Veijareita ja hätähuutoja

En muista, milloin viimeksi (jos koskaan) olisin törmännyt teatterisalissa niin korkeaenergiseen ilmapiiriin kuin hakeutuessani paikalleni Kansallisteatterin katsomossa, jossa Jäniksen vuoden tekijäryhmä viihdytti ja osallisti yleisöä oikein urakalla. Vimmaisimmin kiiti näyttelijä Marja Salo valkoisine pupukorvineen kuvausryhmä perässään. Hän vipelsi näyttämöllä, pinkoi lämpiössä, loikki aitioihin ja yllytti ihmisiä ”illistelemään” eli ilmeilemään kanssaan kameralle. Mennessään hän huusi kuin hinaaja ja nauraa räkätti riehakkaasti.

Okei, tällainen tolkuton luontokappale, ehdin ajatella, vaikka toisaalta enhän minä ohjaaja Kristian Smedsiltä mitään kädenlämpöistä aloitusta saati esitystä odottanutkaan. Ei sellaista tarjoillut Arto Paasilinnakaan alkuperäisessä tekstissään, vuonna 1975 päivänvalon nähneessä vaellusromaanissa, jossa kirjailija kritisoi satiirin keinoin kaupunkilaista elämäntapaa ja yhteiskunnallisia instituutioita.

Vaan missä on Kaarlo Antero Vatanen, ahdistunut ja kyyniseksi kitkeröitynyt toimittaja, joka vaimoonsa, työhönsä ja tyhjänpäiväiseen kaupunkielämään kyllästyneenä kaipaa muutosta? Siellä hän lymyää verhojen takana, mutta kun jäniksen vaatimuksesta kovasti huudamme hänen nimeään, pääsee päähenkilöä näyttelevä Tommi Korpela kunnolla framille, ja niin suomalaismiehen seikkailu käynnistyy.

Rönsyilevää kohellusta

Teen kantani heti selväksi: tykkäsin esityksestä. Se luo ihan oman maailmansa Paasilinnan tarinan pohjalta.

Yllätyin kuitenkin siitä, että Smedsin päällekirjoittamassa ja ohjaamassa versiossa vauhti, liioittelu ja huumori rönsyilevät niin, että näytelmän ekologiset ja yhteiskunnan vinoutunutta kehitystä arvostelevat teemat olivat hukkua kaiken karnevalistisen kohkaamisen ja papanoiden viskomisen alle – sama piirre, josta Paasilinna soimasi romaaninsa arvostelleita aikalaiskriitikoita; nämä kun näkivät teoksessa vain huumorin.

Vaikka tunnustettavahan se on: kesäteattereista tuttua estotonta kohellusta ja rentoa fiilistä tarjoileva Jäniksen vuosi on monessa kohdin hengästyttävän hauska ja siitä iso kiitos kuuluu lukuisat sivuroolit hersyvästi tulkitsevalle triolle eli Heikki Pitkäselle, Sari Puumalaiselle ja Juha Varikselle. Näyttelijöiden työtä tukee ansiokas puvustus ja koruton mutta kekseliäs lavastus, mistä kiitokset singahtavat Auli Turtiaiselle ja Kati Lukalle. Pojoja satelee myös mainioille musiikkivalinnoille ja Hanna Rajakankaan äänisuunnittelulle.

Tunteellinen kannanotto

Smeds ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten Tallinnan Von Krahl -teatteriin. Sitä esitystä en nähnyt, mutta hän valottaa Annukka Ruuskanen kanssa tekemässään kirjassa Kätketty näkyväksi – mielikuvituksen ja toden tilat Kristian Smedsin teatterissa (Tammi 2005) valintansa ja ohjauksensa motiiveja; sitä miten hän yhä vahvemmin ajatteli, että teatteri on tunteen taidetta. Yhteiskunnallinen hyökkäävyys sai jäädä ja uusi ohjaus olisi tunteellinen kannanotto ihmisenä olemisesta kovassa maailmassa.

Se, mikä Kansallisteatterin versiosta jäi vahvimmin mieleeni – näin esityksen vuoden 2025 ensimmäisellä viikolla – oli nimenomaan sen tunteikkuus. Kun riehan kuori pois, vastassa oli vesissä silmin toisiaan ja yleisöä yhä kovemmille kierroksille haastava taitavien näyttelijöiden tiimi.

Moni asia maailmassa ja suomalaisessa yhteiskunnassa on tietysti muuttunut 20 vuodessa, eikä todellakaan hyvään suuntaan, mutta ehkä juuri siksi Jäniksen vuoden vahva tunteikkuus ja näyttelijöiden väkevästi tulkitsema avoin ahdistus, epätoivo, raivo, suru, pelko sekä niiden vastapainona läikkyvä ilo, hellyys, kiintymys, riemu, uteliaisuus ja vapaus tenhosivat niin vahvasti.

