Uhraatko itsesi muiden tähden?
Olen aina kaikkeni yrittänyt perheen eteen, hoitanut ja ruokkinut kuusi lastamme, mutta kiitos on ollut lujassa. Ei hän taida sitä sanaa suomeksi edes osatakaan, sillä en muista sitä hänen suustaan juuri kuulleeni muuten kuin jokaisen lapsen syntymän yhteydessä.
Näin miettii Alina, supisuomalainen metsänhoitajan tytär, joka on muuttanut Saarijärveltä Vaasan kupeeseen oppiakseen karjakon ammatin. Sillä tiellä hän on kohdannut komean miehen, Ruotsista setänsä tehtaaseen työskentelemään tulleen Jalmar Friskin, eikä Alinan tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun Jalle häntä kosi. On vuosi 1917 ja Suomi juuri itsenäistynyt, kun pariskunta ilmoittaa tahtovansa morsiamen kotikirkossa Saarijärvellä.
Alinan haaveissa kajasti auvoisa elo tehtaan omistamassa komeassa puutalossa, vaan niljakas petos paljastuu pian, kun Alina äkkää aviomiehensä käyvän kuumaa kirjeenvaihtoa nuoruudenrakastettunsa kanssa. Eikä merentakainen nainen ole ainoa Jallen joutohetkien sulostuttaja, ihania naisia kun löytyy niin Vähästäkyröstä kuin Vaasastakin.
Tärkeintä on hengissä pysyminen
Pohjanmaan lakeuksille sijoittuva Tango Frisk (Otava 2024) on Heidi Köngäksen kymmenes romaani, ja tälläkin kertaa jään tekstiin koukkuun jo ensisivuilla. Valokeilassa on kovassa pakkasessa potkukelkalla Merenkurkun jäätietä pitkin sujutteleva nuori mies, joka sinnikkäästi matkaa kohti toivonsädettä, parempaa tulevaisuutta sukulaisten luona Suomessa.
Johdanto valaa mieheen herooista sävyä, mutta näkemys muuttuu sitä vahvemmin, mitä enemmän kirjan päähenkilöksi nouseva Alina valottaa pariskunnan liittoa ja yhteiseloa. Jalle ei vaivaudu opettelemaan suomen kieltä, vaan hän puhuu perheelleen ruotsilla vahvasti ryyditettyä sekakieltä, Alinalle yleensä imperatiivissa. Kun hänen Ruotsissa asuva vanha äitinsä sairastuu luumätään, Jalle hakee hänet Vähäänkyröön kotinsa yläkertaan ja sysää vaimonsa hoidettavaksi.
Herraskaisen ja poikiaan lujasti piiskaavan Jalmari-faarin itsekeskeinen ja -tietoinen asenne säröilee vain muutaman kerran tarinan aikana, ensin esikoispojan kaatuessa rintamalla, sitten oman äidin kuolinvuoteen äärellä. Minua jäi askarruttamaan johdannossa annettu tieto Jallen suomalaissyntyisen isän ikävästä tilanteesta. Köngäs ei avaa kirjassa sitä sen tarkemmin. Oliko isä juoppo? Väkivaltainen? Vai oliko hänkin vaimoaan toistuvasti pettävä ja lopulta perheensä jättänyt häntäheikki?
Suurinta on uhrautua muiden edestä
Kirjailija on tässäkin teoksessaan hyödyntänyt sukunsa kohtaloita ja tarinoita, ja tarinan viime metreillä löytyy myös silmäniskuja edellisiin kirjoihin, Sandraan ja Mirjamiin. Alinan elämäntarina kuuden lapsen äitinä ja aviomiestään palvelevana vaimona kuvaa pohjalaisuutta ja lähimenneisyyden arvoja oivaltavasti, mutta nykylukijalle puolisoiden epätasa-arvoinen elontaival on ankara pala, tai sitä se oli ainakin minulle.
Niin kunnioitettavaa kuin onkin asettaa muiden etu omansa edelle, Alinan elämää hallitseva vahva pärjäämisen ja venymisen eetos on tosiasiassa turmiollista, ja mielessäni käskin häntä toistuvasti ajattelemaan ennemmin itseään kuin taipumaan aviomiehensä tahdon alle. Miksi pitää kärsiä? Sen kirkkaamman kruununko takia?
Ihailen sitä, miten hyvin Köngäs osaa kuvata henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, aikeita ja tekoja. Hänen kirjansa ovat aina elämänmakuisia ja uskottavia. Ennen kaikkea hän piirtää taitavasti esiin arjen kamppailut, ja niitä kamppailuja Alinalla kyllä riittää. Varsinkin kirjan kakkososa, jossa perhe muuttaa Jalmarin kunniantunnon tähden Saarijärvelle ja perustaa kanafarmin, kasvaa todelliseksi kärsimysnäytelmäksi.
Sydän kuin joen pimein pyörre
Köngäs nostaa kirjassaan Alinan rinnalle kolme muuta kertojaa, pariskunnan lapsista Kristiinan, Uskon ja Aatoksen, jotka kukin hamuavat kohti itsenäisyyttä, kohti omannäköistään elämää, pois yhä ahdistavammaksi kokemansa kodin nurkista.
Käytännössä se tarkoittaa raakaa arkea pommitusten ja veristen taistelujen keskellä. Kun Suomi joutuu sotaan, Kristiina hakeutuu lääkintälotaksi, Usko lähtee vapaaehtoisena SS-joukkoihin ja pikkuknöösiksi haukuttu ”äiren oma kultapoika” Aatos päätyy karkottamaan panssarivaunulla saksalaisia Lapista. Näin tarina lavenee Vähästäkyröstä kotimaan rajoille ja ylikin.
Kolmikon kautta kirjailija muistuttaa, miten lapset lukevat vanhempiaan kuin avointa kirjaa. Alinan ja Jallen teot piirtyvät heidän mieleensä ja sydämeensä erilaisina päätöksinä, kuten Kristiinan lupauksena itselleen, ettei hän koskaan ota ”sellaista miestä, jota pitää jotenkin orjailla ja pelätä”. Usko puolestaan lupaa, ettei hän vaimon löytäessään muitten perään haikaile.
Kukaan heistä ei pääse elämässään helpolla, vaan sotatraumat ja ympäristön asenteet pakottavat tekemään raskaita päätöksiä ja peruuttamattomia tekoja. Köngäs ei kuitenkaan jätä lukijaa tarinan lopussa synkkiin tunnelmiin vaan paaluttaa tien toivoon voimista väkevimmällä: rakkaudella.
Tykkäsin Köngäksen kirjasta tosi paljon. Helmet-lukuhaasteeni on tältä vuodelta jo valmistunut, mutta niille, jotka etsivät sopivia kirjoja, kerron, että Tango Frisk sopii haasteen kohtiin 1, 6 (osin), 7, 9, 14, 16, 17, 18, 25, 19, 25, 27, 29, 33, 35, 37, 38, 40, 41, 45 ja 49.