Matkalla ihmisyyden sydänmaahan

Jos sanon, että Eerika Rantasen tähänastinen elämä on yleispätevä näytelmä, se kuulostaa hirveältä vähättelyltä. Tosiasiassa se on kehu, suoranainen ylistys. Teatterin näyttämöllä toteutuu esitys, joka sopii ja osuu meihin kaikkiin.

Kun mietin, miten se on mahdollista, päädyn ytimeen, ihmisyyden sydänmaahan. Ajankohtaisen aiheen sijaan katsojalle tarjotaan yksilön identiteetin rakentumista luotaava, välähdyksittäin vaihtuva elävä fresko, jonka tilanteet ja esille nostamat kysymykset olemassaolosta ja rakkaudesta ovat ajattomia.

Parasta on sisällön paketointi: kerronta on energistä, riemastuttavaa, tarkkanäköistä ja koskettavaa. Jep-jep, nähtävillä on varsinainen herkkupala, ja sitä tämäkin bloggaus todistaa.

Kolmikon kokemuksista syntyy fiktiivinen Eerika

Eerika Rantasen tähänastinen elämä on kolmen teatterin – Jyväskylän kaupunginteatterin, Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin – yhteistuotanto, josta on jo aiemmin tehty kaksi kautta samannimistä kuunnelmasarjaa Yleisradiolle. En ole kuunnellut sarjaa, joten Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä näkemäni esitys oli ensisukellus Eerikan elämään.

Ohjaaja Juha Jokela kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, että ensin oli ryhmä. Käytännössä se tarkoittaa, että hän käynnisti luovan prosessin, koska halusi nähdä Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion näyttelevän yhdessä. Syksyllä 2017 muodostui työryhmä – epäviralliselta nimeltään JERK – mutta kului pari vuotta, ennen kuin yhteinen kirjoittamisen metodi löytyi.

Oleellista hedelmälliseksi osoittautuneessa työtavassa on se, että naiset kirjoittivat omaelämäkerrallisia katkelmia menneisyydestään ja kuvasivat tapahtumia, ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan paitsi tarkasti myös Jokelan toiveen mukaisesti preesensissä. Sama nykyhetkeen tuominen – jo kerran eletty tapahtuu uudelleen tässä ja nyt, mutta tällä kertaa asioita, tilanteita, yksityiskohtia ja syitä yhdessä peraten ja pohtien – toistui näyttämöversiossa. Se oli tehokasta.

Niistä tekstikatkelmista eli kolmen näyttelijän – ja vähän myös Juha Jokelan – kokemuksista syntyi fiktiivinen Eerika, aidon oloinen nuori nainen, joka ei aina oikein tiedä, kuka on ja mitä haluaa tai kuinka päästä mukaan siihen suureen seikkailuun, jota elämäksi kutsutaan.

Nuoren naisen kasvukertomus koskettaa ja naurattaa

Jokela on ohjannut esityksen alun niin, että näyttelijöiden kontakti yleisöön on suora ja ilkamoiva. Samanlaiseen settiin – farkut, valkoinen pusero ja lenkkarit – pukeutuneet Hela, Kataja ja Soivio tervehtivät hyväntuulisesti tuttujaan osan katsojista vielä etsiessä paikkaansa, muistuttavat monisanaisesti kännyköiden sulkemisesta ja kertovat näytelmän syntymetodista. Kolmikon toisiaan rennosti kommentoiva dialogi ja osin päällekkäin puhuminen antavat viitteitä tulevasta.

Näytelmän nimihenkilöä, Jyväskylässä varttunutta ja Helsinkiin opiskelemaan muuttavaa Eerikaa näyttelee Ria Kataja. Kaikki muut roolit, joita riittää äidistä poikaystävään, työharjoittelukavereista työpaikan pomoon ja geriatrisen osaston potilaista päihteidenkäyttäjiin ja vanhuspalvelun asiakkaisiin, ovat Kaisa Helan ja Eeva Soivion vastuulla.

Tarina etenee episodeittain, Eerikan elämän käännekohtien ja hänen saamiensa ahaa-elämysten kautta. Nuoren tytön maailmassa tapahtuu paljon: vanhempien ero, ensimmäiset seksikokemukset, poikaystävän petos, kotipaikkakunnalta muutto, pääkaupungin yksinäisyys, henkisesti raskaat työpaikat. Eerika on toistuvasti altavastaajan asemassa ja tilanteisiin liittyy paljon epävarmuutta ja hämmennystä, suruakin, vaikka tapahtumat esitetään usein koomisessa valossa.

