Nujertaako kunnianhimo pyhyyden?

HUOMIO! Tämä bloggaus sisältää spoilereita elokuvan tapahtumista. Jos haluat nähdä Conclaven ilman juoneen liittyviä paljastuksia, lopeta lukeminen tähän.

Sede vacante. Pyhä valtaistuin on vapaana.

Paavin kuolema käynnisti tänä keväänä satoja vuosia käytössä olleen menettelyn, kardinaalikokouksen, jossa katoliselle kirkolle valittiin salassa pidettävässä vaalissa uusi johtaja, paavi Leo XIV. Pyhän isän poismeno ja sitä seuraavat kiihkeät viikot Vatikaanissa ovat luupin alla myös Edward Bergerin palkitussa elokuvassa Conclave, joka nostaa hengellisen kilvoittelun ja uskonnollisten kysymysten rinnalle poliittiset pyrkimykset ja valtakamppailut.

Kävin katsomassa Conclaven heti Suomen ensi-illan jälkeen, joulukuun viimeisellä viikolla. Tykästyin siihen niin, että tilasin sen itselleni saman tien tallenteena. Conclavea on luonnehdittu poliittiseksi trilleriksi, mutta elokuva tarjoaa katsojalle useampia tasoja ja täkyjä: valtapelin seuraamisen ohella katsoja huomaa pohtivansa muun muassa moraaliin, lojaalisuuteen, identiteettiin, köyhyyteen, rasismiin ja terrorismiin liittyviä kysymyksiä.

Elokuvan pääosaa, kardinaalikollegion dekaani Thomas Lawrencea näyttelevä Ralph Fiennes kiitti eräässä palkintopuheessaan tuottaja Tessa Rossia siitä, että tämä jaksoi uskoa tarinan vanhoista miehistä kiinnostavan yleisöä. Mutta mikä voisi olla kutkuttavampi lähtökohta kuin se, että 118 miestä eristetään ulkomaailmasta, jotta he valitsisivat keskuudestaan uuden johtajan? Väkisinhän sellainen tilanne synnyttää jos ei välttämättä vehkeilyä ja verisiä kukkotappeluja niin ainakin arvokeskusteluja ja kaupanhierontaa.

Viisikko ja musta hevonen

Peter Straughanin käsikirjoittama Conclave pohjautuu brittiläisen Robert Harrisin vuonna 2016 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Joitakin muutoksia on tehty – esimerkiksi osa päähenkilöiden kansallisuuksista on vaihdettu – mutta perussetti on pysynyt samana: kardinaalikollegion dekaani saa vastuulleen konklaavin järjestämisen ja moninkertainen äänestys uudesta paavista voi alkaa.

Esiin nousee neljä pyhään virkaan halajaa: yhdysvaltalainen edistysmielinen uudistaja Aldo Bellini (Stanley Tucci), nigerialainen perinteisiä arvoja ajava Joshua Adeyemi (Lucian Msamati), kanadalainen maltillista suuntaa edustava Joseph Tremblay (John Lithgow) ja italialainen äärioikeistolainen konservatiivi Goffredo Tedesco (Sergio Castellitto).

Myös dekaani Lawrence huomaa yllätyksekseen saavansa kannatusta. Lisäksi ehdokkaiden joukkoon ilmestyy musta hevonen, paavin salassa – in pectore – Kabulin kardinaaliksi nimittämä meksikolainen arkkipiispa Vincent Benitez (Carlos Diehz).

Jumalan vai kuurian palvelijat?

Pääsyyt, miksi ihastuin Conclaveen, löytyvät sen tunnelmasta, näyttelijäntyöstä, visuaalisuudesta ja musiikista. Elokuvan juoni toi mieleeni toisen uskonveljien tarinan eli Umberto Econ 1300-luvun Italiaan sijoittuvan romaanin ja siitä tehdyn elokuvan Ruusun nimi, jossa fransiskaanimunkki William Baskerville pyrkii ratkaisemaan apulaisensa Adso Melkin kanssa benediktiiniläisluostarissa tapahtuneita murhia. Vaikka Conclavessa ei murhia nähdä, myös Thomas Lawrence päätyy – osin tahtomattaan – selvittämään paaviksi pyrkivien kardinaalien menneisyyttä, tekoja, motiiveja ja tavoitteita.

