Totutusta poikkeavia ratkaisuja

Tartuin Marko Järvikallaksen uuteen novellikokoelmaan Saattue (Siltala 2024) ahnaasti, sillä hänen kaksi aiempaa kokoelmaansa, Mihin täällä voi mennä ja Sano jotakin kaunista olivat tehneet minuun vahvan vaikutuksen. Tai se on turhan laimeasti ilmaistu. Tykkäsin niistä ihan hulluna kuulostaa oikeammalta.

Ihailen kirjailijan kykyä imaista lukija tanakasti mukaansa jo ensimetreillä ja kuljettaa tarinaan yllätys (tai jopa monta) suunnasta, jota ei millään voi arvata ennalta. Toki käänne kuuluu novellin reseptiin, mutta Järvikallas toteuttaa sen tarinoissaan poikkeuksellisen taitavasti.

Minä-kertoja vie hahmon pään sisään

Saattue sisältää 10 kiehtovaa novellia: Vanhoja velkoja, Valokaari, Inho, Ihanat tytöt, Mikko ja Karin, Kuolemankohtaamisia, Asumusero, Vastaus, Saattue ja Ikonit. Tarinoiden sisällöt vaihtelevat velanmaksusta itsetuhoisuuteen, uusperheen kesämökkilomasta enkelihenkisyyteen ja tulehtuneista sukulaisuussuhteista useamman lajin itsepetokseen.

Kiinnostavaa on, että kaikki novellit on kirjoitettu minämuodossa lukuun ottamatta Mikko ja Karin -tarinaa, joka on teoksen pisin, 33 sivua. Minämuodon valitseminen on keinona tehokas, sillä se houkuttelee lukijan samastumaan hahmoon hän-kertojaa vahvemmin – jopa silloin, kun päähenkilö on olemukseltaan ja mielipiteiltään hyvinkin erilainen. Minä-kertoja ikään kuin livahtaa helpommin ihon alle.

Merkitystä elämään vaikka henki menisi!

Järvikallaksen aiempien novellikokoelmien henkilöitä on yhdistänyt tietty sivullisuus tai osattomuus, sivuraiteelle päätyminen. Nyt tarinoissa on enemmän toivoa ja osassa jopa onnelliseksi tulkittavia loppuja, vaikka valtaosa kuvaa nykyihmisen elämän nurjia ja vähän nyrjähtäneitäkin puolia.

Saattueen monet henkilöt – naisten vapaaotteluista kicksejä saava psykoterapeutti, sitkeä yksinhuoltajan poika, metsämökissään viihtyvä erakko, huomion keskipisteenä hämmentävä nimetön, idylliä metsästävä perheenisä – kaipaavat merkitystä elämäänsä ja hankkivat sitä kuka kriminaaleilla, kuka hengenvaarallisilla tavoilla.

Taiturilajissa tunnelma luodaan nopeasti

Marko Järvikallas on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 2007 teatteritaiteen maisteriksi dramaturgian koulutusohjelmasta ja on sittemmin kirjoittanut paitsi proosaa myös näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamaa. Pitkän linjan draamakokemus näkyy hänen novelleissaan, joissa henkilöiden käymät vuoropuhelut ja päänsisäiset monologit ovat luontevia ja sujuvia, välillä ekonomisen napakoita, välillä rönsyileviä ja polveilevia, mutta aina inhimillisiä, tunnistettavia.

Kirsi Piha luonnehtii kirjassaan Levoton lukija (WSOY 2023) novellia kirjallisuuden taiturilajiksi: pieni tarina, suuri vaikutus. Hänen mielestään hyvässä novellissa näkyy, kuinka nopeasti on mahdollista luoda tunnelma, muuttaa sitä, yllättää ja yllättyä.

Olen täsmälleen samaa mieltä, ja Saattueen novellit todistavat Pihan väitteen oikeaksi yksi toisensa jälkeen. Mikä parasta, niiden jälkimaku on viipyilevä: tapahtumat, tunnelmat ja joidenkin tarinoiden surrealistiset käänteet askarruttavat mielessä vielä pitkään lukemisen jälkeen. Tosi hyvää settiä. #Suosittelen.

Helmet-lukuhaaste 2024

Saattue sopii haasteen kohtiin 7 (kirjassa rakastutaan), 9 (kirjassa joku karkaa), 14 (kirjassa harrastetaan), 17 (kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo), 29 (kirjassa valehdellaan), 33 (kirjassa muutetaan maalle), 35 (kirjassa vietetään aikaa luonnossa), 40 (kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma), 45 (kirjassa pelataan) ja 49 (kirja on julkaistu vuonna 2024).