Jättimäisiä kahvoja ja tiukujen helinää

On näyttelyjä, joihin voi sukeltaa ummikkona ja nauttia näkemästään täysin siemauksin. Sitten on näyttelyjä, jossa tajuan tietäväni aivan liian vähän.

Eteläkorealaisen Haegue Yangin Kerroksellisia uudelleentulkintoja kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Mitä pidemmälle etenen Helsingin taidemuseo HAMin kaarihalleissa, sitä vahvemmin toivon, että olisin tutustunut ennalta taiteilijan persoonaan, historiaan ja tuotantoon.

Näyttelyn teoksista kertovasta esitteestä luen, että Berliinissä ja Soulissa työskentelevä Yang on yksi aikamme tunnetuimmista nykytaiteilijoista, mutta minulle hän on uusi tuttavuus. Ilahdun ja kiinnostun monista hänen töistään. Silti minua kaihertaa, sillä tahtoisin ymmärtää paremmin sitä mitä näen.

Kun yksi sulkeutuu, toinen avautuu

En osaa analysoida miksi, mutta olen aina tykännyt, kun taiteessa leikitellään mittasuhteilla: tosielämän pieni on megasuurta ja päinvastoin. Muistan yhä, miten nauroin ääneen nähdessäni ensimmäisen kerran Claes Oldenburgin vuonna 1987 valmistuneen Extinguished Match -teoksen Kiasmassa. Ihastuin siihen niin, että kävin katsomassa lähes seitsenmetristä palanutta tulitikkua useaan kertaan museokäyntini aikana.

Sama hilpeys valtaa mieleni heti näyttelyn alkuvaiheessa. Eteläisessä hallissa on esillä jättimäisiä ovenkahvoja. Tarkempi silmäys paljastaa, että harmaa-ruskeat veistokset on päällystetty tuhansilla teräskulkusilla. Seinillä on punaisia ripoja ja lattiaan maalattu samanvärisiä kulmikkaita kuvioita.

On jotenkin selvää, että taiteilija tahtoo meidän kiinnittävän huomiota arkisiin esineisiin, joilla avaamme ja suljemme pieniä ja suuria tiloja: laatikoita, kaappeja, holveja, huoneita, ulkomaailman. Mutta kulkuset?

Minua askarruttaa, millainen ääni teoksista syntyy niiden olleessa liikkeessä. Katsojat eivät niihin saa koskea, mutta museovahti kertoo, että näyttelyssä järjestetään kahdesti kuukaudessa lauantaisin performanssi, jossa teoksia liikutellaan koreografi Eeva Juutisen johdolla. Olen liikkeellä arkipäivänä, joten se jää minulta kokematta. Viimeinen Kahvat-teoksen aktivointi nähdään ja kuullaan 6.4. klo 14.

Toteemirobotteja ja verisiä uhrimenoja

Toinen teosrypäs, josta kiinnostun ja innostun, on sijoitettu pohjoiseen halliin heleästi soivien tiukuverhojen taakse. Tila on täynnä merkillisiä hahmoja, kuin kulkusilla päällystettyjä metrimittaisia toteemeja.

Ne ovat saaneet koristeikseen erilaisia lisukkeita: toisilla on peruukkeja ja papiljotteja, toisilla muovikasveja ja lankaryppäitä. Osalla on laella kauniita käpyjä kulhossa, kuin kruununa päässään. Taustalla hehkuvat sähkönsiniseksi maalatut seinät – tai Kvasi-Yves Kleinin sininen, kuten taiteilija sitä kutsuu.

Veistoskokonaisuuden nimeksi Haegua Yang on antanut Soturi Uskova Rakastaja – Soiva versio. Hän on jakanut teoksen alaryhmiin, joiden nimet saavat tutkimaan veistoksia vieläkin tarkemmin: alkuperäisnaiset, parantajamiehet, toteemirobotit, mäntyloitsut ja kivitanssi. Kaikkien etuliitteenä on Soivat.

Veistosten leikkisä ja värikäs ilmiasu tuo vaivatta mieleen satuolennot, fantasiahahmot ja scifimiljöön, mutta se johtuu minusta. Yritän automaattisesti sijoittaa teoksia itselleni tuttuihin maailmoihin, mutta ymmärrän, että taiteilijan näkemys on paljon avarampi.

Synkempää tulkintaa tarjoaa myös taustalla soiva tuttu sävellys, Igor Stravinskyn Kevätuhri, joka rajuine, jyskyttävine rytmeineen ja alkuvoimaisine sointuineen muistuttaa slaavilaisista rituaaleista, pakanallisista uhrimenoista ja ihmisen verenhimosta. Musiikin myötä tosielämä on taas vahvasti läsnä.