Olinpa kerran Keski-Maassa

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

“Drama is naturally hostile to Fantasy.”

Tällaisena teatterin ja fantasian ystävänä on kieltämättä hiukan vaikea niellä J. R. R. Tolkienin väitettä, jonka hän esitti alun perin luennollaan St Andrewsin yliopistossa vuonna 1938. Sittemmin laajennettuna versiona julkaistu On Fairy-Stories luotaa kirjailijan näkemyksiä saduista ja fantasiasta, niiden olemuksesta, historiasta, lainalaisuuksista ja oletetuista yleisöistä.

Nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isäksikin mainittu Tolkien esittää esseessään, että taiteessa fantasia tulisi rajoittaa sanoihin so. kirjallisuuteen, koska muilla keinoin toteutettuna fantasia ei yksinkertaisesti toteudu. Erityisen skeptisesti hän suhtautuu näyttelijöihin ja draamantekijöiden esityksissä käyttämiin koneistoihin.

Olen satavarma, että Tolkien tänä päivänä jos ei ehkä muuttaisi niin ainakin lieventäisi näkemystään tekniikan mahdollisuuksista. Ihmisen suhteen hän todennäköisesti pysyisi kannassaan. Ja tottahan se on: näyttelijä ei koskaan kykene muuttumaan sellaiseksi yliluonnolliseksi fantastiseksi olennoksi, jollaisen lukija voi rajattoman mielikuvituksensa avulla luoda, nähdä ja kuulla. Ihminen on ja pysyy ihmisenä, ja kaltaiseni teatterin hevijuuseri näkee näyttelijöissä myös heidän edelliset roolinsa.

Uhka vai mahdollisuus?

En tässä bloggauksessa arvioi Taru Sormusten herrasta -esityksen näyttelijäkaartia, vaan keskityn kolmeen asiaan, jotka uudessa suurtuotannossa yllättivät ja säväyttivät poikkeuksellisen vahvasti: taidelaitosten yhteistyö, teoksen visuaalinen ilmiasu ja monin tavoin tunteikas ja tehokas musiikki.

Ensin kuitenkin matkaan ajassa viitisen vuotta taaksepäin, kun Tampereen Teatteriin haettiin uutta johtajaa Reino Braggen eläkkeelle siirtymisen lähestyessä. Pestiin palkattiin Mikko Kanninen, joka tiesi taloon tullessaan, että teatterin päänäyttämön runsaan vuoden kestävä peruskorjaus käynnistyisi keväällä 2024. Saman tien alkoi evakkoajan suunnitteleminen ja väistötilojen kartoitus.

Se antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikainen unelma: ohjata J. R. R. Tolkienin klassikko. Katsojan näkökulmasta aie kasvoi kiinnostavalla tavalla ja toi yhteen neljä tamperelaista taidelaitosta – Tampereen Teatterin, Tampere-talossa toimivan Tampere Filharmonian, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEOn – jolloin resurssit, ilmaisuvoima, luovuus ja taiteen ulottuvuudet moninkertaistuivat. Lisäksi uuteen teokseen tilattiin musiikki Tuomas Kanteliselta.

Minä aloin laskea päiviä ensi-iltaan – tätä versiota en taatusti jättäisi näkemättä!

Sauronin silmä vangitsee

Taru Sormusten herrasta -teoksen tapahtumapaikkana on Keski-Maa, joka on osa Tolkienin luomaa Arda-nimistä maailmaa, vaihtoehtotodellisuutta, jossa asuu ihmisten lisäksi haltioita, kääpiöitä, hobitteja, enttejä, örkkejä ja muita kuvitteellisia olentoja.

Tarinan ydin on yksinkertainen: hyvä ja paha käyvät ikuista valtataistelua. Esitys kertoo myös paljon muusta: ystävyydestä, urheudesta, uskollisuudesta, kulttuurien kohtaamisesta, yhteistyöstä, sankaruudesta, sisäisestä konfliktista ja vallanhalusta vain muutamia teemoja mainitakseni.

