Naisten ketjussa ajan halki on taikaa

Lintuihin liitetään lukemattomia uskomuksia, ne voivat enteillä hyvää tai pahaa, onnea ja vaurautta ja toisaalta riitoja ja kuolemaa. Korpit, varikset ja harakat ovat vanhoissa taruissa viestinviejiä ja rakkaita kanssakulkijoita, jopa henkioppaita.

Niin myös Emilia Hartin romaanissa Taipumattomat (WSOY 2024, suomennos Viia Viitanen), jossa 1600-luvulla elävä Altha on lapsesta asti tottunut äitinsä siivekkääseen seuralaiseen, jyhkeään varikseen, jonka sulista osa on valkoisia, kuin jonkinlaisena merkkinä.

Lintujen lisäksi kirjailija nostaa teoksessaan tärkeään rooliin myös neidonkorennot ja mehiläiset, jotka nekin luovat lähes symbioottisen suhteen ihmiseen ja toimivat tarvittaessa koston välikappaleena.

Mistä oikein on kyse? Keskiajalle sijoittuvasta kauhuromaanista? Ei sentään, vaikka Hartin esikoisromaani kuljettaa tarinaa varsinkin loppumetreillään trillerimäisin ottein. Taipumattomat tarjoilee brittiläisiin maisemiin sijoittuvan, ajassa siksakkaavan naisten vapautumistarinan, joka ammentaa lisälumoa magiasta.

Naisten tarinoissa toistuu sama teema

Luoteisenglantilaiseen Cumbrian kreivikuntaan sijoittuva Taipumattomat kertoo kolmesta naisesta, joiden elämänkulun miesten harjoittama väkivalta muuttaa radikaalisti.

Tarinan käynnistää Altha Weyward, jota syytetään noituudesta ja viedään vuonna 1619 oikeudenkäyntiin Lancasteriin tuomittavaksi. Hänen lisäkseen lukija tutustuu 16-vuotiaaseen Violetiin, joka varttuu 1940-luvulla ulkomaailmasta suljettuna Orton Hall -nimisessä suuressa kartanossa, sekä nykyajan Lontoossa asuvaan kolmikymppiseen Kateen, jonka narsistinen ja väkivaltainen kumppani on eristänyt perheenjäsenistään ja ystävistään.

Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on kirjan läpi kulkeva teema, ja Emilia Hartin romaanissa ehkä tylyintä onkin sen tosiasian ymmärtäminen, ettemme ole globaalisti asian suhteen juurikaan paremmassa jamassa kuin keskiajalla, jolloin naisviha yltyi monissa maissa kymmeniä tuhansia uhreja vaatineiksi noitavainoiksi.

Luonto antaa voimaa, lohtua ja toivoa

Australiassa syntynyt, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttanut Emilia Hart on kertonut aloittaneensa esikoisromaaninsa kirjoittamisen koronapandemian alkuaikoina vuonna 2020, kun hän teki sulkutilan aikana etätöitä Cumbrian kreivikunnassa. Yhtenä kimmokkeena toimi vuoden 1612 noitaoikeudenkäynnit, jotka pidettiin lähistöllä sijainneessa Lancasterin katedraalikaupungissa.

Naisviha ei ole vuosisatojen aikana kadonnut minnekään, kuten Hart sai huomata perehtyessään kirjaansa varten paitsi historiaan myös sulkutilan aikana tapahtuneen perheväkivallan tilastoihin ja tutkimustuloksiin. Vastapainoksi ja lohdun lähteeksi hän valitsi tarinaansa rehevän luonnon kasveineen ja eläimineen, joita hän kuvaa yksityiskohtaisesti ja täyteläisin värein.

Unohda noidat, kyse on kesyttömistä

Kirjan ensilehdillä mainitaan, että teoksen alkuperäinen nimi, Weyward, tarkoittaa suomeksi taipumatonta ja kesytöntä. Kiinnostavaa oli tietää, että ilmaisua The Weyward Sisters käytettiin vuonna 1623 julkaistussa William Shakespearen näytelmien kokoelmassa eli niin sanotussa ensimmäisessä foliopainoksessa, kun Macbeth illansuussa kohtaa nummella (Paavo Cajanderin suomennoksen mukaan) velhosiskot.

Hart kirjoittaa Althan suulla, että noita maistuu sanana vastenmieliseltä, mustalta ja tahmealta kuin terva. ”Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.”

Vapaaksi miehisen väkivallan ikeestä

Taipumattomat-romaanissa jokaisen päähenkilön tarinaan liittyy joko itseen, omaiseen tai ystäväpiiriin kohdistuva lähisuhdevalta. Hart ei kuitenkaan jätä naisia taistelemaan yksin, vaan hän valjastaa avuksi eläimet, eritoten linnut ja hyönteiset.

Koska luen mielelläni fantasiaa, maagista realismia ja scifiä, taikavoimia ilmentävät tapahtumat mallaavat minusta hienosti tarinaan, mutta ymmärrän niitä lukijoita, jotka pitävät Althan, Violetin ja lopulta myös Katen yliluonnollista ja lähes symbioottista suhdetta eläimiin epäuskottavana ratkaisuna. Olennaista lienee kuitenkin kirjailijan halu osoittaa, ettei väkivaltaan tarvitse suostua ja että apua saa kaltaisiltaan, muilta satutetuilta ja pahoistakin tilanteista selviytyneiltä naisilta.

Rullaavaa tekstiä ja mustaa huumoria

Emilia Hart kirjoittaa rullaavasti, elävästi ja eläytyvästi, ja kuten aiemmin totesin, varsinkin loppua kohden jännityskertoimet nousevat komeasti. Päähenkilöistä Altha oli minun makuuni ehkä turhan hyveellinen ja paikoin jopa naiivi. Katen moderni tarina puhuttelee varmasti monia lukijoita, mutta eniten pidin Violetista, sillä hänen kohdallaan kirjailija onnistuu mielestäni parhaiten kuvaamaan naisen identiteetin muovautumista ja voimaantumista. Violetin ratkaisuissa ilmenee myös mustaa huumoria, josta pidän.

Oikeastaan kirjan ainoa todella huono piirre on, että sen sisältö on niin ennalta-arvattava. Päättelin jo pitkälti ennen puoltaväliä, miten kolmikolle käy ja millaisia tilanteita heidän tielleen osuu ennen loppuratkaisua. Harmi sinänsä, mutta en anna sen häiritä itseäni sen enempää vaan tartun innokkaasti Hartin seuraavaan romaaniin, kunhan se joskus ilmestyy.

Helmet-lukuhaaste 2024

Taipumattomat sopii haasteen kohtiin 2 (kirjassa tehdään taikoja), 7 (kirjassa rakastutaan), 9 (kirjassa joku karkaa), 14 (kirjassa harrastetaan), 17 (kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo), 22 (kirjaa on suositellut kirjailija), 24 (kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) (osittain), 25 (kirjassa vietetään juhlapyhää), 29 (kirjassa valehdellaan), 33 (kirjassa muutetaan maalle), 35 (kirjassa vietetään aikaa luonnossa), 36 (kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja), 37 (kirja, joka herättää voimakkaita tunteita), 40 (kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma), 41 (kirjassa syntyy lapsi), 45 (kirjassa pelataan) ja 49 (kirja on julkaistu vuonna 2024).