Varsinkin Hela ja Soivio pääsevät esittelemään toisaalta liioiteltuja, toisaalta minimalistisin keinoin taidokkaasti tyypiteltyjä hahmojaan. Kaikki kolme hallitsevat rytmityksen mestarillisesti, ja trion siksakkaavaa vuoropuhelua tarkasti vaihtuvine sävyineen on nautinnollista kuunnella. Myös herkkyydelle ja lämmölle annetaan sijaa: Soivion näyttelemä Anneli on sielukkaasti tehty henkilökuva.

Teatterileikkiä parhaimmillaan: ratti ja kaksi tuolia

Nyt kohdistan valospotit näyttämön oikeaan laitaan, jossa Mila Laine monine instrumentteineen tuki näyttelijöiden työtä uskomattoman hienolla musiikillaan ja milloin valoi kohtauksiin lisää voimaa, milloin syvensi tarinaa, kevensi tunnelmaa tai kuljetti henkilöitä seuraavaan hetkeen. Myös näyttelijöiden hyräilemät sanattomat melodiat tuntuivat luontevalta lisältä näytelmän maailmaan.

Kolmessa teatteritalossa kiertävän esityksen pelkistetyn lavastuksen on suunnitellut Mikko Saastamoinen. Erilaiset huoneet, potilasosastot, varastotilat, ravintola ja vastaanottokodin tilat syntyvät näppärästi vain muutaman siirreltävän huonekalun, valojen ja videoheijastusten avulla. Pidän siitä, kun tekijät luottavat katsojan mielikuvitukseen: autoksi riittää ratti ja kaksi tuolia.

Sama niukkuus toimii Auli Turtiaisen toteuttamassa puvustuksessa: musta pipo ja nahkatakki markkeeraavat poikaystävää. Älkää antako ekonomian hämätä: Helan näyttelemä Mikko on huikea luomus!

Millaisen aikuisen mallin annamme kotona ja työpaikoilla?

Kun nyt esityksen jälkeen pohdin näkemääni, kysymykset aikuisen mallista ja vastuusta nousevat vahvasti mieleeni. Näytelmässä kohdataan alkoholisti-isä ja saamaton, ehkä läheisriippuvainenkin äiti. Aikuisen mallista on kyse myös silloin, kun kohtelemme työyhteisöissä heikompiosaisia väkivaltaisesti tai kun jätämme vanhukset lähes täysin oman onnensa nojaan. Ei ihme, että Eerikaa ahdistaa.

Jäin myös miettimään, miten Eerika uskalsi hakeutua niinkin vaativaan työhön kuin mielenterveyshoitajan ammattiin. Kohtaus äidistä huutelemassa yhteishaun viimeisenä päivänä tyttärelleen erilaisia vaihtoehtoja on tosi. Se käy ilmi Pasi Lampelan ja Virpi Rautsialan toimittamassa kirjassa Murroskausi (ntamo 2022), jossa Kataja kertoo psykologian herättäneen ”hieman etäistä kiinnostusta”. Vuonna 1995 hän valmistui 19-vuotiaana mielenterveyshoitajaksi.

Ainahan näyttelijät pyrkivät löytämään itsestään roolin edellyttämät tunteet ja motiivit, olivatpa henkilöt sitten likeisiä tai keinotekoisia (lue: mielikuvitusolentoja), mutta nyt minusta vaikutti siltä, kuin näyttelemisen vahvuus ja osumatarkkuus olisi piillyt nimenomaan siinä, että Eerikassa ja hänen lähipiirinsä ihmisissä on niin paljon todellista ainesta.

Odotan innokkaasti Eerika Rantasen tähänastisen elämän näyttämöversion seuraavaa osaa, sillä olen ymmärtänyt, että kimpassa työstetystä materiaalista on kehkeytymässä trilogia. Kuunnelmasarjan toisella kaudella Eerikan roolin näyttelee Eeva Soivio. Ehkä niin käy myös teattereissa nähtävässä versiossa. Lopuksi kiitän Juha Jokelaa, joka uusia työtapoja etsiessään esitti kutsun kolmelle taitavalle naiselle ja antoi yhteiselle projektille ja ennen kaikkea luovuudelle ja ystävyydelle aikaa. Se kannatti, vakuuttaa tämä bloggaaja.

Sain kutsuvieraslipun.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä

Kantaesitys oli Jyväskylän Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 2.3.2024.
Näin esityksen Tampereen Teatterin ensi-illassa Frenckell-näyttämöllä 18.4.2024.
Kansallisteatterin ensi-ilta on Pienellä näyttämöllä 6.9.2024.

Käsikirjoitus: Juha Jokela, Kaisa Hela, Ria Kataja ja Eeva Soivio. Ohjaus: Juha Jokela Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Sntti Silvennoinen Äänisuunnittelu: Juha Tuisku Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Minttu Minkkinen Näyttämöllä: Kaisa Hela, Ria Kataja, Eeva Soivio ja muusikko Mila Laine sekä isän varjona Jukka-Pekka Mikkonen