Kuningas löytää äänensä – ja ystävän

Chapeau lavastaja Milja Aho! Jestas, miten upeita ja kekseliäitä tilateoksia hän onkaan luonut Lahden kaupunginteatterin suurelle Juhani-näyttämölle. En muista koska viimeksi olisin nähnyt näin prikulleen osuvaa näytelmän maailman kahtiajaon visuaalista toteutusta.

Olennaista on tämä: Kuninkaan puheen henkilöt ovat vastapooleja. Toiset edustavat monarkiaa ja ylintä valtaa ja toiset Ison-Britannian entisen rangaistussiirtokunnan mitättömiä rivikansalaisia. Kun tarinassa liikutaan hovin huoneissa, kirkonmiesten pyhätöissä ja ministereiden työtiloissa, katto on korkealla, seinät leveällä ja taideteokset elämää suurempia. Australialaisen itseoppineen puheterapeutin kellarikerroksessa sijaitseva kapea ja ankea työtila kuluneine huonekaluineen ja karuine vessoineen nousee lavan alta hieman naristen näyttämön etuosaan.

Dualistista vaikutelmaa vahvistaa Riikka Aurasmaan suunnittelema puvustus. Toisaalla esittäytyvät yläluokan hyvin leikatut puvut ja tyylikkäät takit, kunniamerkit, turkikset ja elegantit käsilaukut ja toisaalla parhaat päivänsä nähneet paidat, kotikutoiset neuleet ja murrettujen värien ristiriidat.

Pitkä tie täynnä häpeää ja pilkkaa

Lahden kaupunginteatterissa tammikuun lopulla ensi-iltansa saaneen Kuninkaan puheen ohjaaja Tommi Kainulainen kirjoittaa käsiohjelmassa, että näytelmässä on kyse empatiasta ja ihmisten kohtaamisesta. Hän lainaa esityksen lopussa kuultavaa puhetta, jonka Ison-Britannian kuninkaaksi noussut Yrjö VI piti syyskuussa 1939, kun maa oli joutunut sotaan Saksan kanssa.

Minä tunnen syvää myötätuntoa teitä jokaista kohtaan ja toivon että voisin itse astua kynnyksen yli ja puhua teidän jokaisen kanssa henkilökohtaisesti. Jo toista kertaa meidän useimpien elämässä, me olemme sodassa. Meitä ja meidän liittolaisiamme kutsutaan vastustamaan voimia, jotka voitolle päästessään olisivat tuhoisia kaikille sivistyneille yhteiskuntajärjestyksille maailmassa. Jos se primitiivinen oppi, että voima on yhtä kuin oikeus, pääsisi vallalle, kaikki maailman kansat joutuisivat elämään jatkuvassa pelossa.

Mutta ennen kuin pääsemme todistamaan tätä vahvaa tunteisiin vetoavaa ja uupumatonta vastarintaa ilmaisevaa rohkaisua kansalaisilleen, kuninkaan on pitänyt kulkea pitkä häpeällä silattu tie pilkatusta prinssistä ja änkyttävästä Yorkin herttuasta oman äänensä löytäneeksi hallitsijaksi. Palataan siis alkuun.

On vuosi 1925 ja British Empire Exhibition -siirtomaanäyttelyn päättäjäisseremonia Wembleyn stadionilla. Kaikkien katseet ovat kääntyneet kohti puhujaa, 28-vuotiaaseen Yorkin herttuaan, jonka änkytystä mikrofonin äärellä miljoonat radiokuuntelijat todistavat ympäri maailman. Prinssi Albertin kokema häpeä on sanoin kuvaamaton.

Teemu Palosaari näyttelee tilanteestaan turhautuneen miehen alkuminuuteista alkaen samaan aikaan herkästi ja sisäistä raivoa ilmituoden. Kuninkaallinen kasvatus vaatii muodollista käytöstä, minkä Palosaari on sisäistänyt hyvin, ja silti hän onnistuu tulkitsemaan uskottavasti sen inhimillisen tuskan, jonka aseman ja lähisukulaisten tuomat paineet hänessä synnyttävät.

Roolin vaikeuskertoimia lisää se, että kerrottu tarina pohjautuu tositapahtumiin, eikä nykydemokratiassa varttuneen suomalaismiehen ole varmastikaan ihan helppoa ujuttautua sata vuotta sitten eläneen aidon prinssin nahkoihin. Lisäksi osa meistä katsojista muistaa varsin hyvin vuonna 2010 ensi-iltansa saaneen, Tom Hooperin ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa prinssi Albertia näytteli Oscarilla roolistaan palkittu Colin Firth.

