Kun arjen kirjo nousee näkyviin
En olekaan aikoihin lukenut kirjaa, joka toimisi kuin tuutulaulu. En tarkoita, että Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) olisi unettava teos, vaan viittaan sen rauhaa ja turvallisuuden tunnetta synnyttävään tunnelmaan. Tämän tekstin äärellä mieli tyyntyy. Aino Vähäpesola kirjoittaa arkisista asioista tavalla, jolla niiden kauneus ja merkityksellisyys nousevat näkyviin, ilman että se tuntuu banaalilta.
Päähenkilönä on Viivi, kolmikymppinen freelance-kustannustoimittaja, jonka elämän pääpilareita ovat työ tekstien editoijana yhteistyössä kirjailijoiden kanssa, leskeksi jäänyt isä, ystävä Juuli perheineen, naapurin iäkäs Helli ja tarinan edetessä yhä vahvemmin elämänkumppani Manu.
Vaikka Viivi kokee, että hänen elämässään on pienestä kitkasta huolimatta enemmän mieltä kuin aikoihin, hänen ajatuksiaan, huomioitaan ja vuoropuhelujaan muiden kanssa varjostaa usein menetys, jo varhain kuollut äiti. Mutta siihenkin Viivi kokee löytäneensä vihdoin ratkaisun: kompensoinnin, kyvyn hyväksyä tietty epätasapainoisuus.
Taivas laskeutuu kuulijoiden pariin
Lähes hihkaisin riemusta, kun kirjailija saattaa Viivin pakeille Johanneksen, joka työstää kirjaa urkujen historiasta. Olen vasta myöhemmällä aikuisiälläni oivaltanut, miten upeaa musiikkia uruille on sävelletty ja rampannut kotikaupungissani Tampereella kuuntelemassa kirkoissa järjestettyjä urkukonsertteja. Sitä äänten majesteettisuutta, kun soittaja panee tuomiokirkon pillit soimaan!
Suurenmoinen epävire perehdyttää lukijan paitsi Viivin keskeneräiseen elämään ja taivallukseen myös urkujen monipuoliseen maailmaan. Johannekselle kirja on elämäntyö, Viiville kiehtova opintojakso, jonka kautta Vähäpesola tarjoilee lukuisia musiikkiin ja soitinten kuninkaaseen liittyviä anekdootteja.
Musiikilla on myös lohduttava rooli, sillä kuten jätetyksi tulleen tunteidensa kanssa kipuileva Viivi romaanissa toteaa, musiikki ei koskaan hylkää.
Miksi kiskomme kuolleita elävien maailmaan?
Vähäpesola kuvaa taitavasti hillittyjä keinoja käyttäen ihmisten välisiä suhteita, olipa kyse Viivin kanssakäymisestä isänsä kanssa tai vaikkapa Juulin ja hänen tyttärensä Alman välisestä yhteydestä. Arvostan kirjailijan kykyä luodata erilaisia kipupisteitä ja fyysisenkin yhteenoton syitä niin, ettei tarina erehdy piirunkaan vertaa tunnemyrskyissä vellomiseen tai nosta liian kevyesti kaikkitietävän sivustakatsojan syyttävää sormea.
Tekstissä vuorottelevat henkilöiden luontevat dialogit, Viivin sisäinen ääni ja ympäristöstä tehdyt huomiot sekä kirjailijan hienosti suodattama urkuja koskeva tietoaines. Aika kuluu huomaamatta, välillä tarinassa edetään tunneissa, välillä viikoissa. Joulukin koetaan, ja pöydän äärelle kokoontuvien ryhmä muistuttaa monipuolisuudessaan siitä, miten venyvä käsite perhe voikaan nykyään olla. Onneksi.
Läpi kirjan kulkee teema menetyksestä, siitä kun joku rakas ihminen on poissa. Kuten Viivin ulkomaanmatkalla tapaama kollega muistuttaa, poissaolo ei kuitenkaan tarkoita tyhjyyttä. Eikä sen aina tarvitse olla tuskallista. Omaisten suru on tietenkin ymmärrettävää, mutta tunnistan tietyn turhautumisen Viivin esittämässä kysymyksessä: ”Olisiko äidistä tuntunut kammottavalta, miten hanakasti häntä yhä kiskottiin elävien maailmaan?”
Rikkoutuneissa voi nähdä tienviitat
Minulle Suurenmoinen epävire toi hyvän mielen. Se on kuin kaunis oodi pienen ihmisen pienelle elämälle, vaikka kirjailija paneekin päähenkilönsä monin paikoin epäilemään itseään, motiivejaan ja tekojaan. Viivi myös tietää, että hänen elämässään on huvittava aspekti. ”Mutta ei se mua itseäni naurata.”
Aino Vähäpesola on ammatiltaan kustannustoimittaja ja on jotenkin ihanaa, miten hänen henkilönsä keskustelevat kirjoista, niiden tekijöistä ja valmistumiseen liittyvistä vaikeuksista. Viivi niputtaa itsensä ehostajien, korjaajien ja stailaajien joukkoon, jotka suhtautuvat työnsä kohteisiin – rikkoutuneisiin esineisiin, lauseisiin, ihmiskehoon ja persoonaan – kekseliäästi ja pyrkivät löytämään jotain kadonnutta tai vaihtoehtoisesti uudenlaisia ratkaisuja kaiken keskeneräisyyden keskellä näkemiensä tienviittojen avulla.
Sen ajatuksen tahdon istuttaa myös omaan elämääni. Oppia näkemään keskeneräisyyden kauneus – ja ne tienviitat.
Helmet-lukuhaaste 2024
Suurenmoinen epävire sopii haasteen kohtiin 7 (kirjassa rakastutaan), 14 (kirjassa harrastetaan), 20 (kirjan on julkaissut pieni kustantaja), 24 (kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin), 25 (kirjassa vietetään juhlapyhää), 29 (kirjassa valehdellaan), 30 (kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja), 35 (kirjassa vietetään aikaa luonnossa), 39 (kirjassa on bi- tai pan-seksuaalinen henkilö) ja 40 (kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma).
Kauniin kannen on suunnitellut Jussi Karjalainen.