Mikko Kanninen ja dramatisoinnin tehnyt Sami Keski-Vähälä ovat keskittyneet Frodon tarinaan, ja esityksen miljööt rajautuvat niihin, joissa Sormuksen saattue kulkee. Kun esityksen julkistustilaisuudessa viime vuoden lokakuussa näin ensi kerran lavastussuunnittelija Marjatta Kuivaston luonnoksia, henkeni salpautui. Niin kauniita, niin hurjia, niin taianomaisia maisemia ja ympäristöjä!

Ensi-illassa Keski-Maa heräsi eloon, kun pyörivä monikerroksinen lavastus eri miljöineen vuoroin valaistui, vuoroin synkistyi, vuoroin helmeili kuin auringonkilon silaama vesi, vuoroin peittyi lumisateeseen, vuoroin liekehti ja roihusi. Mikä parasta, esitys ei rajoittunut vain näyttämölle, vaan Tampere-talon suuri sali otettiin ajoittain kokonaan käyttöön. Se tunne, kun kattoon äkisti ilmestyvä valtava Sauronin silmä vangitsee yleisön! Kiitos valo- ja videotekniikasta vastaava Joonas Tikkanen – huikeaa työtä!

Vaara vaanii Keski-Maassa

Vaikka tekijät ovat lähtökohtaisesti olleet uskollisia Tolkienin näkemykselle, he eivät ole kahlinneet itseään siihen, vaan antavat myös oman luovuutensa näkyä lopputuloksessa. En varmasti ole ainoa, joka silmät ymmyrkäisinä ja täynnä ihailua seurasi Keski-Maan hahmojen puku- ja peruukkikavalkadia kuin parastakin Pariisin muotinäytöstä. Jestas mitä luomuksia, pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava ja maskeerauksesta & karvoista vastaava Jonna Lindström!

Valehtelisin, jos väittäisin, että Tampere-taloon syntynyt maailma vastaa omaa mielikuvaani Keski-Maasta. Ei tietenkään. Teatteri, kuten kaikki taide parhaimmillaan, uskaltaa ylittää rajat ja näyttää meille uudenlaisia tulkintoja, toisenlaisia todellisuuksia.

Tolkienin teos on matkakertomus, jossa toistuvasti liikutaan vaarallisissa ympäristöissä, eikä pelottavilta yhteenotoilta tietenkään vältytä. Myös Kannisen ohjaamassa versiossa nähdään eri kulttuureja edustavan Sormuksen saattueen ja pahojen örkkien välisiä kamppailuja, mutta ne kaikki on toteutettu tyylitellysti ja tarkasti tanssikoreografian keinoin [aplodit Sorin Sirkuksen tirehtööri Taina Kopralle]. Tappamisella ei mässäillä, ja joissakin kohtauksissa on jopa pehmentävää huumoria. Pidin siitä, sillä en halua teatterissa tuijottaa (ainakaan pitkään) melskaavia tappelunnujakoita.

Örkkien myötä nostan valokeilaan sirkusammattilaiset, joiden mukana esitykseen syntyi lisää taikaa ja vaaran elementtejä. Heti alussa sydämeni löi pari ylimääräistä lyöntiä, kun tulikeiloilla jonglööraava kaksikko esitteli hobittien syntymäpäiväjuhlissa temppujaan sinfoniaorkesterin montun vieressä. Kohosikohan takarivin muusikoiden pulssi? Näimme myös ilma-akrobatiaa, kalliokiipeilyä, lennätyksiä ja jäätävän korkeilla puujaloilla toteutettuja enttejä.

Kuuletko pienten askeleet?

