Signe tallensi katoavat näkymät

Muinaismuistolautakunta. Mikä ihana sana, tulvillaan historiaa ja taakse jäänyttä elämänmenoa! Helsinkiin sellainen perustettiin vuonna 1906, ja yksi sen ensimmäisistä tavoitteista oli tallentaa murroskautta elävän ja suurkaupungiksi kehittyvän pääkaupungin näkymiä: pian purettavia puutaloja, katuelämää, liikennettä, rakennustyömaita, satama-alueita, juhlatilaisuuksia, toritapahtumia, työväkeä ja originelleja katutyyppejä, kuten kahvimummoja ja venäläisiä jäätelömyyjiä.

Tehtävään palkattiin jo seuraavana vuonna neiti Signe Brander; nimi joka tulisi jäämään suomalaiseen valokuvahistoriaan isoin, kirkkain kirjaimin. Kulttuurihistorialliseksi valokuvaajaksi itseään luonnehtinut Signe oli maamme ensimmäinen ammattimainen museokuvaaja. Hänen pääkaupungista vuosina 1907–1913 ottamansa yli 900 valokuvaa ovat Helsingin kaupunginmuseon valokuvakokoelmien perusta.

Kuolema olkapäillä, mielessä mennyt elämä

Olen ihaillut Signe Branderin valokuvia monesti ja käynyt katsomassa niitä aikanaan mm. Hakasalmen huvilassa Helsingissä. Hänen elämästään tiedetään kuitenkin kovin vähän, ja siksi tartuin kiinnostuneena Pirkko Soinisen tammikuussa julkaistuun elämäkertaromaaniin Signe (Bazar Kustannus).

Soinisen minämuodossa kirjoittamassa teoksessa lukija kohtaa Signen elämän loppumetreillä. Ollaan Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat evakuoitiin vuonna 1941 Helsingin pommitusten vuoksi. Kuolema on läsnä sekä seinien sisällä että rakennuksen ulkopuolella. Signe on yli 70-vuotias, nälän ja sairauksien riuduttama, ja Soininen kuvaa hänet uupuneena rautasängyssä miettimässä mennyttä.

Teos etenee katkelmittain, sairaalapreesensin ja muistojen vuorotteluna. Lukija sukeltaa Signen matkassa lapsuudenmaisemiin Parkanossa ja Kokkolassa, tutustuu hänen perheenjäseniinsä, ja myöhemmin henkilögalleria laajenee opiskelu- ja työvuosien myötä ystäväpiiriin ja valokuvaajan asiakkaisiin eri puolilla Suomea ja tietenkin Helsingissä.

Valokuvan todellisuus versus katsojan tulkinta

Soinisen kieli on runollista ja kuvaukset kylläisiä, olipa kohteena sitten Signe itse, muut ihmiset, luonto tai kaupunkimaisemat. Kirjailija kertoo Turun yliopiston Tarinoiden lehto -sivustolla, miten hän kunnioittaa faktoja – ”biografiset tiedot ovat pyhiä” – ja lukee kaiken, mitä päähenkilöstä on kirjoitettu. Hän myös korostaa valokuvien merkitystä työssään.

Luin Signen rinnalla Helsingin kaupunginmuseon vuonna 2009 julkaisemaa teosta Foto Signe Brander – Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907–1913, jossa Jan Alanco ja Riitta Pakarinen taustoittavat Signe Branderin työuraa ja hänen eri puolilla Helsinkiä ottamiaan valokuvia. Upea tietokirja täynnä sykähdyttäviä kuvamuistoja tarkkoine sijaintitietoineen! Kirjassa on kaikkiaan 117 otosta, joukossa muun muassa Mariankadun yleisen saunan tiloissa sekä Alppiharjun kallioilla otetut ryhmäkuvat, joista myös Soininen kertoo kirjassaan.

Minusta on mukavaa katsella vanhoja valokuvia ja miettiä, millaisia niissä esiintyvät henkilöt ovat olleet, mitä he ovat tehneet, ajatelleet ja haaveilleet elämänsä aikana. Samaa tekee Soininen toistuvasti kirjassaan: synnyttää kuvien avulla fiktiivistä maailmaa, tapahtumia ja dialogia.

