Täräyttävät teatteriesitykset vuonna 2024

Taide on minulle tie maailmaan ja sieltä ulos. On päiviä, jolloin haluan esitykseltä silkkaa eskapismia, ihan jotain muuta kuin normiarki tarjoaa. Sitten on aikoja, jolloin tahdon teatterin täräyttävän mietityllä analyysilla ja viiltävillä väitteillä jotakin olennaista ympäröivästä todellisuudesta ja näistä hetkistä ennen pallomme tuhoa. Aina katsojan mieliala ja näyttämön anti eivät kohtaa, ja siksi hyväkin esitys voi jäädä etäiseksi.

Kun vuosi sitten panin näkemiäni teatteriesityksiä paremmuusjärjestykseen, jäin äimistelemään listani monenkirjavuutta. Sama tilanne on nytkin, mutta tänä vuonna huomioni kohdistui useammassakin esityksessä poikkeuksellisen upeaan näyttelijäntyöhön.

Olen jakanut tykkäämislistani kategorioihin. Paras kattaa nimensä mukaisesti vain yhden esityksen, Tutkaparit-osiossa on kolme esitystä, Huikeaa näyttelijäntyötä -osio sisältää seitsemän esitystä, Taidetalojen yhteistyöhön olen nostanut neljä esitystä ja Visuaalista iloa -osioon kaksi. Lisäksi mukana on yksi lasten- ja nuortenteatteria edustava esitys.

Paljon sykähdyttävää jää näkemättä

Koska en pidä itseäni minään ammattikatsojana (vrt. kriitikot) ja kukkarokin asettaa rajansa sille, miten paljon ja missä kaupungeissa minulla on mahdollisuus käydä katsomassa teatteria, listani on vääjäämättä vinoutunut ja puutteellinen. Olen tänä vuonna nähnyt yli 30 esitystä, joista listaani olen poiminut 18. Kotikaupunkini Tampereen tarjonta ymmärrettävästi painottuu listallani.

Minulta on näkemättä monta Must-listalleni merkitsemääni teosta, jotka ovat saaneet ensi-iltansa kuluneena syksynä, kuten Black Rider Lahden kaupunginteatterissa, Jäniksen vuosi Suomen Kansallisteatterissa, Moulin Rouge ja Veljeni Leijonamieli Helsingin kaupunginteatterissa, Verda Sorin Sirkuksessa sekä Neiti Marple ja tuijottava katse ja School of Rock Tampereen Työväen Teatterissa. Osan edellä mainituista näen tammikuussa.

Apropoo, pari sanaa lipuista. Olen saanut ilmaisen kutsuvieraslipun seuraaviin esityksiin: Eerika Rantalaisen tähänastinen elämä, Ei kertonut katuvansa, Pinnan alla, Putoavat linnut, Seitsemän tarinaa häpeästä, Taru Sormusten herrasta ja Vaimoni Casanova. Niistä lämmin kiitos AHAA Teatterille, KOM-teatterille ja Tampereen Teatterille.

Paras: Minna Craucher, Espoon teatteri

Olin toki kuullut kehuja uudesta kotimaisesta musikaalista, mutten arvannut katsomoon asettuessani, miten hurjalla otteella minua vietäisiin läpi 1920- ja 30-luvun Suomen nivoen mukaan sivalluksia nykypäivän politiikkaan ja vähän tulevaankin. Haukoin henkeäni enkä meinannut tajuta sitä lahjakkuuden ja karisman määrää, joka näyttämöltä vyöryi: Laura Hänninen, Robert Kock, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm ja Miiko Toiviainen olivat yhdessä kuin monipäinen soiva ihmekone, joka herätti henkiin Minna Craucherin eikä tyytynyt tekemään hänestä pelkkää kurjaa huijaria, vaan salli hänen kasvaa sellaiseksi kuin hän itse halusi. Pojoja satelee myös visualisteille ja tekniikalle. Mielessä välähtää nytkin hienoja, merkityksellisiä yksityiskohtia: violetti puuhka, yksittäin esiin tulevat kristallikruunut, bilehile, rock-konsertin värivalot, tulenkantajien trippiputkilot – ja nyt tarkoitan upeasti valaistuja hapsuverhoja. Puhumattakaan Kähkösen veret seisauttavasta rumpusoolosta ja Vihtori Kosolan tulkinnasta. Elän toivossa, että saisin nähdä tämän Aino Pennasen kirjoittaman, Eeva Konnun säveltämän ja Riikka Oksasen ohjaaman tärkeän tykityksen uudelleen Tampereen Teatterikesässä.

