Kleopatran monet kasvot ja kuvat

Rohkea, sivistynyt ja itsenäinen kansansa arvostama äitihahmo, joka hallitsi ansiokkaasti valtakuntaansa vai vallanhimoinen ja häikäilemätön ylellisen elämäntavan poispilaama paheellinen miestennielijä? Ääripäitä edustavat mielikuvat muinaisen Egyptin kuningattaresta ja Ptolemaiosten dynastian viimeisestä hallitsijasta Kleopatra VII Thea Filopatorista ovat niin kaukana toisistaan, että on miltei mahdoton uskoa, että kyse on yhdestä ja samasta naisesta.
Tampereen yliopistossa toimivan historian dosentti, FT Jaakkojuhani Peltosen uusin tietokirja Kleopatra – viimeisen faaraon myytti (Gaudeamus 2025) on kiehtova, soljuvasti etenevä ja kohdettaan monipuolisesti tarkasteleva teos, jonka ahmaisin parissa päivässä. Heti alkumetreillä kiitos myös kannen suunnitelleelle Pekka Krankalle, jonka oivallus kiteyttää kirjan sisällön: Niilin kuningattaresta riittää toinen toistaan ihmeellisempiä kuvia, taideteoksia ja tulkintoja.

Poikkeuksellista karismaa

Kun summasin, mitä tiesin Kleopatrasta (69–30 eea.), hänen elämästään ja kuolemastaan ennen Peltosen kirjan lukemista, saldo oli vähäinen ja sekin lähinnä populaarikulttuurin tarjoilemaa.

Ensimmäiseksi mieleeni nousi Elizabeth Taylor, joka näytteli pääroolin vuonna 1963 valmistuneessa suurelokuvassa. Hyvässä muistissa ovat myös Asterix, Obelix ja Akvavitix, jotka René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuvassa ihastelevat toistuvasti Kleopatran sievää nenää. Tiedän William Shakespearen kirjoittaneen näytelmän Antonius ja Kleopatra, mutten ole koskaan nähnyt siitä näyttämöversiota. (Olisin halunnut nähdä National Theatressa vuonna 2018 tehdyn ja kehutun version, jossa näyttelivät Ralph Fiennes ja Sophie Okonedo, mutta retki Lontooseen jäi vain haaveeksi.)

En muista, että olisimme koulun historiantunneilla mitenkään erityisemmin käsitelleet Kleopatraa. Muinaisen Egyptin loistoa ja Rooman valtakuntaa toki, mutta anti jäi kovin vähäiseksi, sillä opetus keskittyi ajallisesti meitä lähempiin vuosisatoihin ja enimmäkseen Keski- ja Pohjois-Euroopan sekä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton tapahtumiin.

Ei ihme, että ilahduin Peltosen kirjasta niin kovasti. Teoksen ydinidea – lukijalle esitellään sekä historiallinen henkilö että myyttinen hahmo – toimii hyvin, koska se valottaa Kleopatraa paitsi historiallisten lähteiden pohjalta myös hänestä tehtyjen kertomusten, muotokuvien, taideteosten, elokuvien ja laululyriikoiden kautta. Niiden luomista mielikuvista voidaan olla monta mieltä, mutta tulkintojen runsaus todistaa sen, että Niilin kuningattaressa on ollut poikkeuksellista karismaa, joka on kantanut nykypäiviin asti.

Sivistystä ja kielitaitoa

Ehkä eniten yllätyin Peltosen tietokirjassa Kleopatran taustasta ja Ptolemaiosten yli 300 vuotta kestäneen hallinnon saavutuksista ja merkityksestä. En ollut esimerkiksi tajunnut, että kuningassuvun jäsenet olivat kreikkalaismakedonialaisia ja puhuivat äidinkielenään kreikkaa.

On ilmiselvää, että hallitsijaperheiden lapset ovat etuoikeutettuja – elettiinpä millä aikakaudella tahansa – ja saavat hyvän koulutuksen. Silti hämmästyin lukiessani, että Aleksandrian ylellisellä palatsialueella varttuneen Kleopatran kerrotaan puhuneen ainakin seitsemää eri kieltä, myös paikallisten kieltä egyptiä, jota hänen ylhäiset sukulaisensa eivät hallinneet. Hänellä oli käytössään aikansa kuuluisimman kirjaston laajat kokoelmat. Hän vieraili oppineiden yhteisössä ja opiskeli filosofiaa Filostratos Egyptiläisen opissa.