Molemmat teokset valottavat kirkollisella kentällä vallitsevia jännitteitä. Siinä missä Ruusun nimi asetti rikkauksistaan tunnetun katolisen kirkon haastajaksi apostolista köyhyyttä ja Kristuksen esimerkin jäljittelyä korostaneet fransiskaanit, Conclaven ydinkysymykseksi nousee, ketä uusi paavi palvelee: Jumalaa vai kuuriaa, joka lukuisine viranomaisineen hallinnoi Pyhää istuinta ja Vatikaania.

Kahdeksan siirtoa edellä

Conclave tarjoaa jo alkumetreillään vihjeen tai analogisen esimerkin, kuinka katsojan kannattaa tarkastella tulevia tapahtumia. Paavin kanssa monet erät otellut kardinaali Bellini pohdiskelee ääneen, voisiko hän ottaa muistoksi paavin asunnossa olevan shakkilaudan, ja paljastaa samalla vastustajansa olleen taitava pelaaja: aina kahdeksan siirtoa edellä.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin käy ilmi, miten paavin eläessään tekemät ratkaisut vaikuttavat konklaavin päätöksentekoon uudesta johtajasta ja kardinaalien kohtaloon yhä kovempia kierroksia ottavassa valtapelissä.

Yksi näistä harkituista siirroista on naulinnut Thomas Lawrencen Vatikaaniin. Hänen kohdallaan nimi on enne: uskonkriisiä kokeva kardinaalikollegion dekaani suhtautuu epäilevästi politisoituneen yhteisönsä tarkoitusperiin ja olisi halunnut vetäytyä luostariin, mutta paavi hylkäsi hänen eroanomuksensa. Lawrence on tosiasiassa edesmenneen paavin – jonka nimeä ei muuten koskaan mainita elokuvassa – tärkein pelinappula.

Kaupankäyntiä varjoissa

Bergerin ohjaus keskittyy kahteen miljööseen: Vatikaanin palatsissa sijaitsevaan maalaukselliseen Sikstuksen kappeliin, jossa äänestykset tapahtuvat, sekä monarkian vieraille rakennettuun ja nyt konklaavia varten tarkoin eristettyyn majataloon, Casa Santa Martaan, jossa kardinaalit ruokailevat, yöpyvät ja – kuten nähdään – myös neuvottelevat kapeilla käytävillä ja portaikkojen varjoissa ajamiensa sisältöjen painotuksista ja taktiikoista.

Koska kuvaaminen Sikstuksen kappelissa on tiukasti kielletty, eikä lupaa elokuvan tekemiseen olisi hellinnyt myöskään Casa Santa Martan sisätiloihin, Berger rakennutti ne Rooman Cinecittà-elokuvastudioilla. Lisäksi kuvauksia tehtiin mm. Barberinin suvun palatsissa ja Palazzo Del Commendatoressa. Lavastussuunnittelusta vastannut Suzie Davis on kertonut, miten Sikstuksen kappelin toteuttamisessa pyrittiin mahdollisimman aitoon vaikutelmaan, kun sen sijaan majatalon suhteen tekijät käyttivät taiteellista vapautta ja pyrkivät luomaan tiloihin ahtaan ja kylmän, jopa vankilamaisen tunnelman.

Tavoite on ainakin minun mielestäni varsin onnistunut. Äänestysseremonian aikana katsoja saa ihastella upeaa jäljennöstä sikstiiniläiskappelin päätyseinän maalauksesta, Michelangelon vaikuttavasta freskosta Viimeinen tuomio. Casa Santa Martan tummat terrazzo- ja marmoriseinät sekä italialaisesta designista kertovat kalusteet antavat tyylikkään vaikutelman, mutta ikkunattomissa huoneissa kukaan ei pääse pakoon ajatuksiaan saati tunteitaan, kaikkein vähiten dekaani Lawrence, jonka turhautuneisuus koko tilanteeseen leimahtaa äkkiä esiin hänen yrittäessään repiä auki toilettituotteita sisältävää tyhjiöpakkausta. Mikä oivallus! Miten tuttu tilanne!