Lionel ja Bertie, vuosisadan bromance

Kun kaikkia änkytyksen parannuskeinoja on jo kokeiltu – tupakansavusta marmorikuuliin – Yorkin herttuan puoliso Elisabet (Laura Huhtamaa) on lopulta se, joka löytää ratkaisijan rooliin nousevan miehen.

Tapani Kalliomäen tulkinta Lionel Loguesta, epätavallisia ja kiisteltyjä metodeja käyttävästä itsevarmasta ja suorasukaisesta puheterapeutista on kertakaikkisen herkullinen. Siinä missä herttuan ilmaisu ja liikehdintä on hallittua, hillittyä ja tiukan täsmällistä, Logue astelee ja ampaisee leveästi ja ottaa tilan haltuun pontevasti ilmehtien ja elehtien.

Tietenkin pitää mainita myös hetket, jolloin Kalliomäki pääsee briljeeraamaan huonon näyttelijän taidoillaan; onhan terapeuttimme niin kovin innostunut mutta valitettavan epäonnistunut komeljanttari.

Apropoo, nythän minä muistin. Luottamus! Tasavertaisuus! Niitähän tämä omia sääntöjään korostava puheterapeutti toistuvasti vaatii ja siksi minäkin siirryn käyttämään kaksikosta etunimiä. Tästedes he ovat Bertie ja Lionel, ja kuten arvata saattaa, heidän kohtaamisestaan kasvaa melkoinen bromance.

Toisiaan ruokkivat parivaljakot

Yksi esityksen eittämätön vahvuus on teksti itsessään. David Seidlerin alun perin elokuvaan kirjoittama dialogi on terävää, paikoin viiltävää ja ennen kaikkea brittiläisen huumorin läpitunkemaa. Minuun se puree. Näyttämöversio on elokuvaa tiiviimpi; siitä on muun muassa poistettu sekä kuninkaallisen perheen että Loguen perheen lapset.

Näytelmässä on useita parirakenteita. Tärkeimmän niistä muodostaa tietenkin Lionelin ja Bertien terapeutti ja potilas -suhde, jossa riittää karikoita, väärinymmärrystä ja jopa valtataistelua. Toki myös harmoniaa, hauskoja oivalluksia ja onnistumisia. Kalliomäen ja Palosaaren duettoa, fyysisiä harjoituksia, lähentymistä ja kuumimpien yhteenottojen kaksintaistelua oli ilo seurata. Ihan huipputyötä!

Kuninkaan puhe tarjoaa kolme erilaista versiota naisen ja miehen suhteesta. Herttuapari on näistä onnellisin, ja vaimon tuki aviomiehelleen on aitoa, käytännönläheistä ja täynnä rakkautta. Huhtamaa näyttelee roolin älykkäästi, ja hänen ansiostaan katsoja tajuaa, että kaksikolla on oikeasti hauskaa keskenään. Esimerkistä käy kohtaus, jossa Bertien pallealihaksia treenataan Elisabetin avustuksella.

Loguen pariskunta rakastaa toisiaan, mutta suhdetta kalvaa Myrtle-vaimon ankara kaipuu takaisin Australiaan. Krista Putkonen-Örn on roolissaan vahvasti läsnä, mutta hän joutuu tässä versiossa vain pakenemaan hämmentävän usein keittiöön.

Ja sitten meillä on Bertien huliviliveli David eli Walesin prinssi (Joni Leponiemi) ja hänen rakastajattarensa, jo kahdesti eronnut yhdysvaltalainen seurapiirikaunotar Wallis Simpson (Saara-Elina Partanen). Kainulaisen ohjaus alleviivaa Simpsonin viettelijättären ja paheellisen syyllisen osaa: Partanen liitelee näyttämöllä tulipunaisessa sivuhalkioisessa iltapuvussa, nauttii näyttävästi samppanjaa ja jos oikein musiikin tunnistin, hän ja Leponiemi vetävät kunnon swingit 30-luvun Sing Sing Sing -hittibiisin tahdissa. Hieno tanssinumero, täältä satelee aplodeja yhä.