Tutkaparit eli mestarillista kaksinpeliä

Seela Sella ja Timo Torikka. Niin monta asiaa, jotka mykistivät Eichmann – Mistä yö alkaa -esityksessä: joukkoteurastuksen taustat, laillistettu pahuus, yksilön menestymisen himo ja itsensä kusettamisen määrä. Stefano Massinin teksti on haastava ja kiinnostava: Hannah Arendtin ja Adolf Eichmannin kuvitteellinen tapaaminen pui sitä, mikä saa tavallisen ihmisen tekemään pahuuden tekoja. Seela Sellan ja Timo Torikan kaksinpeli oli tarkkaa, intensiivistä ja vangitsevaa, siitä näkyi kaksikon elämänkokemus, rautainen ammattitaito ja keskinäinen luottamus. Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona tehdyn näytelmän on ohjannut Kari Paukkunen.

Joel Mäkinen ja Juha Pulli. Voi jumalan pyssyt mitä titaaneja, kirjoitin blogiini nähtyäni Murha kahdelle -esityksen ensimmäisen kerran. Toinen kerta tuntui sitäkin paremmalta, kun osasi jo odottaa herkkuja. Chris Whittakerin ohjaama dekkarimainen musikaalikomedia on riemastuttava, vauhdikas ja äkkikäänteitä sisältävä esitys, mutta ennen kaikkea se osoittaa lukuisissa rooleissa lennokkaasti huseeraavan duon kaksinpelitaidot ja musikaalisuuden. Nämä herrat osaavat totta vie laulaa ja flyygelin ääressä irrotellaan loisteliaasti nelikätisesti. Murha kahdelle on Linnateatterin ja Musiikkiteatteri Kapsäkin yhteistuotanto, ja se nähdään ensi vuonna ainakin Helsingissä, Hämeenlinnassa, Oulussa, Riihimäellä, Tampereella ja Turussa.

Tapani Kalliomäki ja Teemu Palosaari. Lahden kaupunginteatterin Kuninkaan puhe tarjosi tunteikasta hyvin tehtyä puhedraamaa. David Seidlerin alun perin elokuvaan kirjoittama dialogi on terävää ja brittiläisen huumorin läpitunkemaa. Näytelmässä on useita parirakenteita, joista tärkein on australialaisen Lionel Loguen ja prinssi Albertin terapeutti ja potilas -suhde, jossa riitti karikoita, väärinymmärrystä ja jopa valtataistelua. Tapani Kalliomäen ja Teemu Palosaaren duettoa ja kuumimpien yhteenottojen vääntöä oli ilo seurata. Mikä parasta, näyttelijät tekivät roolinsa niin, että ylhäisen prinssin ja periferiasta kotoisin olevan oluenpanijan pojan välille syntyvä ystävyys tuntui nykypäivän katsojasta uskottavalta. Esityksen ohjauksesta vastasi Tommi Kainulainen.

Armoitetut eli huikeaa näyttelijäntyötä

Santeri Kinunnen. Brittiläisen Jez Butterworthin kirjoittaman Jerusalemin päähenkilönä on Johnny ”Rooster” Byron, entinen surmanajaja, kiertolainen ja kapinallinen, joka on asuntovaunullaan asettunut pienen englantilaiskylän liepeillä olevaan metsään. Häntä voisi luonnehtia moderniksi Hamelnin pillipiipariksi, joka houkuttelee ihmisiä käymään aktiiviseen vastarintaan eikä vain alistumaan yhteiskunnan normien edessä. Olen nähnyt Kinnusen monissa koomisissa rooleissa, jotka hän eittämättä hallitsee, mutta Johnnyn tarinoita suoltavan eksentrisen narrikuninkaan rooli tarjosi sellaisen jymypaukun, että alta pois! Riemukasta, röyhkeää näyttelijäntyötä ja poikkeuksellisen vahvaa läsnäoloa, joka sisälsi niin herkkyyttä kuin vaarankin elementtejä. Sivulauseessa aplodit Jouko Klemettilälle, joka onnistui pari kertaa tekemään hilpeät leojokelat. Helsingin kaupunginteatterin esityksen oli ohjannut Pasi Lampela.

