Rakkaustarina jossittelun maassa

HUOMIO! Tämä bloggaus sisältää spoilereita kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Jos haluat kokea Tarkoin vartioitu talo -romaanin seikkailut ilman juoneen liittyviä paljastuksia, lopeta lukeminen tähän.

Kaikkihan tämän ovat jo ahmineet! ajattelin. Kannattaako tästä edes blogata? Sen kuin vain ruksaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen.

Irlantilaisen John Boynen kirjoittama The house of special purpose julkaistiin ensi kerran vuonna 2009. Sen suomenkielinen versio Tarkoin vartioitu talo ilmestyi Bazarin kustantamana kaksi vuotta myöhemmin. Käännöksestä vastasi Laura Beck. Minä tartuin kirjaan vasta nyt ja olen siis arvioni kanssa ruhtinaallisesti myöhässä, mutta väliäkö sillä. Boynen teos on sen verran herkullinen ja fiksusti rakennettu lukuromaani, että haluan muutaman vaikutelmani kirjata näkyviin minäkin.

Kaksi katsetta: eteen- ja taaksepäin

Boyne on rakentanut tarinaan kaksi kerrontalinjaa. Toinen niistä seuraa 16-vuotiaan Georgi Daniilovitš Jatšmenevin taivalta pikkukylästä Pietarin Talvipalatsiin tsaari Nikolai II:n hoviin, toinen lähtee liikkeelle 80-vuotiaan venäläisen emigrantin mietteistä ja muistoista. Siinä missä maalaispojan tarina etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1915, Lontoossa asuvan Georgin kertomus käynnistyy vuonna 1981 kulkien hyppäyksittäin taaksepäin, kohti menneisyyttä.

Lukija tajuaa jo varhain, että tarinat kytkeytyvät toisiinsa. Jännäksi lukemisen tekeekin se, missä kohdin yhteen solmiminen tapahtuu ja miten.

Kirjan ensimmäinen luku, jossa Georgi palaa mielessään lapsuuteensa ja kertaa myös alkutaivalta puolisonsa Zojan kanssa, paljastaa yhden tarinaa rytmittävän tärkeän teeman: pelon. Georgi on aina saanut pelätä paljon: väkivaltaista isäänsä, kostoa janoavia vallankumouksellisia, sotaa, tyrannimaisia viranomaisia, vaimonsa menetystä, kuolemaa. Turvalliseksi hän on tuntenut olonsa vain työpaikassaan, British Museumin kirjastossa.

Kohtalo tekee siirron, parikin

Georgi on romaanin päähenkilö, jonka tarina kerrotaan minä-muodossa vuosiluvuilla nimetyissä jaksoissa. Vaikka elämä on tarjonnut hänelle hurjiakin seikkailuja, hän ei missään tapauksessa ole sankari. Georgille vain sattuu kohtalonomaisesti erilaisia asioita.

Kun hän kotikylässään Kašinissa yrittää estää ystävänsä Kolikia tekemästä murhaa, hän tulee itse ammutuksi mutta pelastaa Venäjän armeijan ylipäällikön hengen. Palkkioksi teostaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš lähettää Georgin Pietariin Talvipalatsiin tšaarin pojan Aleksein seuralaiseksi ja suojelijaksi.

Kohtalo tekee toisen siirron Georgin saavuttua kaupunkiin ja lennättää hänen eteensä neljä kaunista, ylhäistä tyttöä, jotka ovat pysähtyneet kotiopettajattarensa kanssa kastanjoita paahtavan myyjän luo. Kuinka ollakaan, nuorin heistä hoksaa Georgin, katseet kohtaavat – ja sehän on menoa, kuten pian paljastuu.

Että tällainen lennokas viihderomaani, ehdin jo ajatella, mutta onneksi kirjailija laventaa tapahtumakenttää, tuo tarinaan uusia kiinnostavia henkilöitä ja syventää kerronnan sävyä. Se, että Boyne luo vaihtoehtohistoriaa, on minusta tosi jees, mutta alussa asiat tuntuvat osuvan kohdalleen vähän liian taianomaisesti.

Mutta suurin niistä on rakkaus

Toinen tärkeä teema Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on tietenkin rakkaus. Se ei koskaan katoa, ei ainakaan kahdeksankymppisen Georgin mielestä, joka teoksen alussa – tai lopussa, kun tarkemmin ajattelen – istuu sairaalassa kuolemansairaan vaimonsa luona ja ymmärtää olevansa olemassa vain tätä varten, ihanaa rakasta Zojaa varten. Naista, jonka venäjänkielinen nimi tarkoittaa elämää, mutta jota kuolema on alati seurannut kantapäillä.

Heidän rakkaustarinansa roihuaa jossittelun maassa. Tarkoitan sillä Romanovin hallitsijasukuun nivoutuvaa vuosikymmeniä elänyttä myyttiä, jonka mukaan yksi tšaarin tyttäristä olisi selviytynyt joukkomurhasta. Sillä sellaiseen Kašinin kyläpahasesta tullut poika totisesti ihastuu, kauniiseen Anastasiaan, jonka suonissa virtaa keisarillista verta ja joka Georgin ansiosta löytää vaihtoehtoisen tien tulevaisuuteen.

