Veljesten rakkaus säilyy läpi kuoleman

Kappas, Korppu on Joonatania pidempi, ehdin ajatella, kun veljesparia näyttelevät Alexander Wendelin ja Mikko Kauppila juoksevat Kirsikkalaakson kallioilla ja vuorenrinteillä. Mutta tämähän onkin Nangijala, Astrid Lindgrenin saturomaanin tähtien tuolla puolen oleva maailma, jossa seikkaillaan, lauletaan ja herkutellaan, jossa värikäs luonto kaikkine eläimineen on vahvasti läsnä ja jossa tapahtuu monenlaisia ihmeitä. Äkkiäkös semmoisessa paikassa pienestä, arasta ja kipeästä pojasta kasvaa terve, komea ritari.

Jakob Höglundin Helsingin kaupunginteatterille tekemä ohjaus painottaa seikkailua, rohkeuteen kasvamista ja tavallisten ihmisten yhteisvoimaa taistelussa tyranneja vastaan. Hän on säilyttänyt Veljeni, Leijonamieli -kirjan näkökulman: päähuomio on Kaarlessa, Korppu-lempinimen saaneessa pojassa, jonka toive olla isoveljensä kaltainen ja saada seikkailla tämän rinnalla toteutuu uudessa elinympäristössä, Nangijalassa. Todeksi tullut haave tarkoittaa samalla pahuuden kohtaamista, väkivaltaa ja rakkaiden menetystä.

Leikkisä ja energinen liikekieli

Olen kirjoittanut tämän ennenkin, mutta toistettakoon se taas: minusta on tullut Jakob-fani. Hänen Turun kaupunginteatterille ohjaamansa Cabaret oli pyörryttävän upea ja musiikillisesti täräyttävä taidonnäyte, jonka kävin katsomassa kolmesti. Viime syksynä Lilla Teaternissa näkemässäni Dancer in the Dark -musikaalissa taiturimainen ensemble muuntui rytmikkäästi kolkkaavaksi tehtaaksi ja Selman alati mustenevan maailman monenlaisiksi kehyksiksi.

Höglundin aiempien näyttöjen ja Lindgrenin seikkailullisen tarinan perusteella osasin siis odottaa energistä ja koreografisesti kekseliästä esitystä. Super-upeana lisänä ihastelin monen mittakaavan nukketeatteria ja Senni Valtosen virtuoosimaista yhden naisen orkesteria. Palaan hänen soitantaansa tuonnempana.

Ilahduin siitä, että tekijät ovat säilyttäneet Veljeni Leijonamielessä leikkisän otteen. Vaikka tarina sisältää myös synkkiä sävyjä ja väkivaltaa, Nangijalassa on hauskaa ja hyvä olla, koska siellä eletään satujen ja nuotiotulien aikaa. Sankarikaksikko kiitää maastossa potkulaudoilla ja keppihevosilla. Kirsikkalaakso kukkii, hehkuu, sykkii ja säkenöi, mikä näkyy niin lavastuksen kirkkaissa väreissä, vinkeissä elementeissä kuin kyläläisten liehuvissa vaateparsissakin.

Hyppy harmaudesta ilon piiriin

Ennen kuin Helsingin kaupunginteatterin esitys käynnistyy, yleisö saa nähtäväkseen näyttämön verhoihin projisoidun animaation, jossa valkoinen kyyhkynen lentää ja katoaa, lentää ja katoaa. Hävisikö se vuorten lomaan vai ammuttiinko se? En ole varma, mutta kumpikin tulkinta mallaisi Lindgrenin tarinaan.

Esityksen varsinainen alku toi mieleeni Ihmemaa Ozin vuoden 1939 elokuvaversion, jossa Dorothyn kotiseutu ja arki kuvataan mustavalkoisena. Kun tornado heittää tytön Ozin ihmemaahan, kaikki hehkuu väreissä.