Ella Mettänen. KOM-teatterin Putoavat linnut luotasi perhe- ja ihmissuhteiden dynamiikkaa sekä sitä liminaalitilaa, jonka nykyihminen on omaksunut eläessään jokapäiväistä arkeaan totuuden ja kieltämisen välissä. Esityksen ehdottomasti vaikuttavimmat hetket tarjoili Ella Mettänen. Hänen tulkitsemansa Kati-tytär oli henkisesti niin rikki kuin ihminen vain voi olla ja samalla täysin tietoinen teoistaan ja maanisella tavalla voimiensa tunnossa, kun hän saapui kohtaamaan entisen opettajansa ja tekemään tiliä kaksikon yhteisestä menneisyydestä. Mettäsen näyttelijäntyö salamannopeine reaktioineen ja sävyvaihdoksineen oli satuttavaa ja niin suvereenia, suorastaan hypnoottista. Zinnie Harrisin kirjoittaman näytelmän ohjasi Riikka Oksanen. Lisähuomautuksena mainittakoon, että Mettänen eläytyy, hurmaa ja vakuuttaa tällä hetkellä Taru Sormusten herran Frodona Tampereella.

Lumi Aunio. Minusta on kovaa vauhtia tulossa Jakob-fani. Viime vuonna ylistin Höglundin ohjaamaa Cabaret-musikaalia, nyt ihastuin Lilla Teaternissa näkemääni Dancer in the Dark -esitykseen, jonka pääroolissa säkenöi Lumi Aunio. Ohjaajan tapa luoda liikkeellä, taputuksilla, kopautuksilla ja suurten metallikehikkojen avulla hurjalla volyymilla tuottava tehdas ja sen armoton kalke oli tavattoman tehokas. Lars von Trierin elokuvaan pohjautuva, Patrick Ellsworthin kirjoittama ja Marie Højlundin säveltämä näyttämöversio ei ole mikään kevyt ilottelu, vaan antiikin tragedioihin verrattavissa oleva kertomus sokeutuvasta siirtolaisnaisesta, joka yrittää pelastaa poikansa hinnalla millä hyvänsä. Mieleni teki huutaa katsomosta Auniolle, että unohda se halvatun käsikirjoitus – pelasta Selma! Hän teki roolin upeasti. Aunion mukana esitys joko kaatuu tai kulkee, ja tuolloin se lensi ja loimusi. Loistava laulaja!

Martti Suosalo. Kun sain tietää Sirkus Suosalon leiriytymisestä Tahmelan uimarannalle kesän päätteeksi, varasin kärppänä liput Juha Kauppisen kirjoittamaan Starman-esitykseen. Satiirinen teksti Galaktisen Keskustoimiston virkamiehistä ja heidän Maata koskevista suunnitelmistaan on ravisuttava ja paikoin kuolemanvakava palopuhe luonnon puolesta ja elonkirjon köyhtymisestä, siitä miten työnnämme lajeja joukkohautaan. Suosalo muuntautuu mittatilaustyönä tehdyssä monologissa moneksi: metsätalousmieheksi, sellistä viestitteleväksi aktivistiksi, varpuseksi ja biologiksi. Primus motorina toimii Starman, joka raportoi pomoilleen ympäristöään pilaavasta minäminäminä-ihmiskunnasta, mikä on juuri sitä, mitä Keskustoimisto halajaa: itsetuhoutumisen prosessi on hyvässä vauhdissa ja kohta maapallon kivikerros voidaankin imaista galaktisten voimien käyttöön. Summa summarum: Suosalo vei yleisöä miten mieli, enkä voi kuin kiittää ja kumartaa tälle ilmiömäiselle konkarille. Ohjaajana toimi Raila Leppäkoski.

