Sahtiwestern sysmäläisellä kierteellä

Valkokankaan leveydeltä komeileva elokuvan nimen villin lännen fontti antaa heti aluksi osviittaa, millaiseen henkiseen maisemaan Teemu Nikin käsikirjoittama ja ohjaama 100 litraa sahtia sijoittuu. Tarinan edetessä western-vihjeitä tipahtelee lisää: cowboy-hatut, kantrihenkinen musiikki, farmarikankaiset lappuhaalarit ja mokkahapsuiset takit, miesten länkkäri-kaulakorut… Mustangeja ei Sysmän suvisessa maalaismaisemassa näy, mutta järeät hevosvoimat ärjähtelevät toistuvasti konepellin alla.

Villin lännen viritys antaa luvan odottaa heerosta, ja sellainenkin katsojalle esitellään peräti kaksin kappalein: keski-ikäisten siskosten Pirkon (Elina Knihtilä) ja Tainan (Pirjo Lonka) uhmakas ja väkevä olemus luo mielikuvan vaarallisesta taisteluparista, joka ei armoa tunne. Mitä pidemmälle seikkailussa edetään, sitä vankemmin anti-etuliite alkaa kuitenkin liimautua näihin sahtiwesternin sankareihin – vaan eipä kiirehditä asioiden edelle.

Hurlumhei kätkee tummat teemat

Elokuvan juoni on simppeli: Pirkkoa ja Tainaa tulee tapaamaan sysmäläisen sisarusletkan kolmas, Helsinkiin muuttanut Päivi (Ria Kataja), joka on menossa naimisiin ja haluaa pitää häät kotikonnuillaan. Hän tilaa sata litraa sahtia siskoiltaan, jotka päättävät saman tien tuplata tilausmäärän.

Sahdinpanijasuvun perinteitä antaumuksella jatkavien siskosten katajalla maustettu mallasjuoma onnistuu niin hyvin, että satsi katoaa vauhdikkaasti tekijöiden ja juominkeihin pelmahtaneen rymyporukan nieluun. Kun Pirkko ja Taina saavat tolkkunsa vihdoin takaisin, häihin on aikaa enää kaksi päivää. Uusi satsi pitää ostaa tai varastaa – ja kun tyylilajina on komedia, se tietää kommelluksia, äkkikäänteitä ja verisiä yhteenottoja yhteisön muiden juomamestareiden kanssa.

Kaiken hurlumhein alla Nikki kuljettaa tummia teemoja: päihderiippuvuutta, yksinäisyyttä ja menneisyydessä tapahtuneesta autokolarista johtuvaa syyllisyyttä, ahdistusta ja näköalattomuutta.

Monisäikeinen itsepetoksen kudelma

Osallistuin ennen elokuvaa pienimuotoiseen keskusteluun Bluesky-palvelussa. Jutustelun käynnisti 100 litraa sahtia -leffan varsin kohkaamispitoinen traileri, joka toi erään kommentoijan mieleen Mr. Mallorcan (Jussi Vatanen) parin viikon lomalla kuvatun tv-sarjan. Minä palasin trailerin johdosta neljän vuoden takaisiin tunnelmiin, jolloin nauroin itseni tärviölle Knihtilän ja Lonkan näyttelemille askartelukurssin järjestäjille Leea Klemolan Q-teatterille ohjaamassa karnevalistisessa tragikomediassa Minä, askartelija.

Parin viestin mittainen mielipiteenvaihto sai miettimään, kääntyykö markkinoinnissa käytetty meuhkaaminen itseään vastaan. Päättääkö osa katsojista jättää elokuvan näkemättä juuri siksi, ettei humalassa rymistely yksinkertaisesti kiinnosta? Se olisi sääli, sillä juuri taitavien näyttelijöidensä ansiosta Nikin käsikirjoittama tarina syvenee satuttavaksi perhedraamaksi ja monisäikeiseksi itsepetoksen kudelmaksi, josta vapautuakseen yksilön on uskallettava hylätä kaikki tuttu, turvallinen ja tuhoisa.

Luupin alla on pikkukaupungin yhteisö

Oli nautinnollista seurata Knihtilän ja Longan näyttelijäntyötä ja pilkuntarkkaa kaksinpeliä. Siitä näkyi pitkä yhteinen tie – he ovat näytelleet samoissa proggiksissa jo lukioajoista lähtien. Dialogiin ei aina tarvittu edes sanoja, ajatukset pystyi lukemaan näyttelijöiden pienistä ilmeen muutoksista ja asennosta. Herkkua, herkkua!

Monissa 100 litraa sahtia -elokuvan kritiikeissä on painotettu sitä seikkaa, miten humalassa sekoilevat nyt naiset ja että siksi lopputuloksena oleva kaaos olisi hurmaava ja jotenkin freesimpi.

Itse en nähnyt tarinaa sukupuolikysymyksenä. Teemu Nikin luupin alla kun eivät ole pelkästään Pirkko ja Taina, vaan koko yhteisö. Kun kamera kiertelee paikkakunnan juhlissa, baareissa ja ravintoloissa, katsoja näkee, miten asukkaista suuri osa naukkailee halukkaasti väkijuomia, jotkut jopa kaksin käsin. Kyse ei ole pelkästään yksilön ongelmasta, vaan pikkukaupungin ahtaita kuvioita ja tulehtuneita välejä paetaan porukalla sahdin tuomaan laitamyötäiseen.