Samanlainen ympäristönvaihdos nähdään Veljeni Leijonamielessä, jossa näyttämön etualaan rajatussa kapeassa tilassa parantumattomasti sairas Korppu makaa vuoteessaan. Kaikki on harmaata, sateista, kylmää ja lohdutonta. Vain traaginen onnettomuus – tulipalo jossa rakas isoveli kuolee – saa huoneen hetkeksi liekehtimään oranssinpunaisena.

Kaikki muuttuu, kun Korppu menehtyy ja tajuaa tulleensa Nangijalaan. Suuri näyttämö otetaan kokonaan käyttöön ja pyörönäyttämön ansiosta tarina saa kirjaimellisesti vauhtia ja matkanteko vuorten kehystämässä ihmeellisessä miljöössä voi alkaa. Aurinko paistaa ja mikä parasta, Joonatan on paikalla ja ensitöikseen esittelee kaksikon ratsut, Rimman ja Fjalarin.

Ne ovat sykähdyttävimmät liinakot, jotka olen aikoihin nähnyt. Heini Maarasen suunnittelemat nuket, joita palasista koostuvat hevosetkin ovat, heräävät henkiin katsojan mielikuvitusta hyödyntäen. Nukketeatterin keinoja käytetään esityksessä moninaisesti ja nokkelasti; ihastuin erityisesti kyynärsauvojen avulla liikkuvaan susilaumaan ja ihmisen kokoisiin Veder- ja Kader-hahmoihin.

Nuket toimivat turvallisina etäännyttäjinä pienimmille katsojille kohtauksissa, joissa kuolemanvaara uhkaa veljeksiä tai Tengilin joukot terrorisoivat Ruusulaakson asukkaita. Kuolemanrangaistuksella alati uhkaavien nukkesotilaiden pelottavuutta murennetaan slapstick-huumorin keinoin kuvaamalla tyrannin käskyläisten toikkarointia yöllisissä juhlissa, joissa yksikin sotilas koikkelehti lopulta kulisseihin ämpäri päässään.

Onko kuolema loppu vai alku?

Kun Lastenkirjainstituutti koosti runsas 10 vuotta sitten Tätä en lapselleni lue! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja -kirjanäyttelyn, Astrid Lindgrenin vuonna 1973 julkaistu Veljeni, Leijonamieli oli yksi esillä olleista teoksista. Syynä oli kuolemateema. Sen lisäksi kirjailija käsittelee kirjassa muita ankaria aiheita: menetystä, petosta, alistamista, mielivaltaa ja sotaa.

Kieltämättä kertomuksen loppu, jossa lohikäärmeen polttama ja sen vuoksi halvaantunut Joonatan ehdottaa Korpulle yhdessä jyrkänteeltä hyppäämistä, jotta he pääsisivät myyttisen universumin seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, on hämmentävä. Sadun kaksikolle kuolema merkitsee uuden seikkailun alkua, mutta tosielämässä vahvasti kiinni oleva aikuinen joutuu pakostakin miettimään, onko tämä nyt sellainen neuvo, jota kannattaa jakaa lapsiyleisölle mukaansatempaavan tarinan päätteeksi.

Arvostan sitä, ettei Höglund työryhmineen ole silotellut tarinaa muttei myöskään herkuttele tarkoituksellisesti sen rankkuudella. Esitys on tunteikas ja vangitseva, ja kiitos siitä lankeaa koko esiintyjäkaartille, joka taipuu moneksi sekä yksilöinä että joukkona. Yksi tarinaan erityistä valoa ja lämpöä tuova henkilö on Sofia, lumivalkeiden kyyhkysten kuningatar, jota Sanna Majuri näyttelee sydämellisesti. Olisin mielelläni kuunnellut hänen hienosti eläytyvää ja koskettavaa lauluaan enemmänkin.

Myös Tuukka Leppänen kestikievarin valovoimaisena Jussi-isäntänä hurmasi – ja hätkähdytti, kun tarinaa päästiin tarpeeksi eteenpäin. Samuli Pajunen teki vankilasta vapautettuna Orvarina lyhyessä ajassa varman ja määrätietoisen vapaustaistelijan. Pidin myös Kai Lähdesmäen salaperäisestä jousiampuja-Hubertista sekä Unto Nuoran asemastaan polleana äkseeraavasta ja saapastelevasta tengililäisestä sotilaskomentajasta.