Örkkien ja hobittien joukoissa seikkailee myös Teatteri NEOn väkeä. Kuten Kanninen on haastatteluissa todennut, inkluusio on kirjoitettu Tolkienin tarinan sisään. Hän on puhunut myös siitä, miten Taru Sormusten herrasta -teoksessa pahuus häviää, koska Sauron ei näe pienten arvoa eikä osaa kuunnella hiljaisia askeleita matkalla kohti Tuomiovuorta. Neljän taidelaitoksen suurtuotannossa pieniä edustaa kaksi kehitysvammaista näyttelijää, Joni Maukonen (örkki) ja Marko Uotila (hobitti), joille Keski-Maan seikkailusta on kasvanut kahden mentorin, Riikka Papusen ja Sanna Neuvosen, tukemana rakas työ ja kunniatehtävä.

Kun nyt kirjoitan tätä tekstiä, takaraivossani jyskyttää kiukku valtiovarainministeriön kaavailemista valtavista leikkauksista, jotka käytännössä tarkoittaisivat ammattiteattereiden alasajoa ja konkursseja, puhumattakaan pienempien toimijoiden ja muiden taidelajien toimintamahdollisuuksien tuhoamisesta. En ymmärrä poliittisten päättäjien kyvyttömyyttä nähdä kulttuurin merkitystä omille kansalaisilleen.

Kulttuurilla ja taiteella on itseisarvo, mutta niistä on hyötyä myös välineellisesti. Lukemattomissa kansallisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, miten kulttuurin harrastaminen edistää terveyttä ja hyvinvointia. Se antaa ihmisille elinvoimaa ja pitää hengissä. Kuten Joni ja Marko ovat mentorilleen todenneet, Taru Sormusten herrasta -produktiossa näytteleminen ja työyhteisössä tasavertaisena toimiminen on antanut heille tunteen siitä, että he vihdoinkin ovat oikeassa paikassa. Mikä voisi olla tärkeämpää?

Tunteikas musiikki vie sielua

Eilinen ensi-ilta todisti, ettei Tampere-talon lähes 1800-henkinen yleisö todellakaan suhtautunut näkemäänsä taideluomukseen välinpitämättömästi. Standing ovation eli seisaaltaan annetut suosionosoitukset huutoineen ja ihastuksen vihellyksineen puhuivat arvostuksesta selvää kieltään.

Erityisen otettu olin Tuomas Kantelisen säveltämästä musiikista, jota Tampere Filharmonia tulkitsi vahvalla intensiteetillä kapellimestari Ruut Kiiskin johdolla. Säveltäjä totta vie tietää, miten ihmisen sielua viedään. Tarinassa on kohtauksia, joiden herkkyys ja liikuttavuus moninkertaistui orkesterin soitannan myötä. Itse asiassa näyttämö olisi voinut olla pimeä ja tyhjä, ja minä olisin pillittänyt pelkän musiikin tähden.

Toisaalta örkkejä säestävä ja pahuutta huokuva pauhu rumpuineen ja jylhine vaskineen löi niin luihin ja ytimiin, ettei katsojana olisi tullut mieleenikään sulkea silmiäni edes sekunniksi, ettei vain jokin paholainen pääsisi yllättämään. Ja sitten, kuin muistona onnea ja ihanuutta henkivästä Konnusta, salissa livertää hetken ihana huilu. En osaa sanoittaa sitä tyhjentävästi, mutta jollain ihmeellisellä tavalla Kantelinen on tavoittanut musiikissaan paitsi hurjan seikkailun hengen myös Tolkienin maailmaan olennaisesti liittyvän ajattomuuden tunteen. Monikerroksista kuulokokemusta täydensi hienosti äänisuunnittelija Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma.

Luottamusta ja yhdessä ajattelua

Tamperelaisten taidelaitosten yhteistyö on kokoluokaltaan poikkeuksellinen suomalaisen näyttämötaiteen kentällä. Suurtuotanto on työllistänyt yli 250 ihmistä. Se on tavaton määrä, josta suurimman osan panosta suuri yleisö ei välttämättä osaa nähdä ja arvostaa, koska katseemme kohdistuu niin usein vain lavalla esiintyviin henkilöihin.