Sokerina pohjalla onkin sitten Canterburyn arkkipiispa Cosmo Langin (Jori Halttunen) ja valtiovarainministeri Winston Churchillin (Mikko Jurkka) hienostuneen kukkotappelun mieleen tuova verbaalinen mittelöinti. Vastakkain ovat vallastaan juopunut moraalinvartija ja mahtipontinen sanavalmis poliitikko. Mielikuvaa tukee molempien ulkoinen habitus. Mitä pidemmälle esitys eteni, sitä enemmän toivoin kuulevani vanhojen herrojen keskinäistä sanailua. Voisikohan Halttuselle ja Jurkalle kirjoittaa pari kohtausta lisää…?

Oli kiinnostavaa huomata, että lähes täyteen myydyssä katsomossa oli paljon miehiä. En ihmettele sitä, sillä Kuninkaan puhe käsittelee asioita, joita me kaikki sukupuolesta riippumatta kohtaamme elämämme aikana: työelämän paineita, ulkopuolisten asettamia odotuksia, isä-lapsisuhdetta, sukuriitoja, perhettä, parisuhdetta, rakkautta, ystävyyttä, itsetuntoa, vaikeuksista selviytymistä.

Näytelmä käsittelee myös ennakkoluuloja sekä niiden voittamista. Sata vuotta sitten – ja varsinkin kruunusta luopumiskriisin myötä – luokkaerojen tahallista ylittämistä pidettiin Isossa-Britanniassa vääränä ja kaikki ulkomaalaiset koettiin uhkana. Kun aikakauden ilmapiiri oli noinkin ahdasmielinen, sitä ihmeellisemmältä vaikuttaa prinssin ja periferiasta kotoisin olevan oluenpanijan pojan välille syntyvä ystävyys. Mikä parasta, näyttelijät tekevät roolinsa niin, että se tuntuu nykypäivän katsojasta uskottavalta.

Kansa tarvitsee rohkaisevan äänitorven

Se, että elämme tällä hetkellä lisääntyneen epävarmuuden ja sodan uhkan äärellä, vaikutti varmasti siihen, miten vahvasti Bertien kertomus työstään sotaneuroosin kokeneiden sotilaiden parissa kosketti ainakin minua. Sodan kauhut eläneiden ja puhekykynsä menettäneiden miesten ja prinssin ongelma on sama: heidät on saatava luottamaan ääneensä. Änkyttävälle Bertielle kuninkaan rooli on painajainen, mutta tulikoe on läpäistävä, vieläpä moneen kertaan, koska tuleva sota tarvitsee vahvan vastarinnan kasvot ja kansa rohkaisevan äänitorven hädän hetkellä.

Tämän kirjoitettuani nostan hattua toistamiseen, tällä kertaa Teemu Palosaarelle. Hänen tehtävänsä on päättää esitys ja tarjota katsojille puhe, joka valaa uskoa huomiseen – ja sen hän totta vie tekee. En ollut ainoa, joka pyyhkäisi kyyneleet poskilta, ennen kuin salin valot syttyivät.

P.S. Ei liene tarpeen alleviivata, että Lahdessa olisi nyt tarjolla hyvin tehtyä tunteikasta puhedraamaa. Mutta yksi vieno pyyntö minulla olisi: kuningas Yrjö V:n ruumissaaton arkunkantajat voisivat vähän treenata niitä askeleitaan. You know what I’m talking about.

---

Ostin lipun itse.

Kuninkaan puhe

Ensi-ilta oli 27.1.2024 Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Alkuperäisteksti: David Seidler Suomennos: Aino Piirola Ohjaus: Tommi Kainulainen Lavastus: Milja Aho Pukusuunnittelu: Riikka Aurasmaa Valosuunnittelu: Harri Peltonen Äänisuunnittelu: Jukka Vierimaa Koreografi: Saara-Elina Partanen Naamiointisuunnittelu: Kati Keronen Rooleissa: Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eerik Kuronen, Joni Leponiemi, Olli Paakkanen, Teemu Palosaari, Saara-Elina Partanen, Krista Putkonen-Örn ja Aki Raiskio. Nauhalta: Tomi Enbuska, Tommi Kainulainen, Ilkka Laasonen ja Lauri Maijala

Pääkuvan kollaasissa vasemmalla Jori Halttunen, Teemu Palosaari (selin) ja Aki Raiskio, oikealla Tapani Kalliomäki ja Teemu Palosaari. Kuvat © Tommi Mattila