Näyttäviä asetelmia ja rituaaleja

Olen iloinen, että kävin katsomassa Conclaven elokuvateatterissa, koska sen visuaalinen kauneus ansaitsee tulla nähdyksi suurelta valkokankaalta. Kardinaalien keskinäisten kohtausten ja heidän ilmeensä ja kehonkielensä paljastavien puolilähi- ja lähikuvien kanssa vuorottelevat harkitun asetelmalliset kokokuvat, joissa henkilöitä kehystää palatsin majesteettinen ympäristö pylväineen ja parvekkeineen.

Katolisen kirkon rituaalit, kuten Lawrencen harras pukeminen pyhää messua varten, näyttäytyvät järjestyksen, muotojen ja värien sinfoniana. Dekaani saa ylleen valkoisen kaavun ja sen päälle kultalangoilla runsaasti koristellun purppuraisen messukasukan viittoineen. Pieni pyöreä kalotti vaihtuu mitraan, valkoiseen korkeaan päähineeseen.

Silmäkarkkia on tarjolla myös joukkokohtauksissa, kun kardinaalit odottelevat ja käyskentelevät äänestysten välissä sisäpihalla. Elokuvaa hallitsee kardinaalien burgundinpunainen vaatetus, joka poikkeaa nykyään käytössä olevasta tulenpunaisesta väristä. Pukusuunnittelija Lizy Christi valitsi asuihin 1600-luvulla käytetyn sävyn. Punainen symboloi universaalisesti monia asioita – rakkautta, intohimoa, vaaraa, vihaa, voimaa – mutta katolisen kirkon perinteissä se viittaa siihen, että kardinaalien tulee aina olla valmiita marttyyrikuolemaan uskonsa tähden.

Ahkerat näkymättömät nunnat

Kardinaalien punaisen kangasmassan vastakohdaksi elokuvassa nousevat nunnien preussinsiniset puvut. Väri symboloi Neitsyt Mariaa. Conclave on – kuten katolinen kirkko ylipäänsä – hyvin miehinen, ja rooliajattelua käsitelläänkin elokuvassa monella tasolla. Parissa kohtauksessa miesten ja naisten asema esitetään vertauskuvallisesti liikettä hyödyntäen: kardinaalit nousevat tiiviinä joukkona rappusia ylös, kun taas nunnat laskeutuvat samanaikaisesti portaita kohti keittiötä ja kellaritasoa.

Naisten tietoinen syrjäyttäminen tulee ilmi myös kardinaalien keskusteluissa. Kun Bellini kertaa näkemyksiään tukijoukkonsa jäsenille ja esittää, että naisilla pitäisi olla suurempi rooli kuuriassa, liberaaliryhmittämän spin doctor torppaa ehdotuksen heti: ei mainita naisia.

Se on kuin kutsu nunnien työtä vaaliprosessin aikana johtavalle sisar Agnesille (Isabella Rossellini) astua esiin, ja elokuvan yksi pysäyttävimmistä monologeista onkin kirjoitettu hänelle. ”Meidän nunnien kuuluu olla näkymättömiä, mutta Jumala on antanut meille silmät ja korvat”, hän aloittaa ja paljastaa kardinaali Tremblayn osuuden julki tulleessa vehkeilyssä.

Vahva moraalinen kompassi

Sisar Agnes nähdään elokuvassa vain runsaat seitsemän (!) minuuttia, ja siitäkin ajasta hän on suurimman osan vaiti. Silti hänen stoalaisen tyyni olemuksensa tekee katsojaan lähtemättömän vaikutuksen, koska puhumattomuudestaan huolimatta sisar Agnes on vahvasti läsnä ja koko ajan kartalla siitä, mitä konklaavissa tapahtuu. Hänen aito huolenpitonsa muista nunnista osoittaa samalla naisten keskinäisen solidaarisuuden vastakohtana kunnianhimoisten kardinaalien poliittiselle kieroilulle ja kollegoidensa panettelulle.