Isla Mustanoja. Islantilaisen Tyrfingur Tyrfingssonin Seitsemän tarinaa häpeästä oli täräyttävä, syvälle kyntävä ja paikoin häkellyttävänkin riehakas esitys perheestä, jonka traumojen juurisyyt keriytyvät esiin, kun nuori poliisi Agla änkeää väkisin psykiatrin vastaanotolle ja vaatii saada lääkkeitä hetikohtapiannyt. Esitys vei katsojat tarina kerrallaan Aglan menneisyyteen, kuviteltuihin ja aitoihin muistoihin, ja pui muun muassa hylätyksi tulemisen seurauksia ja identiteetin romahtamista. Koko työryhmä rumbasi energisellä otteella, mutta eniten vaikutuin Aglaa näytelleen Mustanojan heittäytymisestä ja intensiteetistä, jolla hän maratoninsa tässä tunteiden vuoristoradassa taittoi: näytelmä kesti kolme tuntia ja Mustanoja oli lavalla lähes koko ajan. Huh-huh! KOM-teatterin esityksen ohjasi Ona Korpiranta.

Lari Halme. ”Teknisesti briljantti taidonnäyte”, kiteytti Hannu Harju Suomen kuvalehdelle kirjoittamassaan kritiikissä Halmeen roolisuorituksen Vaimoni, Casanova -näytelmässä Tampereen Teatterissa. Olen prikulleen samaa mieltä. Leea Klemolan näytelmät eivät ole niitä helpoimpia, ja nytkin näyttelijän piti venyä teatterin tragikoomisessa maailmassa unelmaansa toteuttavana, sukupuoli-identiteettiään työstävänä narikkavahti-teatterinohjaajana mielikuvituksen tuolle puolen. Halme teki sen virtuoosimaisesti. Hän loisti myös Pyynikin kesäteatterin farssissa Karavaanari – Kaikkien kaveri esittäessään Mikko Aarnelaa, omasta mielestään sangen menestynyttä näyttelijää, joka onnettomuudekseen päätyi todistamaan murhan. Panikoimisen määrällä saati muodoilla ei ollut rajoja, kun Halme taitavasti toheloi kuvitteellisen kollegansa nahoissa. Ensin mainitun esityksen ohjasi Antti Mikkola, jälkimmäisen Riku Suokas.

Petra Karjalainen. Näytelmäkirjailija Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Pieni maailma Tampereen Työväen Teatterissa pohjautuu Seela Sellan omakohtaisiin kokemuksiin. Kun Sella työskenteli Intimiteatterissa 1960-luvulla, teatterinjohtaja Mauno Manninen palasi Saksan-matkaltaan uuden vaimonsa Lina Heydrichin kanssa. Vastikään juutalaiseksi kääntynyt nuori näyttelijä ja natsien käynnistämän kansanmurhan pääarkkitehdin, SS-kenraali Reinhard Heydrichin leski kohtasivat nyt kasvotusten. Petra Karjalaisen tehtävä kansallissosialismiin uskovana antisemitistinä ei ollut helppo, varsinkin kun näyttelijä taatusti tunsi katsomosta nousevan vastenmielisyyden roolihenkilöään kohtaan. Olen nähnyt Karjalaisen lukuisissa musikaalitehtävissä (kiitos Matildan Mrs. Phelpsistä!), mutta Pieni maailma muistutti jälleen painavasti, miten hienosti hän navigoi myös syvissä vesissä.

Kimppakivaa eli taidetalojen yhteistyö

Taru Sormusten herrasta. Englantilaisen kirjailija J. R. R. Tolkienin fantasiaklassikko toi yhteen neljä tamperelaista taidelaitosta: Tampereen Teatterin, Tampere-talossa toimivan Tampere Filharmonian, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEOn. Kaikkiaan Mikko Kannisen ohjaama ja Tuomas Kantelisen säveltämä suurtuotanto ja monitaideteos on työllistänyt yli 250 ihmistä. Lopputulos ilahdutti, kosketti ja häikäisi, ja olisin vallan hyvin voinut sijoittaa teoksen tykkäämislistani Visuaalista iloa -kategoriaan (vielä kerran bravo Marjatta Kuivasto, Pirjo Liiri-Majava, Joonas Tikkanen ja muut!), mutta koin tärkeämmäksi painottaa taiteilijoiden poikkeuksellisen upeaa yhteistyötä ja voimannäytettä. Esitykset jatkuvat Tampere-talossa 11.1.2025 saakka.

