Kirkuvat jouset ja muuta eeppistä

ONPA IHANAN SOLJUVA ja itämainen soundi, niin viettelevä! Musiikki maalailee näkymiä jostain kaukaisesta maasta, täynnä salaperäistä tunnelmaa. Mikä ihmeen biisi tämä on, kenen käsialaa?

Jätin aamuaskareeni kesken ja keskityin kuuntelemaan radiota. Käynnissä oli lemppariohjelmani, Yle Radio 1:n Muistojen bulevardi, joka – kuten kanava mainostaa – soittaa nostalgiaa kaihtamatta ikivihreitä iskelmiä ja viihdemusiikin helmiä. On ollut hauska huomata, miten paljon muistan menneiltä vuosikymmeniltä tuttujen kappaleiden sanoja.

Mutta nyt kotini täytti jokin tuntematon lumoava orkesterisävellys. Ohjelman juontajan selostus oli mennyt minulta ohi, joten ei kun kaivamaan tietoja esiin Yle Areenan sivustolta. Kyseessä oli Bernard Herrmannin vuonna 1958 ensi-iltansa saaneeseen The 7th Voyage of Sinbad -elokuvaan säveltämä osio nimeltään Baghdad, jonka soitti Lontoon kansallinen filharmonin orkesteri.

Tätä herkkua pitää saada lisää!

SELASIN PIKI-VERKKOKIRJASTOA ja löysinkin peräti seitsemän cd-levyn kokoelman The film scores on Phase 4, joka sisältää etsimäni Baghdadin ja pari muuta kappaletta Nathan Juranin ohjaamasta seikkailuelokuvasta. The duel with the skeleton kuulostaa jo nimenä perin lupaavalta.

Koska The film scores on Phase 4 oli lainassa, päätin hakea lähikirjastostani jonkin muun Herrmannin musiikkia sisältävän levytyksen. Valintani menköön Suomi-fanituksen piikkiin, sillä mukaani lähti Los Angelesin filharmonikkojen vuonna 1996 Sonyn Great Performances -sarjassa levyttämä The Film Scores. Kapellimestarina toimii orkesterin pitkäaikainen taiteellinen johtaja Esa-Pekka Salonen.

Sadunomaisen orientalismin sijaan levy tarjoaa dramatiikkaa, kirkuvia jousia ja riitasointuja, pahaenteistä jännitystä, kauhuakin, mutta myös kaihoisia ja romanttisia sävelmiä. Orkesteri soittaa kappaleita kolmen ohjaajan – Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen ja François Truffaut´n – elokuvista, joihin kaikkiin Bernard Herrmann (1911–75) on säveltänyt musiikin. Aikajana ulottuu vuodesta 1956 vuoteen 1976.

SIINÄ MISSÄ BAGHDAD oli uusi tuttavuus, The Film Scores tarjoilee ikonisiksi tulleita sävelmaailmoja. Puhun nyt Psyko, Marnie ja Vertigo – punainen kyynel -elokuvien musiikista; niiden johtoteemoista ja erillisistä numeroista. Suihkumurhakohtauksen eestaas sahaavat viulut viskaavat saman tien mieleeni rytmikkäästi iskevän veitsen ja kauhuissaan kiemurtelevan alastoman uhrin.

Kuin luin ohjaajan ja säveltäjän yhteistyöstä – Hitchcock ja Herrmann tekivät yhdessä kahdeksan elokuvaa – yllätyin tiedosta, ettei Hitchcock olisi alun perin halunnut lainkaan musiikkia suihkukohtaukseen. Herrmann oli eri mieltä ja loi, kuten tiedetään, elokuvahistorian ehkä tunnetuimman murhamusiikin.

Hänen kerrotaan olleen varsin omapäinen ja helposti raivostuva taiteilijapersoona, joka julisti muun muassa, ettei elokuvaohjaajilla ole minkäänlaista makua musiikin suhteen: ”Jos musiikki sävellettäisiin heidän makunsa perusteella, se olisi yksinkertaisesti hirveää.” Mutta vähempää tuskin voi odottaa mieheltä, joka uudisti elokuvamusiikin roolin osaksi aktiivista tarinankerrontaa ja jätti soivan jälkensä Hitchcockin ohella mm. Orson Wellesin, Robert Wisen, Henry Kingin, Nicholas Rayn, Henry Levinin, Philip Dunnen ja Brian de Palman elokuviin.

VIELÄ PALAAN JÄNNITYKSEN mestarin teoksiin. Vuonna 1958 valmistunut Vertigo – Punainen kyynel on nimittäin suosikkini Hitchcockin elokuvista. Olen nähnyt sen elämäni aikana 6–7 kertaa, ja joka kerta se on pitänyt otteessaan ja tarjonnut aina jotain uutta hämmästeltävää – mihin tietenkin on vaikuttanut myös oma vanhenemiseni. Ikä tuo perspektiiviä, sanotaan.

Salosen johtamalla levyllä on kolme Vertigossa kuultavaa numeroa: Prelude, The Nightmare ja Scène D’Amour. On jännä, miten ne kuullessani näen heti mielessäni, kuinka James Stewart ajaa autollaan Kim Novakin perässä San Franciscon kaduilla tai kaksikko kävelee Kalifornian kuulussa punapuumetsässä.

Musiikki tulvii salaperäisiä, paikoin pakahduttavan romanttisia, paikoin pahaenteisiä sävyjä. Se tihentää tunnelman ja varoittaa vaarasta, monenlaisesta manipuloinnista, jota Alec Coppelin ja Samuel A. Taylorin käsikirjoittama tarina on kukkuroillaan. Aika eeppistä kamaa, etten sanoisi.

HERRMANNIN KERROTAAN ottaneen Vertigon musiikkia säveltäessään vaikutteita Richard Wagnerilta. No, ainahan mestarit ovat toisiltaan lainanneet. Niin on tehnyt myös myöhempien aikojen John Williams, jonka Star Wars -elokuviin säveltämässä musiikissa kuulee selvästi vaikutteita paitsi Bernard Herrmannilta myös Gustav Holstilta, The Planets -orkesterisarjan säveltäjältä. Mutta nyt ajauduin sivuraiteelle. Pannaan siis piste bloggaukselle ja minä taidan etsiä Vertigon uutta katsomiskertaa varten, jottei tarvitse tyytyä pelkkiin muisti- ja mielikuviin.

Oheislukemistona Kathryn Kalinak: Film Music. A Very Short Introduction (Oxford University Press 2010) ja Roy M. Prendergast: Film Music – A Neglected Art (Norton & Company 1992).