Tarinan pääpari pelaa hyvin yhteen. Wendelin loikkii terveeksi tulleena Korppuna riemastuttavan lapsekkaana ja ottaa Nangijalan ihanuuksista kaiken irti, kun taas Kauppila pikkuveljeään yhä suojelevana Joonatanina vähän jarruttelee ilmaisussaan, mutta tekee vahvan vaikutuksen kylien asukkaita puolustavana ja pelastavana sankarina. Veljesten seurassa katsoja saa kokea monet ihmeet, nähdä miten Korppu kasvaa henkisesti, ja iloita, kun vapauden myrsky lakaisee orjuuden tieltään. Rehdin kaksikon huomassa on myös hyvä itkeä, kun lähdön aika koittaa.

Säkkipilli soi taistelutantereella

Kun tarina siirtyy Ruusulaaksoon, Tengilin ikeen alla huokailevaan kylään, tunnelma synkkenee ja pimeän sävyt hallitsevat näyttämöä. Toni Haarasen ja William Ilesin valosuunnittelu on upeaa läpi koko esityksen, ja sen dramaattinen öisen ilmapiirin ote vain korostuu, mitä pidemmälle pahuuden äärelle edetään. Hirmuvaltiaan maailmassa hyödynnetään paljon mustaa ja punaista, jotka viestivät katsojalle vaarasta, vihasta ja kuolemasta.

Vaara on vahvasti läsnä myös silloin, kun raivoisa Katla ilmestyy luolastaan. Vaikka katsoja näkee lohikäärmettä liikuttavat nukettajat, se ei vähennä kohtauksen pelottavuutta. Kaiken kaikkiaan esityksen nukkekohtaukset ovat uskomattoman hienoa teatteritaidetta.

Vielä tahdon kehua yhden monitaiturin, nimittäin muusikko Senni Valtosen, joka operoi lavalla livenä yli 15 instrumentin kanssa. Esityksen musiikin ja äänimaailman on tehnyt Stefan Johansson, ja miten runsaana ja kiehtovana se soikaan Valtosen käsissä. Erityisesti vaikutuin, kun toisen näytöksen taistelukohtauksissa kajahti uljas säkkipilli, Skotlannin klaanien virallinen soitin, jota ilman ei yksikään klaani lähde sotaan. Miten hyvin se mallasikin Nangijalaan, rohkeiden ritareiden maagiseen maailmaan!

---

Helsingin kaupunginteatteri suosittelee esitystä yli 9-vuotiaille. Esitykset ovat tältä keväältä jo ohi, mutta Veljeni Leijonamieli jatkaa teatterin ohjelmistossa syksyllä 2025.

---

Ostin lipun itse.

Veljeni Leijonamieli

Ensi-ilta 17.10.2024 Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Näin esityksen 29.3.2025.

Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren Dramatisointi: Alexander Mørk-Eidem Suomennos, sovitus ja laulutekstit: Rasmus Arikka Ohjaus: Jakob Höglund Koreografia: Jakob Höglund ja työryhmä Taistelukoreografia: Jakob Höglund ja Ville Seivo Ohjaajan assistentti: Johanna Elovaara Sävellys ja äänisuunnittelu: Stefan Johansson Muusikko ja musiikin harjoitus: Senni Valtonen Lavastus: Vilma Mattila Apulaislavastaja: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Heidi Wikar Nukkesuunnittelu: Heini Maaranen Valo- ja videosuunnittelu: Toni Haaranen ja William Iles Naamioinnin suunnittelu: Milja Mensonen Lauluvalmennus: Jukka Nylund Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Näyttämöllä: Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Sofia Hilli, Mikko Kauppila, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Kari Mattila, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen, Senni Valtonen ja Alexander Wendelin.

Pääkuvan kollaasissa vasemmalla Lumi Aunio ja Elena Rekola, oikealla Senni Valtonen ja Alexander Wendelin. Kuvat © Otto-Ville Väätäinen