Ei kertonut katuvansa. Vaitiolo nousi yhdeksi teemaksi Mikko Roihan dramatisoimassa ja ohjaamassa näytelmässä Ei kertonut katuvansa. Tommi Kinnusen samannimiseen romaaniin pohjautuva esitys oli peräti seitsemän teatterin – Vapaa Teatterin, Kouvolan Teatterin, Turun kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Tampereen Teatterin, Seinäjoen kaupunginteatterin ja Hämeenlinnan Teatterin – yhteistuotanto. Tarina oli tämä: On vuosi 1945, takana sota ja rikki menneet unelmat. Viisi saksalaisten palveluksessa ollutta naista häpäistään ja alkaa rankka kotiinpaluu. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä näkemäni esitys meni ihon alle, niin satuttavaa työtä työryhmä teki. Jokainen tontti hoidettiin huolella ja taidolla. Yleisön näkökulmasta yhteistuotannot ovat ilahduttavia siksi, että niissä pääsee näkemään muiden teattereiden ammattilaisia.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Jyväskylän kaupunginteatterin, Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona toteutettu näytelmä pohjautuu kolmen näyttelijän – Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion – kokemuksiin, joista on sitten virkattu fiktiivinen Eerika, joka ei oikein tiedä, kuinka päästä mukaan siihen suureen seikkailuun, jota elämäksi kutsutaan. Juha Jokelan ohjaama esitys tarjosi haaveita, hurmosta, iloa, pettymyksiä, pelkoa, vapautta, töyssyjä ja noloja tilanteita. Tarinankerrontaa tuki, syvensi ja lennätti eteenpäin muusikko Mila Laine monine instrumentteineen. Odotan kovasti jatko-osaa.

Hullu prinssi 2.4. Toukokuussa pääsin aikamatkalle ja sain osallistua Suomen herttua Juhanan häihin. Reissun järjesti kuusi Tampereella toimivaa oppilaitosta – Hatanpään lukio, Tammerkosken lukio, Sammon keskuslukio, Tampereen Konservatorio, Ammattiopisto Tredu, Pirkanmaan musiikkiopisto – jotka yhdessä Tampereen Työväen Teatterin ja Hatanpään lukion vanhempainyhdistyksen kanssa toteuttivat Hanna Suutelan kirjoittaman, Maija Koskenalustan säveltämän ja Mikko Bredenbergin ohjaaman täysimittaisen fantasiamusikaalin. Ihan mahtava proggis ja mikä esiintymisen ilo koko porukalla! Puhumattakaan bändistä, joka helisi, luritteli, takoi ja svengasi ilmiömäisellä energialla. Jotain tässä kaupungissa on tehty tosi oikein, kun tällainen määrä nuorta lahjakkuutta – lavalla noin 70 lukiolaista ja musiikin opiskelijaa, 100 musikaalin taustatehtävissä ja vielä opettajat ja taiteen ammattilaiset siihen päälle – pääsee esiin ja saa julkisesti näyttää kykynsä.

