa koin olevani Tampereen Työväen Teatterissa. Muisto vahvistui ja tunnistin Lauri Viidan säkeet: Elämä on ihmeellinen! / Kuulkaa laulu graniittinen. Niinpä niin. Sirkku Peltolan ohjaama Viita 1949 tunki yhä voimallisemmin pintaan, kun luomisesta kertova runo helkkyi Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämöllä.

Hetki ei ollut ainut, jolloin mieleni pyrki esityksestä ulos. Ohjaaja tunnustaa käsiohjelmassa velkansa edeltäville taiteilijasukupolville ja myös aikalaisille yhdistäessään palasia heidän tuotannostaan omaan tekstiinsä. Kyse on tietoisesta metodista eli Valtonen on poiminut elämänsä varrella tärkeiksi kokemiaan sitaatteja ja lainannut niitä joko suoraan tai muokattuina. Teatterin sivustolla on nähtävillä lista inspiraatiota antaneista taiteilijoista, joihin mahtuu niin kirjailijoita, muusikoita, tanssijoita kuin ohjaajiakin.

Valtosen idea on hauska, mutta se on myös hämmentävä ja hajottava kaltaiselleni tekstiorientoituneelle ja helposti harhapoluille eksyvälle tyypille, koska lainausten tunnistaminen syö voimaa katsomiskokemuksesta johdattaessaan ajatukset toistuvasti muualle, aiempiin elämyksiin ja muistoihin.

Värikylläinen silmäkarkki

Jyväskylän kaupunginteatteri on toteuttanut Hiljaista iloa -esityksen yhteistyössä Tanssiryhmä Off/Balancen ja Jyväskylän koulutuskuntayhtymä Gradian muusikkokoulutuksen kanssa. Kolme vuotta sitten ohjaajan ideasta monitaiteelliseksi elämykseksi kasvanut produktio sai kantaesityksensä 20. tammikuuta, ja samalla juhlittiin Valtosen 25-vuotista taiteilijajuhlaa. Näin esityksen viikkoa myöhemmin, viime lauantaina.

Ihastuin esityksen persoonalliseen ja sympaattisella tavalla kirjavaan väri-, vaate- ja esinemaailmaan. Sirkus jo maailmana tarjoaa mahdollisuuden luoda katsojille ihana silmäkarkki, ja tällä kertaa skenografi Annina Nevantaus ja pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari ovat luoneet sellaisen remonttia varten tyhjennettävän teatteritalon varastoja koluten.

Veitsenheittäjä – vai sittenkin yön kuningatar? Keskellä Paavo Honkimäki. Kuva © Jiri Halttunen

Kun näyttämön halki kulkee pukumies pää pilveen piiloutuneena, kuin Rene Magritten maalauksesta irti päässeenä, huomaan haikailevani lisää absurdiutta. Sitä tarjoilee älykkyydellä leikittelevä tanssinumero, ja tavallaan myös yön kuningattaren mieleen tuova veitsenheittäjä traagisine kuoroineen, mutta esityksessä olisi voinut olla enemmänkin surrealistista irrottelua.

Lumo nousee pienistä eleistä

Syvin hehku roihuaa esiintyjistä itsestään. He kaikki ansaitsisivat tulla mainituiksi, mutta keskityn heihin, joiden lumo nousi pienistä eleistä, joiden katse sai surun väreilemään, joiden tanssi kasvoi hurmioituneeksi voitoksi ja joiden elkeet on lainattu itseltään koomikkojen kuninkaalta.

Kun Valo (Anneli Karppinen) lähtee liikkeelle valtaistuimeltaan ja auttaa Berliinin-enkeliserkkujensa tavoin ihmisiä näiden henkisissä ponnisteluissa kevyin kädenliikkein tai valkoisella sulallaan sipaisten, tunnen miten ihokarvani nousevat pystyyn ja liikutus hiipii ihon alle. Hän myös opastaa temppuihin väsyneen vanhan klovnin Seren (Jukka-Pekka Mikkonen) uusille tavoille tuonpuoleisessa. Tähden (Sami Ulmanen) epävarmuus on murtaa hienon numeron, mutta sitten steppi lähtee rullaamaan, rytmi napakoituu, kannat kopsuvat ja tanssi suorastaan uhkuu voimaa. Bravo! Entäpä knallipäinen herrasmieskulkuri Sasa (Markus Virtanen), jonka olemus huokuu samanaikaisesti haikeutta, hellyyttä ja huumoria? Onneksi hänkin löytää lopulta rakkauden.

Upeat ammattitaidon laventajat

Hiljaista iloa yllätti ainakin minut siinä, miten paljon musiikillista taituruutta teatterin oma väki tarjosi. Kapellimestari Tomi Nurmen johtamaa, Gradian muusikko-opiskelijoista koostuvaa orkesteria täydensivät kitaroita, viulua, haitaria ja nokkahuilua soittaneet näyttelijät. Jouni Salon sahansoitantaa olisin kuunnellut pidempäänkin!