Kunnioituksen tavoittelua vesurin avulla

Halu saada kunnioitusta lähipiiriltään ja yhteisöltä laajemminkin toistuu Nikin elokuvassa. Sitä penätään muilta sekä ääneti että raivoisasti uhoten. Yksi tällainen arvostuksen mittelökenttä näyttäytyy sisarusten Väinö-isän (Pertti Sveholm) olohuoneessa. Takavuosien sahtimestari tenttaa ja maistelee jälleen kerran tyttärien panemaa juomaa, eikä tuomarin huulilta irtoa tälläkään kertaa kiitettävää arvosanaa.

Monta astetta tujummin kunnioitusta vaaditaan väkijuomatehtailija Ponu-Paavolta (Jari Pehkonen), jonka kanssa kuvatut yhteenotot ovat sitä syvintä sysmäläistä sahtiwesterniä reippailla slapstick-kohtauksilla ryyditettynä. Niin karmeaa jälkeä kuin vesurilla saakin aikaan, en voinut kuin nauraa nähdessäni, miten Pirkko pakkaa tapaamiseen mukaan ikioman hakkuutyökalunsa. Pidän mustasta huumorista, ja sitä 100 litraa sahtia tarjoaa yllin kyllin.

Sahtiseikkailun mieskuvan kirjo yllättää

Kiperien ja salaisuuksia sisältävien perhesuhteiden ohella sahtiseikkailu esittelee kiintoisan mieskavalkadin.

Siinä missä Väinö on perinteinen patriarkaalinen hahmo, Ponu-Paavo naisia vähättelevä Härmän häjyn inha serkkupoika ja Päivin sulho Nestori (Jakob Öhrman) poskisuudelmia jakeleva pääkaupungin taiteilijahemmo, Pirkon ja Tainan autokuskina ja yleismiehenä toimiva Hauki-Hikkanen (Ville Tiihonen) yllättää hempeyttä lähenevällä lempeydellään. Hauen kiltteys ja taipuisuus olisi helppo tulkita pelkuruudeksi ja silkaksi saamattomuudeksi, mutta pinnan alla kytee jotain selittämätöntä, aivan kuin näyttelijä leikkisi androgyynisillä ja/tai feminiinisillä piirteillä.

Tiihonen tekee Pirkkoon rakastuneen Hauki-Hikkasensa todella taitavasti. Keskustelut mielitietyn kanssa ovatkin sitten sysimustaa inhorealismia ja itsetunnon palasiksi polkemista, kun Pirkkoa ei parisuhde kiinnosta – tai niin alkoholisminsa kanssa tiukasti naimisissa oleva siskos väittää ennen muuta itselleen.

Kunnianosoitus vuosisataisille perinteille

Teemu Nikki ja elokuvan kuvannut Jarmo Kiuru ovat molemmat kotoisin Sysmästä. He tuntevat kotiseutunsa maaston ja maisemat: kukkakedot, järvi- ja peltoaukeat, keskustan kuppilat, rapakuntoiset rakennukset ja ränsistyneet pihat. Kesäinen pikkukaupunki lähentelee heidän taltioimanaan maalauksellista maalaisidylliä, vaikka asukkaiden örveltäminen paikoin pilaakin näkymät.

Erityisellä lämmöllä, etten sanoisi jopa rakkaudella, on kuvattu siskosten sahdinteko, jossa he käyttävät perinnöksi saatua vanhaa puukuurnaa. Yksityiskohtia ja tietynlaista meditatiivisuutta korostava jakso erottuu hienona kunnianosoituksena perinteikkäälle käsityölle. Olisin vallan hyvin voinut katsoa sitä pidempäänkin, mutta joo, nythän oli kyse vauhtikomediasta, joten yleisöä ei voinut liian pitkäksi aikaa liimata vuosisataisten traditioiden äärelle.

Pidin myös siitä, miten alku tuo ja loppu vie. Elokuva käynnistyy, kun kamera panoroi hitaasti maalaismaisemaa halkovaa maantietä kohti sisarusten vanhaa kotitaloa. Tarinan päätteeksi se panoroi vastakkaiseen suuntaan, kuin avaten kauniin maiseman uudenlaiseen tulevaisuuteensa astelevalle kulkijalle. Loppu hehkuu lämpöä ja toivoa, ainakin yhdelle sahtiwesternin seikkailijalle.

Oikeastaan ainoa asia, jonka koin leffassa turhana, oli kolmen painajaisen sarja. Ne oli toteutettu mielestäni lapsellisesti, eikä niissä tavoitettu ahdistavien unien kuristavaa uhkaa. Minulle olisi riittänyt mosaiikkiteosten parissa näprääminen, jonka avulla Taina käsitteli auto-onnettomuuden ja sen seurausten synnyttämää traumaa. Mutta tämä nyt on tällaista hemmotellun kulttuuribloggaajan ja nojatuolimatkailijan niuhotusta, jota ei todellakaan tule ottaa liian vakavasti. Summa summarum: suosittelen sahtimatkaa Sysmään.

---

100 litraa sahtia (2025). K12. Käsikirjoitus ja ohjaus: Teemu Nikki Kuvaus: Jarmo Kiuru Leikkaus: Jussi Sandhu Lavastussuunnittelu: Maria Hahl Pukusuunnittelu: Anna Vilppunen Maskeeraussuunnittelu: Mari Vaalasranta Musiikki: Marco Biscarini Pääosissa: Elina Knihtilä, Pirjo Lonka, Ville Tiihonen, Ria Kataja, Pertti Sveholm, Jacob Öhrman, Elmer Bäck, Jari Pehkonen, Vilma Melasniemi, Rami Rusinen Kesto: 88 min

Pääkuvassa Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka. Kuva © Rami Rusinen