Boynen kirja toi mieleeni Tampereen Teatterissa kolme vuotta sitten näkemäni sadunomaisen Anastasia-musikaalin. Disneyn animaationakin tunnetussa tarinassa siniverisyydestään tietämätön Anja kohtaa kaksi huijaria, Dimitrin ja Vlad Popovin, jotka tunnistavat tytön ja vievät tämän Pariisiin tapaamaan hallitsijasuvun leskikeisarinnaa. Kintereillä juoksee neuvostojärjestelmää edustava sotilas Gleb Vaganov, animaatioversiossa tyttöä uhkaa pelottava Grigori Rasputin.

Valon kaupunkiin saapuvat myös vallankumouksellisten kynsistä päässeet Georgi ja hänen sydämensä valittu, joka muistaa liiankin hyvin taustansa ja on siksi valinnut itselleen uuden nimen. Epäsuhtaisesta parista tulee eurooppalaisten silmissä tasavertainen kaksikko: molemmat pakolaisia.

Kirjoista saa tietoa, iloa ja lohtua

Kirjan alkuperäinen nimi – The house of special purpose – kuvastaa muitakin rakennuksia kuin Georgin ja Anastasian tarinan alkusijaa, Pietarissa sijaitsevaa keisarillista kotia ja hallinnon keskusta Talvipalatsia. Myös Ipatjevin talo Jekaterinburgissa saa erityistehtävän toimiessaan hallitsijaperheen teloituspaikkana. Lontoon British Museumilla, jossa Georgi työskentelee kymmeniä vuosia ja vielä eläkkeelle jäätyäänkin viettää monta tuntia viikossa, on silläkin tärkeä tarkoituksensa: tallentaa ja suojella ihmiskunnan historiasta ja kulttuurista kertovia dokumentteja ja esineistöä.

Kirjailija on tehnyt tietoisen ratkaisun antaessaan Georgille turvapaikan kirjastosta ja juuri British Museumista, jossa eräs tosielämän Vladimir Iljitš Lenin oli niin ikään viettänyt paljon aikaansa ja etsinyt tietoa. Boyne piirtää Georgista jännällä tavalla tiedonhaluisen miehen, joka viehättyy kirjoista ensin Talvipalatsin kirjastossa ja myöhemmin pariisilaisessa kirjakaupassa, jossa tämä ahkeroi sodanjälkeisinä vuosina.

Kirjojen parissa työskenteleminen ei kuitenkaan selitä sitä täysin epäuskottavaa seikkaa, että Georgi muuttaessaan ensin Ranskaan ja sitten Isoon-Britanniaan hallitsee molemmat kielet niin, että hän selviytyy noin vain arjessa ja viranomaisten kanssa asioidessaan, saa työpaikan sekä ystäviä paikallisista ihmisistä. Sen sijaan Zojalla on kasvatuksensa ansiosta ymmärrettävästi paremmat pelikortit: Venäjän hovissa puhuttiin siniverisen ylimystön yhteistä kieltä ranskaa ja myös englantia, koska sekä keisarilla että keisarinnalla oli läheinen suhde Ison-Britannian hallitsijahuoneeseen.

Kuin Fabergé-muna: sisältää yllätyksen

Koin epäuskottavaksi myös pariskunnan myöhemmällä iällä tekemän Suomen-matkan. En niinkään itse idean takia – Zoja haluaa vielä kerran palata tutunoloisiin maisemiin, mikäpäs siinä – mutta Boynen kuvaus 1970-luvun Helsingistä ja Haminasta on hämmentävä, virheellinenkin.

Se on yllättävää, sillä kirjailijan tietämys keisarillisen Venäjän tapahtumista ja Pietarin Talvipalatsista on varsin kuranttia. Itse asiassa juuri se sai minut ihastumaan kirjaan. Hän kuvaa Nikolai II:n, tämän puolison Aleksandra Fjodorovnan ja heidän lastensa elämää sekä Romanovien valtakauden traagista loppua yhteiskunnallisine myllerryksineen taitavasti ja uskottavasti. Ympäristöään manipuloivan Isä Grigorin eli Rasputinin osuus on suorastaan hyytävää luettavaa.

Lukukokemus on nautinnollinen myös siksi, että Boyne hallitsee dekkarimaisen kerronnan, jossa lukijan tulee olla tarkka ja panna merkille yksityiskohtiin piilotettuja vihjeitä. Vertaus taiturimaisesti tehtyyn Fabergé-munaan, jollaista mahtava keisari esittelee palvelukseen astuneelle nuorelle Georgille, pätee romaaniin itseensä: luvassa on yllätys ja se häikäisee. Plussapisteitä ropisee vahvasta tunnelmasta, miljöökuvauksesta sekä erinomaisen luontevasta dialogista, mistä kiitos lankeaa myös suomentajalle.

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan John Boynen romaanilla Tarkoin vartioitu talo Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 34 (kirjassa on tunnettu rakennus). Teos sopii myös kohtiin 4, 9, 10, 14, 20, 22, 24, 30, 33, 37, 38, 44, 45 ja tietenkin 46. Kirjan on kustantanut Bazar ja suomentanut Laura Beck.