Niin, ja tietenkin näistä ammattitaidon laventajista pitää aploodeerata alussa mainitsemalleni Saara Jokiaholle, joka myi ohjaajalle idean ilma-akrobatianumerosta ja harjoitteli sen Henri Hännisen valmennuksessa puolessa vuodessa esityskuntoon. Rispektii!

Vaaran tuntua. Ilmassa Saara Jokiaho ja enkelinä Anneli Karppinen. Kuva © Jiri Halttunen

Pidin myös koreografi Terhi Kuokkasen kädenjäljestä, kun jo heti alkumetreillä liike eteni lempeänä aaltona nukkujasta toiseen läpi koko näyttämön ja taas takaisin. Hän ei tyytynyt tanssiryhmän näyttäviin suorituksiin vaan antoi koko sirkuksen kulkea, keinua ja tanssia joukkona. Mikä tärkeintä, hän ymmärtää hidastelun ja pysähtymisen merkityksen, vaikka se näyttelijöistä voisikin tuntua pelkältä pötköttämiseltä. Katsojana arvostin asetelmallisia elävän taulun kuvia ja mahdollisuutta herkutella visuaalisilla yksityiskohdilla, kun kaikki ei koko ajan ollut liikkeessä.

Silta kohti muita ihmisiä

On ollut kiinnostavaa lukea Anssi Valtosen juhlateoksensa taustoitusta. Koska taiteilijan taipaleelle mahtuu niin paljon ja niin monenlaista – luovuuden ja löytämisen riemua, inspiroivia kohtaamisia, palkitsevia onnistumisia ja niiden vastapainona riittämättömyyttä, pettymyksiä, epäilyä ja särkymistä – on ymmärrettävää, että Hiljaista iloa turpoaa esityksenä paikoin tukkoon ahdetuksi.

Yksi näistä yllättävistä poikkeamista oli mielestäni metsien merkityksen alleviivaaminen. Luonnonsuojelulliset teemat ovat tietenkin tärkeitä, mutta esityksessä jonka pääsanoma keskittyi kanssaihmisten kohtaamiseen, yhteisöllisyyteen, rakkauteen ja yhteisiin unelmiin, puiden istuttaminen tuntui turhalta polulta, niin hienosti kuin Jouni Salo kohtauksensa tulkitsikin.

Parhaimmillaan esitys toimi osoittaessaan, miten monin eri tavoin voimme toisemme löytää – ja kyllä, taide tarjoaa mahtavan sillan kulkea ja kurkottaa kohti muita ihmisiä.

+++

Lisäys 1.2.2024 Tekstin alussa lainatut säkeet ovat peräisin Piia Viitasen säveltämästä ja sanoittamasta laulusta Jos yhtä pyytää saisin. Laulu on julkaistu Viitasen Piia -bändin levyllä Meidän jälkeemme hiljaisuus (2019).


Ostin esitykseen lipun itse.

Hiljaista iloa

Ensi-ilta oli 20.1.2024 Jyväskylän kaupunginteatterin päänäyttämöllä. Näin esityksen viikkoa myöhemmin, 27.1.2024.

Esityskonsepti, käsikirjoitus ja ohjaus Anssi Valtonen Koreografia Terhi Kuokkanen, Tanssiryhmä Off/Balance Steppikoreografia Sami Ulmanen Lavastussuunnittelu Annina Nevantaus Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari Valosuunnittelu Japo Granlund Videosuunnittelu Antti Silvennoinen Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Niina Vattulainen Alkuperäismusiikki, laulujen sovitus ja musiikin johto Ville Ojanen (vier.) Esityskapellimestari Tomi Nurmi (vier.) Kuoronjohto ja sovitukset Sami Ulmanen Äänisuunnittelu Mika Filpus Ilma-akrobatiakoreografia Henri Hänninen.

Rooleissa: Paavo Honkimäki, Jouni Huhtaniemi, Saara Jokiaho, Anneli Karppinen, Miika Laakso, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen, Anna-Maija Oka, Jussi-Petteri Peräinen, Taina Reponen, Elina Saarela, Jouni Salo, Hegy Tuusvuori, Sami Ulmanen, Asko Vaarala, Markus Virtanen sekä tanssijat (Tanssiryhmä Off/Balance): Rebecca Laube-Pohto, Ville Oinonen, Katja Sallinen.

Muusikot: Esityskapellimestari Tomi Nurmi (viulu, avainviulu, mandoliini) ja soittavat näyttelijät: Paavo Honkimäki (kitarat), Saara Jokiaho (viulu), Jussi-Petteri Peräinen (haitari), Jouni Salo (saha) ja Sami Ulmanen (nokkahuilu); Gradian muusikko-opiskelijat: Henrik Färm (rummut), Anni Gustafsson (piano, kellopeli), Henri Peter (klarinetti) ja Ville Willman (basso).

Pääkuvassa kollaasi esityskuvista. Kuvat © Jiri Halttunen

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

error: Content is protected !!