Rossellini on kertonut hyödyntäneensä roolissa sekä lapsuusajan muistojaan että työkokemuksiaan mallina. Italiassa nunnien johtamassa koulussa opiskelleen Rossellinin mukaan vähäpuheiset katoliset sisaret olivat ehdottomia auktoriteetteja, joita lasten äidit kunnioittivat ja osa vähän pelkäsikin. Valokuvamallin työtä hän on verrannut mykkäfilmeissä näyttelemiseen, jota metodia hän käytti Conclavessa.

Toimintareviiristään tietoiset sisar Agnes ja dekaani Lawrence joutuvat erään ruokasalissa tapahtuvan välikohtauksen vuoksi hetkeksi vastatusten, mutta he muodostavat myöhemmin sanattoman liiton, jotta edesmenneen paavin henkinen perintö säilyisi ja hänen työnsä saisi arvoisensa jatkajan. Osin johtajanunnan asenteen muuttumiseen vaikuttaa Lawrencen kardinaaleille pitämä puhe kirkon moninaisuudesta ja epäilemisen tärkeydestä, osin se, että heillä molemmilla on vahva moraalinen kompassi.

Rossellinin ja Fiennesin näyttelijäntyötä heidän yhteisissä kohtauksissaan on nautinnollista seurata. Repliikkejä tärkeämpää on kaksikon fyysinen sanaton viestintä: katseet, ilmeet, eleet, koko kehonkieli.

Ammattitaidolla on ihailijansa

Conclave on itselleni herkkupala myös siksi, että siinä taituroi Isabella Rossellinin lisäksi kolme näyttelijää, joiden uraa olen aktiivisesti seurannut 1990-luvulta asti. Ralph Fiennesiin kiinnitin huomiota ensimmäisen kerran Englantilaisessa potilaassa. Myöhemmästä tuotannosta ovat mieleen jääneet mm. Coriolanus, The Grand Budapest Hotel, A Bigger Splash, Official Secrets ja fantasian ystävänä tietenkin Harry Potter -filmatisoinnit, joissa Fiennes näytteli sarjan pääroistoa Lordi Voldemortia.

Stanley Tucci, jonka sukujuuret juontavat Italiaan ja joka auttoi Fiennesiä lausumaan dekaanin italiankieliset repliikit oikein, on tehnyt urallaan lukuisia mainioita sivurooleja. Kunnian miehet taisi olla ensimmäinen elokuva, jossa panin hänet merkille. Suosittelen katsomaan myös Paholainen pukeutuu Pradaan, Julie & Julia, Spotlight ja Supernova -elokuvat. Ei häntä turhaan luonnehdita luonnenäyttelijäksi. Vinkkinä mainittakoon, että National Geographic -kanavalla on juuri alkanut uusi matkailudokumenttisarja Tucci in Italy.

Ja sitten meillä on tämä lähes parimetrinen Amerikan-lahja näyttämötaiteelle, John Lithgow, joka on vuosien aikana napsinut tukuittain palkintoja sekä elokuva- että teatterirooleistaan valtameren molemmin puolin. Minä ihastuin Lithgowiin, tai itse asiassa Kolmas kivi auringosta -televisiosarjan koko kaartiin, lähes 30 vuotta sitten. Hänen rooliluettelonsa on häkellyttävän pitkä, mutta mainitsen tässä yhden suht tuoreen täysosuman eli The Crown -sarjan Winston Churchillin, jonka Lithgow tulkitsi mestarillisesti.

Musiikki tihentää kerrontaa

Mutta nyt takaisin Roomaan, jossa paavin virkaan riittää hakijoita jonoksi asti. Siinä missä Aldo Bellini laskee tukiryhmänsä kanssa ääniä ja selvästi epäilee mahdollisuuksiaan, Joseph Tremblay purjehtii kardinaalien joukossa itsetietoisena ja komennon käsiinsä ottaneena. Kun Thomas Lawrence elokuvan prologissa saapuu tuskaisena kuolleen paavin äärelle rukoilemaan kollegoidensa kanssa, Tremblay on jo ehtinyt teettää mediaa varten aikajanan paavin viimeisestä päivästä.