Ohjaajan näkökulmasta moinen työntekijöiden joukko on valtava. Kanninen onkin puhunut parametrisesta lähestymistavasta, jossa lopulliset muodolliset ratkaisut eivät ole enää kokonaisuudessaan yksittäisen taiteilijan hallinnassa. En edes yritä väittää tietäväni, mitä kaikkea hän parametrisella ohjaamisella tarkoittaa, mutta osaan kunnioittaa johtamistapaa, jossa luottamuksella on keskeinen rooli. Toisten ammattitaitoa arvostetaan, luovuudelle annetaan tilaa ja haasteet ratkaistaan yhdessä. Sitä on teatterin tekeminen parhaimmillaan.

Haluan lopuksi nostaa päivänvaloon omat kytkökseni, jottei synny turhia jälkipuheita. Olen ollut mukana tekemässä Taru Sormusten herrasta -esityksen käsiohjelmaa ja sen myötä saanut kuulla joidenkin työryhmän jäsenten produktiota koskevia ajatuksia ja näkemyksiä, mitä arvostan suuresti.

Käsiohjelman tekeminen aiheutti myös pienen shokin kaltaiselleni kielioppi-nipolle, kun teatteriesitystä ja kaikkea siihen liittyvää aineistoa tarkasti kontrolloiva Tolkienin perikunta vaati muutoksia Tolkienin keksimien kansojen ja olentojen nimien kieliasuun. Täällä minä pyörittelen silmiäni selaillessani tekemiäni tekstejä, joissa kaikki entit, hobitit ja örkit on kirjoitettu isoin alkukirjaimin. Että sellaista finglishiä.

Kiitän Tampereen Teatteria yhteistyöstä ja toivotan myötätuulta taidelaitosten poikkeuksellisen hienolle yhteisponnistukselle. Esitykset jatkuvat Tampere-talossa 11.1.2025 asti. Tämä kirjoittaja siirtyy nyt pikkuhiljaa laiturille odottamaan laivaansa.

Day is ended, dim my eyes,
but journey long before me lies.
Farewell, friends! I hear the call.
The ship’s beside the stony wall.
Foam is white and waves are grey;
beyond the sunset leads my way.
Foam is salt, the wind is free;
I hear the rising of the Sea.

Taru Sormusten herrasta

Ensi-ilta 23.8.2024 Tampere-talossa.

Alkuperäisteksti: J. R. R. Tolkien Suomennos: Kersti Juva Näyttämöteoksen dramatisointi: Sami Keski-Vähälä Ohjaus: Mikko Kanninen Sävellys: Tuomas Kantelinen Kapellimestari: Ruut Kiiski Musiikin toteutus: Tampere Filharmonia Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Peruukki- ja maskisuunnittelu: Jonna Lindström Valo- ja videosuunnittelu: Joonas Tikkanen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Sirkus- ja taistelukoreografi: Taina Kopra Stunttikoordinaattori: Jouni Kivimäki Apulaisohjaaja: Jaakko Lenni-Taattola Tolkien-asiantuntija: Ville Lähde

Rooleissa: Eeva Hakulinen, Annuska Hannula, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Ville Mikkonen, Elisa Piispanen, Tommi Raitolehto, Arttu Ratinen, Antti Reini, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Henna Tanskanen, Antti Tiensuu, Lasse Viitamäki sekä Mikko Kanninen (ääni), Esko Roine (ääni), Marko Keskitalo (ensemble ja paikkaaja), Karoliina Vanne (ensemble ja paikkaaja)

Sorin Sirkuksen taiteilijat: Heikki Järvinen, Iitu Kivimäki, Saana Leppänen, Aleksi Niittyvuopio, Sampo Suihkonen

Teatteri NEOn taiteilijat: Joni Maukonen, Marko Uotila, Riikka Papunen (mentori), Sanna Neuvonen (mentori)