Eikä pidä unohtaa leikkisyyttä. Sitä tämä näyttämölle dramatisoitu fiktiivinen kertomus on tulvillaan, vinhaa kieli poskessa irtiottoa realismin puristavista kehyksistä. Kansallisteatterin Vatanen ei tarinasta ja teatterista poistuessaan sentään kävele seinien läpi, kuten hän Paasilinnan romaanin lopussa tekee, mutta toisaalta Smeds on tehnyt yhtä lailla säväyttävän taikatempun eli luonut jäniksestä, korpista ja nuoresta metsämansikastakin tasavertaisia, puhuvia toimijoita, jotka kukin toimivat peilinä ei vain merkityksellistä elämää etsivälle päähenkilölle vaan meille katsojille. Niin, minkäslainen se suomalaisten erityiseksi väitetty luontosuhde tosiasiassa onkaan…

Suomalainen mielenmaisema

Vaellustarina käynnistyy arkipäiväisestä tilanteesta, jossa kolme miestä on ahtautunut autoon juttumatkalle: toimittaja, kuvaaja ja valokuvaajan assistentti. Heidän mielialansa on pikimusta ja ärtynyt, he ovat kuin tikittäviä aikapommeja, joita ei työ voisi vähempää kiinnostaa. Kunnes kuuluu kopsahdus – jänispolo iskeytyi tuulilasin kulmaan – Vatasen omatunto herää ja elämä saa uuden suunnan: takaisin luontoon!

Smeds on säilyttänyt Paasilinnan episodimaisen kerronnan ja kapealle lautaseinäiselle ja kuormalavoista rakennetulle näyttämölle syntyy yksi toisensa jälkeen [paikoin katsojan mielikuvituksen avulla] erilaisia interiöörejä, joihin Vatanen pitkäkorvineen päätyy: kioski viekoittelevine neitoineen, eläinlääkärin vastaanotto, auringonkukin – vai sittenkin niittynätkelmin – sisustettu kori/koti, poliisiasema, nimismiehen sauna.

Kukin kohtaus valottaa suomalaista elämäntapaa ja mielenmaisemaa. Välillä sivalletaan päättäjiä hartaasti harjoitetun leikkauspolitiikan vuoksi, kuten Nilsiän poliisilaitokselle sijoittuvassa tapahtumasarjassa, josta seurue siirtyy sujuvasti kesäteattereiden must-aiheeseen: saunomiseen. Komeasti höyryävä löylyhuone ei sentään pala kuin Jukolassa, vaikka jänis näytti tekevän parhaansa sen eteen.

Minua askarruttaa yhä, miksi Smeds on halunnut jäniksestä niin hurjan ja toistuvasti rajoja koettelevan touhottajan, jota Salo näyttelee todella hyvin, vaikka tämän ylikierroksilla käyvä, lähes maaninen ilmaisu kieltämättä riipi ajoittain. Arvaamaton luonto? Kesytön villieläin? Demoni valepuvussa? Vai sittenkin vain liioiteltua teatterileikkiä?

Vain yhden kerran meno rauhoittuu täydellisesti. Kun eläinlääkäri keskittyy akvarelliteoksen maalaamiseen, salissa alkaa soida Mammu Koskelan sovitus vanhasta karjalaisesta kansansävelmästä Konevitsan kirkonkellot ja koko näyttelijäyhmä alkaa toistaa tai chi -liikesarjaa. Hetki on ihmeellinen, meditatiivinen. Se olisi voinut jatkua vaikka kuinka kauan, enkä olisi pannut pahakseni.

Ilon apostolit vauhdissa

Smeds on säätänyt ensimmäisen näytöksen koomisen virityksen todella korkealle, ja siinä hänellä on apunaan taiturillinen kööri. Jokainen näyttelijä pääsee briljeeraamaan naurattajan taidoillaan – ehkä Korpelaa lukuun ottamatta, koska hän Vatasena lähinnä ajautuu merkillisiin tilanteisiin eikä ujona romantikkona tohdi sooloilla näyttävästi tunkion komeimpana kukkona.