Muistathan mainitsemani shakkipelin? Yksi pelinappuloista, alkoholisoitunut arkkipiispa Janusz Wozniak (Jacek Koman), hakeutuu dekaanin puheille ja kylvää ensimmäisen epäilyksen siemenen kardinaalien virkarikoksista. Sen äkkäävät kaikki katsojat, koska jokainen vihje ja Lawrencen oivallus merkataan äkillisellä jousilyönnillä.

Conclaven musiikin on säveltänyt Volker Bertelmann, jolle oikeamielisen paavin etsintä on jo viides yhteistyö Edward Bergerin kanssa. Hän on kertonut mm. IndieWiren haastattelussa etsineensä elokuvaan soundia, joka ei olisi liian kirkollinen saati klassinen. Varsinaista kirkkomusiikkia kuullaan ainoastaan pyhän messun alussa, kun sikstiiniläiskappelin kuoro esittää alkuosan Gregorio Allegrin säveltämästä teoksesta Miserere mei, Deus. Muutoin Bertelmann on käyttänyt enimmäkseen jousiorkesterille säveltämiään hyvinkin dramaattisia sävyjä sisältäviä teemoja.

Hän halusi myös luoda kohtauksiin tiettyä mystisyyttä, jopa tuonpuoleista läsnäoloa huokuvan äänimaailman, ja päätyi käyttämään erityistä Cristal Bachet -nimistä instrumenttia. (Sen voisi ehkä suomentaa kristalliuruiksi.) Ranskalaisten veljesten Bernard ja François Baschetin vuonna 1952 kehittämä soitin on minulle ihka uusi tuttavuus, mutten ihmettele, miksi Bertelmann on innostunut sen omintakeisesta, salaperäisestä soundista. Elokuvan soundtrackilla sitä soittaa Marc Chouarain.

Syntinen käärmeiden pesä

”Minä en ole noidanmetsästäjä. Tehtäväni ei ole urkkia kollegoideni salaisuuksia”, Lawrence ärähtää avustajalleen, monsignore Raymond O’Malleylle (Brían F. O’Byrne), mutta minkäs teet. Kardinaalitkin ovat vain ihmisiä, vaikka palvelevat ihannetta. Yksi peittelee 30 vuotta sitten tekemäänsä tanakkaa syntiä, toinen on käynyt lokakampanjaa paavia vastaan, kolmas myy kirkollisia virkoja. Fiennesin kasvoilta voi lukea, miten dekaanin turhautuneisuus vain syvenee.

Berger maalaa kuuriasta käärmeiden pesän, jossa kunnianhimo ja vallanhalu motivoivat moraalisia hyveitä tehokkaammin. Elokuvan antama kuva on kieltämättä asenteellinen, mutta olisi naiivia kuvitella, ettei katolisen kirkon mahti vaikuttaisi sen hallinnossa työskenteleviin. Vatikaanivaltio on kooltaan vain 44 hehtaaria, mutta sen vaikutuspiiriin kuuluu 1,4 miljardia katolilaista ympäri maailman.

Tässä kohdin lienee soveliasta kertoa oma uskonnollinen katsomukseni. En kuulu kirkkoon, mutten koe olevani ateisti. Agnostisismi sellaisena, kuin Kielitoimiston sanakirja sen määrittelee, lienee lähimpänä näkemystäni: ”oppi jonka mukaan yliaistillisesta ei voida saada mitään tietoa”.

Kuka lietsoo uskonsodat?

Siinä missä Bellini esitetään liberaalina ja Tremblay maltillisena kirkon toimijana, kardinaalit Adeyemi ja Tedesco edustavat molemmat oikeistolaista ajattelua. Heistä kahdesta aggressioitaan ja äärisuunnan näkemyksiään esiin tuova Tedesco saa kyseenalaisen kunnian olla elokuvan roisto ja patavanhoillisen politiikan pääarkkitehti. Eipä silti, kyllä ainakin minä kakistelin myös Adeyemin homoseksuaaleja koskevien tuiki vihamielisten mielipiteiden äärellä.

