Kenen näkemys kuuluu sanoissasi?

Rakastan Kielitoimiston sanakirjaa ja käytän sitä viikoittain. Toisinaan etsin sen avulla synonyymeja, toisinaan tarkistan sanojen merkityksiä. Minusta on hauskaa lukea esimerkkilauseita, joita Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) työntekijät ovat koonneet osoittaakseen, miten pähkäilemääni sanaa käytetään eri tilanteissa. Opin jatkuvasti jotain uutta äidinkieleni kiemuroista.

Sanojen historia ja se, mitä kaikkea ne voivat tarkoittaa, kiinnostaa myös Pip Williamsin esikoisromaanin päähenkilöä. Englannin yliopistokaupunki Oxfordiin sijoittuva Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023, suomennos Tuulia Tipa) kertoo maailman kuuluisimman englannin kielen sanakirjan kokoamisesta kuvitteellisen Esme Nicollin näkökulmasta. Samalla teos muistuttaa, että myös sanoihin, niiden kirjoitusasuihin ja selityksiin liittyy erilaisia valtataisteluja, leimaamista, marginaaliin työntämistä ja näkymättömäksi tekemistä.

Puutarhavaja täyttyy sanoista

Ennen kuin tartuin Williamsin kirjaan, olin sattumalta katsonut elokuvan, joka kuvaa Oxfordin sanakirjan kokoamisen alkuvaiheita. Simon Winchesterin tietokirjaan The Surgeon of Crowthorne (Viking 1998) pohjautuva tositarina keskittyy kahteen mieheen: projektia johtaneeseen leksikografi James Murrayhin ja aineiston keruuvaiheessa yli 10 000 sanaa ilmoittaneeseen tohtori William Chester Minoriin.

Sekä Farhad Safinian ohjaama The Professor and the Madman että Pip Williamsin historiallinen romaani kuvaavat tarkoin sitä suunnatonta lajittelutyötä, jota Murray avustajineen teki vuosikausia kotitalonsa takapihalla sijainneessa puutarhavajassa. He keräsivät vapaaehtoisten pienillä lapuilla postitse lähettämiä tuhansia ja taas tuhansia englannin kielen sanoja selityksineen.

Pelkkä sana ei työryhmälle riittänyt, vaan lähettäjän tuli kertoa, missä yhteydessä kyseistä sanaa oli käytetty. Projektin työntekijät halusivat löytää kaikille sanoille niiden varhaisimman kirjallisen lähteen, mutta selityksiin kelpuutettiin myös kuvauksia sanojen merkityksistä eri tilanteissa.

Nimellä pitää olla merkitys

Sanakirjojen äärellä unohtuu helposti se tosiasia, etteivät sanat ole neutraaleja, vaan ne sisältävät myös sellaisia merkityksiä, joita emme itse aina tiedosta. Kadonneiden sanojen kirja muistuttaa toistuvasti myös siitä, ettei kaikkia sanoja suinkaan hyväksytty Oxfordin oppineiden luotsaamaan teokseen.

Tarina käynnistyy, kun Esme yrittää pelastaa isänsä hylkäämän sanalapun kamiinan tulipesästä. Lappu on sisältänyt edesmenneen äidin nimen, Lilja, mutta se ei riitä sanakirjaan pääsemiseksi. ”Nimellä täytyy olla jokin merkitys”, isä on selittänyt, mutta viisivuotias Esme ei sitä ymmärrä. Hänelle äidin nimi on tärkeä ja hän haluaa pelastaa lapun – ja ennen kuin kukaan ehtii väliin, hän polttaa liekeissä kätensä.

On vuosi 1886, Yhdistyneessä kuningaskunnassa eletään viktoriaanista aikakautta ja Lontoossa on esillä Colonial and Indian -suurnäyttely, jossa Iso-Britannia esittelee eksoottisiksi koettuja siirtomaitaan ja näiden kulttuuria emämaan asukkaille. Oxfordissa tohtori Murray on nimennyt vajansa Scriptoriumiksi, ja siellä Esmen isä Harry työskentelee muiden leksikografien lailla työpöytänsä ääressä ja kirjaa ylös englannin kielen sanoja selityksineen.

Naisten arki unohtuu miehiltä

Kirjan aikajana ulottuu vuoteen 1928, jolloin Esmen Australiassa asuva sukulainen saa postia eräältä Oxfordin sanakirjan vapaaehtoiselta, tosielämässäkin Isossa-Britanniassa vaikuttaneelta Edith ”Ditte” Thompsonilta, josta Williams on kirjailijan vapaudella tehnyt Esmen tädin. Epilogissa hypätään vielä vuosikymmeniä eteenpäin, vuoteen 1989, jolloin Adelaiden yliopiston emeritaprofessori ja Australaasian filologisen seuran puheenjohtaja Megan Brooks ottaa luentoa pitäessään esiin sanalapun ja lukee sen ääneen: ”Bondmaid”.

Niin olemmekin jälleen tarinan alussa, sillä bondmaidin ympärille kehkeytyy Kadonneiden sanojen kirjan keskeisin teema: naisten elämää, arkea ja rooleja kuvaavat sanat, joita suurmiesten kokoamasta opuksesta ei välttämättä löydy. Niitä Esme kerää lapsuudestaan asti ja sitä määrätietoisemmin, mitä lujemmin hän vuosien myötä nivoutuu osaksi Scriptoriumin henkilökuntaa.