Silmäkarkit eli visuaalista iloa

Hiljaista iloa. Jyväskylän kaupunginteatteri tarjosi tänä vuonna yleisölle kauneimman sisääntulon. Näyttämöllä odotti yönsininen tableau vivant, jonka henkilöt näyttivät olevan syvässä unessa. Taustalla kohosi maailmanpyörä ja katseenvangitsijaksi kohosi valkoinen enkeli, joka istui profiilissa suurella siivin koristellulla valtaistuimellaan. Katsomon seinillä vaihtuivat samanaikaisesti suuret mustavalkoiset valokuvat vanhoista sirkuslaisista, kuin kunnianosoituksena menneille mestareille ja vinkkinä alkavan esityksen tunnelmasta. Anssi Valtosen käsikirjoittama ja ohjaama, sirkusmaailmaan sijoittuva Hiljaista iloa oli moneen suuntaan kurkottava runsaudensarvi, täynnä liikettä, värejä ja aforismeilla leikittelyä. Ihastuin esityksen persoonalliseen ja sympaattisella tavalla nukkavieruun väri-, vaate- ja esinemaailmaan, jonka skenografi Annina Nevantaus ja pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari olivat luoneet remonttia varten tyhjennettävän teatteritalon varastoja koluten. Hiljaista iloa oli toteutettu yhteistyössä Tanssiryhmä Off/Balancen ja Jyväskylän koulutuskuntayhtymä Gradian muusikkokoulutuksen kanssa.

Frida. Näyttelijä Elsa Saisio vinkkasi katsojille ennakkohaastattelussa, ettei Tampereen Työväen Teatterin Fridaa kannata tulkita liikaa järjen ja analyysin kautta. Se oli hyvä neuvo, sillä Anne Rautiaisen kirjoittama ja ohjaama esitys meksikolaisesta taidemaalari Frida Kahlosta tarjosi ennen muuta vahvan visuaalisen elämyksen, toinen toistaan sykähdyttävämpiä kuvia, näkyjä ja eläviä freskoja. Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastanneen Marie Antikaisen kädenjälki oli hallittua ja tehokasta värien sinfoniaa. Mietin, olisiko minun pitänyt nostaa Elsa Saision ja Pentti Helinin toisiaan hienosti täydentävä kaksinpeli Tutkaparit-osioon, mutta TTT:n versiossa Diego Rivera oli vain yksi osanen Fridan elämässä. Luupin alla oli yksi nainen, hänen tarinansa, taiteensa ja kohtalonsa, joka päättyi Kuoleman suudelmaan, Soile Ojalan taitavasti käsittelemän luurankonuken huomaan.

Eipäs unohdeta lasten- ja nuortenteatteria

Pinnan alla. Tärkein alkuun: Tamperelaisen lasten- ja nuortennäytelmiin erikoistuneen ja kotimaata uutterasti jo yli 50 vuotta kiertäneen AHAA Teatterin tehonelikko – Oskar Hartman, Reetta Hyreen, Roosa Lehtinen ja Teemu Mäkinen – on syötävän ihana, moneen taipuva ja yhteen puhaltava näyttelijäryhmä, jonka ammattitaidolle ja heittäytymiskyvylle aplodeeraan vimmatusti. Leena Paasion romaaneihin pohjautuva, Elina Izarran dramatisoima ja ohjaama Pinnan alla on loistava esimerkki teatterin kunnianhimoisesta työstä. Kilpapurjehduksen maailmaan sijoittuva seikkailuhenkinen esitys sisälsi paitsi nuorten keskinäistä ihmissuhdedraamaa myös luonnonsuojelullisia teemoja ja dekkarimaista tunnelmaa. Näyttelijöille se tarjosi mahdollisuuden hallittuun roolihyppelyyn ja monin paikoin riemastuttavaan irrotteluun.

---

Pääkuvan kollaasin kuvaajatiedot:

Hiljaista iloa kuva © Jiri Halttunen, Eichmann – Mistä yö alkaa kuva © Mikki Kunttu, Dancer in the Dark kuva © Heli Blåfield, Taru Sormusten herrasta kuva © Mikko Karsisto, Starman kuva © Heikki Järvinen, Pieni maailma kuva © Kari Sunnari, Kuninkaan puhe kuva © Tommi Mattila, Minna Craucher kuva © Darina Rodionova, Putoavat linnut kuva © Janne Vasama, Murha kahdelle kuva © Tero Vihavainen, Seitsemän tarinaa häpeästä kuva © Janne Vasama, Eerika Rantasen tähänastinen elämä kuva © Noora Geagea, Vaimoni Casanova kuva © Heikki Järvinen, Jerusalem kuva © Otto-Ville Väätäinen, Ei kertonut katuvansa kuva © Moe Mustafa