Huuto ympäristömme puolesta

Mikähän siinäkin on, että oman kylän riennot tuppaavat lähes aina jäämään viime tippaan? Onneksi sentään ehdin käydä katsomassa Muutos.art-taidetalon teokset, näyttely nimittäin sulkeutuu huomenna eli 1. syyskuuta.

Kyse on Tampereen Ratinanrannassa sijaitsevasta sähkölaitoksen entisestä toimistorakennuksesta, joka ennen purkamistaan on annettu lähes 50 taiteilijan, taiteilijaparin ja työryhmän käyttöön.

Kokonaisuus on värikäs ja vyöryvä, paikoin rajukin huuto luonnon ja ympäristömme puolesta. Teosten ohella kävijä saa tietoa saastumisesta, kuten merten muoviroskasta, sekä luonnonvarojen ylikulutuksesta, tekstiili- ja elektoriniikkajätteistä ja ikuisuuskemikaaleista.

Muutos.art-taidetalo on Operaatio Pirkanmaan käynnistämä hanke, ja sen on toteuttanut Pirkanmaan kulttuurirahaston tuella helsinkiläinen taidejärjestö Upeart, joka on tuottanut monenlaista julkista taidetta eri puolilla Suomea.

Pidin monista teoksista ja olisin voinut uppoutua niiden maailmaan pidemmäksikin aikaa. Erityisen vahvoja katseen- ja huomionvangitsijoita olivat mm. EMC & Sarri -duon teos 5133 x 19118189, jossa on hyödynnetty purkutalosta löytynyttä elektroniikkajätettä, Petra Martinezin ja Inka Wallgrenin langoista ja verkoista tehty installaatioteos Strata: Unboxing, joka luotaa muistoja, tunteita, asenteita, menneitä tapahtumia ja valta-asetelmia sekä Mielen ry:n Luovassa pajassa toteutettu, osin yhteisöllinen teos, jossa pääosissa ovat kotia etsivät löytökoirat, pentutehtailu ja ihmisen itsekkyys ja ajattelemattomuus.

Vaikka valtaosa teoksista käsitteli luonnon tuhoutumista ja ympäristökysymyksiä hyvin synkälläkin tavalla, näyttely tarjosi paikoin myös hengähdyshetkiä ja huumoria. Nostalgista tunnetaakkaa ja menetyksiä tarkastellut Marja Kolun tilataideteos Kaikki katoaa valkoiseen oli seesteinen ja kaunis.

Naurua (ehkä kyynelten läpi?) tarjosi Raija Marttisen Arkisto silputtuine ja pitkiksi ketjumatoiksi ommeltuine arkistopapereineen. Huoneesta löytyivät menneiden vuosien apurahat, hakemukset, päätökset, hyväksytyt, hylätyt, selvitykset, luonnokset, sopimukset, pohjapiirustukset jne. Kiehtova oli myös Mammu Rahkalan paperimassasta tekemä kokonaisuus Kahvitaukokeskusteluja.

Kiersin näyttelyssä pari tuntia ja sinä aikana kohtasin ainakin kolme eri-ikäistä koululaisryhmää, joista yksi osallistui yhteisölliseen Karkkilaatikkotyöpajaan. Kesän aikana oli valmistunut kahdelle seinälle levittäytyvä upea ja värikäs mosaiikkiteos.

On tosi hienoa, että opettajat olivat tuoneet oppilaita näyttelyyn. Näinä kulttuurin merkitystä väheksyvinä aikoina – muistanet varmasti valtiovarainministeri Riikka Purran kommentin siitä, miten kulttuuri on hänen mielestään luksuspalvelu – lasten ja nuorten taidekasvatus ei todellakaan ole itsestään selvää tässä maassa.

Joku FB-kavereistani pohti taannoin, oikeuttaako purkutalotaide talojen purkamisen. Samaa mietin itsekin, kun jäin näyttelyn jälkeen juttelemaan talon ulkoseiniin tehtyjä graffiteja kuvanneen parikymppisen tyypin kanssa. Hän haikaili, että rakennus olisi purkamisen sijaan vuokrattu paikallisille nuorille taiteilijoille työ- ja esitystiloiksi.

Se on minusta hyvä idea. Tampereen kaupunki on kuitenkin päättänyt jo toisin. Vuonna 1997 rakennettu täysin ehjä ja yhä toimintakunnossa oleva rakennus puretaan ja sen tilalle nousee joskus tulevaisuudessa asuinkerrostaloja. Bye-bye taide!