Suomentaja Tuulia Tipa on kääntänyt bondmaid-sanan orjatytöksi. Se voi kirjassa mainittujen selitysten mukaan tarkoittaa myös ”orjuutettua palvelijatarta, tai naista joka on sidottu palvelukseen kuolemaansa saakka”. Tipan työ on epäilemättä ollut haasteellista, sillä sanojen ydin ei välttämättä tule esiin kääntäessä. Ehkä siksi sanojen selitykset, joita kirjassa on useita, on jätetty alkuperäiseen kieliasuunsa, englanniksi.

Sisarten poliittinen tavoite

Vaikka sanojen kerääminen ja Oxfordin sanakirjan työstäminen ovat Williamsin romaanissa Esmen tärkein tehtävä, kirjailija laventaa päähenkilönsä elinpiirin ympäröivään yhteiskuntaan ja käy läpi ajankohtaisia tapahtumia. Esme tutustuu Murrayn perheen palvelijan, Lizzien, avustuksella kauppahallin kojunpitäjiin ja myyjiin ja oppii työväen luokan ja köyhälistön käyttämiä sutkauksia ja kursailemattomia tapoja vastapainona sivistyneistöä edustavien Oxfordin oppineiden ilmauksille ja varakkaalle elämäntavalle.

Myöhemmin Esme ystävystyy vapaana näyttelijänä työskentelevään Tildaan ja tämän veljeen, Billiin. Tildan seurassa Esme alkaa miettiä naisen asemaa ja [vähiä] oikeuksia viktoriaanisessa Englannissa, eikä aikaakaan kun hän kohtaa – jälleen Tildan myötävaikutuksella – Eagle and Child -pubiin kokoontuneita suffragetteja. Heillä on yhteinen poliittinen tavoite: saada naisille äänioikeus.

Williamsin romaani nousee uudelle tasolle, kun tarkastelun alla on vuosisadan vaihteen vahva sisaruus ja se taistelu, jota suffragetit kävivät päästäkseen irti naisen perinteisestä ja pahimmillaan neljän seinän sisään vangitusta hoivaajan roolista. Kirjailija käsittelee myös rakkauteen, seurusteluun ja avioliittoon liittyviä käsityksiä, eikä päästä päähenkilöään helpolla niissäkään asioissa. Pidän siitä, ettei Williams anna tarinansa pudota vaaleanpunaisin värein maalatun viihderomaanin puolelle, vaan kuljettaa Esmeä – ja lukijaa – realistisia elämänpolkuja pitkin aina sodan ja vaikeiden päätösten äärelle.

Arkistossa mennyt herää eloon

Pip Williams kertoo teoksensa jälkisanoissa, miten kaksi kysymystä sai hänet kirjoittamaan Kadonneiden sanojen kirjan: ”Merkitsevätkö sanat eri asioita naisille ja miehille? Ja jos niin on, olemmeko kenties kadottaneet jotakin sanojen määrittelyvaiheessa?”

Kun hän perehtyi Oxfordin englannin kielen sanakirjan syntyhistoriaan, Williams jäi miettimään, miten miehinen hanke oli ollut: päätoimittajat olivat miehiä, samoin suurin osa työntekijöistä ja vapaaehtoisista sekä kirjallisten lähteiden tekijöistä. Kirjailija päätti etsiä hankkeeseen osallistuneita naisia – varmasti heitäkin oli – ja ottaa selvää, millaisia sanoja ja kirjallisia lainauksia he ovat mahdollisesti ehdottaneet sanakirjaan. Hän kertoo vierailleensa kahdesti Oxford University Pressissä, jossa Oxford English Dictionaryn arkistoa säilytetään, ja käyneensä läpi muun muassa alkuperäisiä sanalappuja. Sen on täytynyt tuntua huikealta!

Tykkäsin kovasti Kadonneiden sanojen kirjasta. Se sytytti myös kiinnostuksen historioitsija Edith Thompsoniin, joka työskenteli aktiivisesti sisarensa kanssa sanakirjan vapaaehtoisavustajana. Williams kuvailee häntä älykkääksi, huumorintajuiseksi ja purevan nokkelaksi, mikä kirjailijan mukaan ilmenee Thompsonin ja James Murrayn välisestä kirjeenvaihdosta. Williams mainitsee myös Edithin sisaren, Elizabeth Perronet Thompsonin, joka kirjoitti kaksi romaania, ensimmäisen salanimellä ja toisen omallaan: The Veil of Liberty, A Tale of the Girondins (1895) ja A Dragoon’s Wife, A Romance of the 17th Century (1907). Taidanpa metsästää nekin kirjat käsiini.

Williamsin kirjasta on jo tehty näyttämöversio. Jessica Arthurin ohjaama esitys sai ensi-iltansa Adelaidessa Etelä-Australiassa syyskuussa 2023, minkä jälkeen sitä esitettiin mm. Sydneyn oopperatalossa. Romaanista on tekeillä myös tv-sarja.

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Pip Williamsin romaanilla Kadonneiden sanojen kirja Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 36 (kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa). Teos sopii myös kohtiin 3, 4, 6, 9, 12, 20, 22, 24, 30, 31, 39, 42, 44 ja 45. Kirjan on kustantanut Into ja suomentanut Tuulia Tipa.