Kieltämättä yllätyin, kun konklaavin äänestysprosessin katkaisee deus ex machina, epäuskottavalta tuntuva pommiräjähdys, jossa ulkomaailma kirjaimellisesti iskeytyy sisään kappeliin. Väkivallanteot ovat nykyaikana silkkaa realismia, mutta pommin vaikutus suljetun yhteisön dynamiikkaan tuntuu liian käsikirjoitetulta.

Niin tai näin, räjähdyksen jälkeen dekaani Lawrence kokoaa Casa Santa Martaan siirretyt kardinaalit auditorioon, jossa keskustelu leimahtaa liekkeihin. Keskiöön nousee Tedesco, jolle kymmeniä kuolonuhreja vaatinut välikohtaus toimii polttoaineena tulikivenkatkuiselle kannanotolle. Hänen puheensa on yltiörasistinen, täynnä islamiin kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa, eikä hän epäroi vaatia uskonsotaa, joka pysäyttäisi 50 vuotta kestäneen rappeutumisen, kuten hän luonnehtii katolisen kirkon toimintaa aiempien uudistusmielisten paavien alaisuudessa. Kansallista ylivaltaa kannattavan kardinaalin meuhkaamista katsoessani en voi olla hymähtämättä kirjailijan piikille – tedesco merkitsee italian kielessä saksalaista.

Jumalan luoma uskon lähettiläs

Viimein paikkansa pelilaudalla ottaa paavin musta hevonen, kardinaali Benitez, joka nousee uhmaamaan Tedescoa. Tai nyt valitsin väärän verbin, sillä tämä hengenvaarallisissa paikoissa – Kongossa, Bagdadissa ja Kabulissa – toiminut ja sodan todellisuuden nähnyt Jumalan palvelija ei käytä hyökkäävää pelitaktiikkaa. Päinvastoin, hän käyttää näyttelijöiden ikivanhaa keinoa ja hiljentää ääntään saadakseen yleisönsä huomion.

On ilmiselvää, että kohtaus petaa Benitezille loppusuoran, josta kiritään voittajaksi. Hänen puheenvuoronsa luo toivoa, koska se irrottautuu me-keskeisyydestä, perinteistä ja menneisyyden painolastista ja näkee kirkon tehtävän moninaisuuden puolustajana: ”Kirkko on se, mitä teemme tulevaisuudessa.”

Elokuva olisi voinut päättyä uuden paavin merkiksi nousevaan valkoiseen savuun, mutta Harris on halunnut tarinaansa katolisen kirkon asenneilmastoa ravistelevan loppukäänteen. Siksi hän yhyttää vielä kerran epäilevän Tuomaksen ja köyhistä maista tulleen voittajan [Vincent]. Samalla keskustelussa paljastuu Benitezin identiteetti, joka sekä järkyttää dekaania että täyttää hänen aiemmin ääneen sanomansa toiveen: tapahtukoon Jumalan tahto!

Kiehtovaa, ajattelen minä. Mutta kestääkö katolinen kirkko, kun asia vääjäämättä jossain vaiheessa paljastuu? Tuhoutuuko paavius instituutiona? Mitä kardinaalit tekevät? Mitä tekee kansa? Vai ehtiikö maapallo tuhoutua ennen sitä? Kysymyksiä, kysymyksiä – eikä yhtään oikeaa vastausta.

Conclave (2024). K-7 Alkuperäisteksti: Robert Harris Käsikirjoitus: Peter Straughan Ohjaus: Edward Berger Musiikki: Volker Bertelmann Kuvaus: Stéphane Fontaine Leikkaus: Nick Emerson Lavastussuunnittelu: Suzie Davis Taideasiantuntija: Carlo Aloisio Pukusuunnittelu: Lizy Christi Maskeeraussuunnittelu: Manuela Caredda Pääosissa: Ralph Fiennes, Stanley Tucci, John Lithgow, Isabella Rossellini, Sergio Castellitto, Lucian Msamati, Carlos Diehz, Brian F. O´Byrne, Merab Ninidze, Jazek Koman, Balkissa Maiga Kesto: 120 min