Silti minusta tuntuu, kuin kirjailija olisi mennyt tulkinnoissaan liian pitkälle, kun hän luo romanttisia viritelmiä esimerkiksi Signen louhoksella kuvaaman kivityömiehen suhteen: ”Voiko ihminen rakastua silmänräpäyksessä? Voiko vaalia rakkauden muistoa, vaikkei tapaisi rakkautensa kohdetta kuin kerran? Voiko olla niin?” romaanin Signe miettii ja lukijalle kerrotaan, kuinka sinisilmäinen kivimies kulkee neiti Branderin ajatuksissa tämän rinnalla vuodesta toiseen. Orastavaa lempeä kehitellään myös Signen ja Helsinkiä niin ikään ahkerasti valokuvanneen venäläisen Ivan ”Timiri” Timiriasewin välille, joka kuitenkin avioituu Onerva Angervon kanssa.

Itsenäisen naisvalokuvaajan työuran hinta

Alppiharjulla uurastaneet kivityömiehet ovat saaneet kunnian poseerata tarkoin harkitussa muodostelmassa myös Timo Mäkelän sarjakuvateoksessa Neiti Brander (Arktinen Banaani 2018). Jälleen on kyse tulkinnasta, kun piirtäjä esittää Signen voimakastahtoisena, nokkelana ja huumorintajuisena naisena, joka läpi kirjan ikuistaa Helsinkiä jälkipolvia varten.

Romanssia viritellään myös Mäkelän kirjassa. Tällä kertaa Signen kavaljeeriksi tarjotaan fiktiivistä poliisikonstaapeli Robert Grönvallia, jonka kanssa päähenkilö käy Kansallisteatterissa katsomassa modernisoitua versiota William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia. Mäkelä kuitenkin piirtää Signen miettimässä myöhemmin sängyssään, miten tämän on syytä pysyä kaukana miehistä, koska ”tässä maailmassa olet joko jotakin, tai sitten vain jonkun vaimo”.

Signen mustavalkokuvat puhkeavat väreihin

Neiti Brander -kirjassa Helsingin kaupunkimaisemat saavat kirkkaat värit ja tunnelma on kovin kesäinen läpi tarinan, joka käynnistyy Ville Vallgrenin Merenneito-patsaan eli Havis Amandan julkistamisesta ja kulkee läpi vuosien hetkeen, jolloin muinaismuistolautakunta haluaa vaihtaa valokuvaajan ja Signe saa uuden toimeksiannon Suomen kartanoiden kuvaamisesta.

Ennen kuin Signe sukeltaa kartanomiljöihin, hän pohtii tekemäänsä valintaa ja sitä, onko hänen ottamillaan valokuvilla mitään merkitystä. Mäkelä lainaa Helsingin kaupunginmuseota ja antaa kirjassaan vastauksensa: neiti Branderin 1900-luvun alun kaupunkikuvat ovat edelleen kokoelman kirkkain helmi.

Vaikka Mäkelä kertoo Signestä suht kepeällä otteella, hänen piirrostensa äärellä saa viettää monta tovia, sillä kuviin on upotettu paitsi valtava määrä yksityiskohtia myös oivallisesti ajan henkeä, muotia, persoonallisia kaupunkilaisia ja heidän elinpiiriään. Teoksen lopussa on ruskean eri sävyin tiivistetty kuvasarja Signe Branderin elämästä, joka tässäkin kirjassa vie lukijan Nikkilän mielisairaalaan ja hautausmaalle.

Helmet-lukuhaaste 2024

Valokuvaaja Signe Branderista kertovat kirjat Signe, Neiti Brander ja Foto Signe Brander – Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907–1913 sopivat haasteen kohtiin 1 (kirjan nimessä on erisnimi), 7 (kirjassa rakastutaan), 11 (kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä) (kansissa näkyy maata ja taivasta eli ilmaa), 14 (kirjassa harrastetaan), 16 (kirjassa on valokuvia), 19 (kirjassa on mainittu Suomi), 24 (kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin), 25 (kirjassa vietetään juhlapyhää), 27 (kirja kertoo jälleenrakentamisesta), 35 (kirjassa vietetään aikaa luonnossa) ja 38 (kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet). Lisäksi Signe on julkaistu vuonna 2024 eli kohta 49 täyttyy.