Heikki Pitkäsen poliisi ja varsinkin pääskynen jäivät vahvasti verkkokalvolle ja kuulomuistiin. Juha Variksen kauhuelokuvasta repäisty eläinlääkäri, joka on juuri tehnyt verisissä tamineissaan talitiaisen sydänleikkauksen, oli hulvaton, samoin korppi, joka toi mieleeni vastikään edesmenneen Heikki Silvennoisen Kummeli-hahmon Martti Mielikäisen. Varsinainen taidonnäyte oli Variksen tulkinta Kekkosta ja tämän kallo(j)a tutkineesta äitimuorista. Teatterileikki oli vahvasti läsnä, kun hän yleisön edessä muuntautui pala kerrallaan eukoksi: keltainen paitamekko ylle, huivi päähän, kumarainen ryhti ja ei kun vinkeällä ilmeellä Vatasta vokottelemaan.

Eniten vaikutuin Sari Puumalaisesta, joka tuntui ilmaisussaan venyvän ihan mihin tahansa. Hänen Heinolan baariin pamahtanut kapakkaruusunsa oli pitelemätön peto, jonka hän teki isosti ja röyhkeästi, groteskilla otteella yleisöä haastaen. Ja se tikka! Putosin täysin, kun lippispäinen Puumalainen ampaisi punaisissa Converse-tennareissaan lavalle nakuttamaan lavasteita niittipistooleineen.

Navigointia synkissä vesissä

Kuten arvata saattaa ja jokainen Paasilinnan romaanin lukenut tietää, kovimmat paukut niin kirjailija kuin näyttämöversion ohjaajakin ovat säästäneet tarinan loppupuolelle. Mutta toisin kuin kirjassa, Smeds ei kuljeta Vatasta karhujahdin merkeissä itärajan tuolle puolen eikä sinkoa tätä jäniksineen vankilaan, vaan hän rakentaa huippukohdan ja vahvan käänteen romaanissa Kaartisen nimellä kulkevan miehen kautta.

Taas keskitytään tunteisiin. Näyttämö on tyhjä, musta, enteilevä, kunnes takaseinälle heijastuu videokuvaa kulissien takaisista tapahtumista. Keskiössä on jänis, Marja Salon ilmeikkäät kasvot. Tunne on kuolemanpelko ja ydinviestinä hätähuuto. Salon monologi on pitkä ja polveileva, mutta osa repliikeistä menee minulta ohi, koska näyttelijän ilmaisema tunnelataus on niin vahva. Tiedän, mitä pelko on, ja teen pimeässä katsomossa töitä, etten päästäisi omia kokemuksiani ja muistojani pintaan.

Näyttämölle saapuu Kaartinen, Heikki Pitkäsen hienosti ja intensiivisesti tulkitsema mies, joka on elämälleen merkitystä etsiessään surffannut läpi kaikki uskonnot ja filosofian oppisuunnat ja päätynyt lopulta esi-isiensä huomaan, suomalaiseen muinaisuskoon, jota hän on ryydittänyt rituaaleilla ja uhraamismenoilla.

Siksi jänis. Se joutaa kuolemaan, jotta yhdelle ihmiselle tulisi hetkeksi hyvä olo.

Jos esityksen alkupuolella mietinkin tärkeiden teemojen hukkumista kaikenlaisen kohelluksen alle, näytelmän toinen näytös tarjoaa sitäkin stydimmin navigointia syvissä vesissä. Siitä kertoo myös näyttämölle tuotu ase, kivääri, jota Tšehovin oppien mukaisesti käytetään. Luupin alla on koko luomakunta ja ihmisen suhde elinympäristöönsä, muihin eliöihin, kasveihin ja eläimiin – ja lähimmäisiinsä.

Tässäkin Smeds käyttää taiteilijan vapauttaan ja kutoo Vatasen tarinaan toisenlaisen lopun kuin Paasilinna: ymmärtäväisemmän, positiivisemman ja optimistisemman. Sen enempää viimeisten hetkien ratkaisuja paljastamatta voin sanoa, että arvostan ohjaajan valintaa tuoda esille vaimon näkökulma. Sari Puumalainen on roolissa mestarillinen, samanaikaisesti haavoitettu ja vahva, nöyrä ja ylpeä, kaikessa satuttavuudessaan paljas ja uskottava. Kohtaus sykkii toivoa. Ehkä Vatanenkin pupunkorvat saatuaan vielä löytää paikkansa Helsingin keskustaan lopulta kadotessaan.

---

Maksoin lipun itse.

Jäniksen vuosi

Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 16.10.2024. Näin esityksen. 4.1.2025.

Alkuperäisteksti: Arto Paasilinna Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds Lavastussuunnittelu: Kati Lukka Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen Äänisuunnittelu: Hanna Rajakangas Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen Ohjaajan assistentti: Marta Jakovski Rooleissa: Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis

Pääkuvassa Juha Varis (vas.), Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen. Kuva © Stefan Bremer