Kiinnostavaa oli myös lukea Kleopatran roolista äitinä. Hän synnytti kaikkiaan neljä lasta. Esikoisen isä oli tiettävästi Julius Caesar, siihen viittasi pojan nimikin: Caesarion, ”pikku Ceasear”. Marcus Antoniuksen kanssa Kleopatra sai kolme lasta: kaksoset Aleksanteri Helios ja Kleopatra Selene II [Aurinko ja Kuu] sekä kuopuksen Ptolemaios Filadelfosin.

Peltonen muistuttaa, että Egyptissä äitiys oli pyhää ja Kleopatran rooli huolehtijana ulottui kansaan ja koko hänen valtakuntaansa. Tätä kuningatar hyödynsi tietoisesti julkisuuskuvassaan: maalauksissa, patsaissa, piirtokirjoituksissa, kolikoissa ja julkisissa esiintymisissä, joissa hän esiintyi muun muassa Hathor-jumalana. Että sellaista professionaalista imagonrakennusta ja mielikuvamainontaa jo pari tuhatta vuotta sitten.

Miehisen katseen kohde

Kleopatra herätti jo elinaikanaan hämmästystä, eikä tuo ihmettely ollut suinkaan myötäsukaista ihastelua, päinvastoin. Niilin kuningattareen suhtauduttiin ennakkoluuloisesti ja hänen toimiaan kauhistellen, usein vain siksi, että hän oli nainen ja roomalaisten näkökulmasta vierasmaalainen.

Suuri osa Peltosen kirjasta luotaakin niitä monin tavoin naisvihamielisiä ja toiseutta korostavia tulkintoja, joita Kleopatrasta on tehty vuosisatojen aikana. Propagandasotaa kävi jo Kleopatran aikalainen, sittemmin Rooman keisari Augustuksena tunnettu Octavianus. Hän tuomitsi Julius Ceasarin ja Marcus Antoniuksen teot ja leimasi heidät Kleopatran viettelemiksi heikoiksi miehiksi, jotka olivat hylänneet kotimaansa perimmäiset arvot ja antautuneet egyptiläisen kurtisaanikuningattaren johdettaviksi.

Kuten Peltonen huomauttaa, Kleopatraa kuvailevat tekstit ja taideteokset heijastavat aina tekijöidensä ja aikakautensa arvoja ja näkemyksiä. Voittajat kirjoittavat historian, ja kuinka ollakaan, vallan kahvassa ja kynää pitelemässä ovat olleet miehet, joille itsenäinen, älykäs ja seksuaalisuuttaan vapaasti ilmaiseva nainen on ilmiselvä uhka ja loukkaus Jumalan säätämää järjestystä vastaan. Kirjan kuvitus osoittaa kiistattomasti, miten Kleopatra on samaan aikaan erotisoitu vahvasti. Monissa maalauksissa hänet esitetään alasti tai vähintään rinnat paljaina.

Voimaannuttava esikuva

Jaakkojuhani Peltonen on tehnyt mittavan työn kootessaan kirjaansa varten paitsi antiikin ja keskiajan myös uuden ajan ja nykypäivän esimerkkejä Kleopatraa koskevista näkemyksistä ja tulkinnoista. Hän käy läpi Egyptin hallitsijan sukujuuriin ja ihonväriin liittyvää paikoin ärhäkkääkin keskustelua sekä sitä, miten populaarikulttuurissa käsitellään Kleopatraan liitettyjä naiseuden ilmentymiä. Hän myös nostaa esiin artisteja, joille Kleopatran hahmo on voimavara ja keino vahvistaa omaa minäkuvaa.

Kari Salminen kirjoittaa Suomen Kuvalehdelle tekemässään arviossa (3.4.2025), miten ”Peltosen puhe patriarkaatista sekä historiassa että historiankirjoituksessa on hiukan väsähtänyttä, eleenomaista”. Olen eri mieltä. Minulle Kleopatra – Viimeisen faaraon myytti näyttäytyy moniäänisenä teoksena, joka perkaa esiin Niilin kuningatarta kuvanneiden motiiveja; teoksena, jonka historiallinen henkilö on paljon monipuolisempi, kiinnostavampi ja inhimillisempi kuin se suppea myytti (lue: sangen värittynyt antiikin ajan seksipommi), jota meille tarjotaan. Opin Peltosen kirjasta paljon uutta. Mikä voisi olla parempi kehu tietokirjalle?

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Jaakkojuhani Peltosen tietokirjalla Kleopatra – Viimeisen faaraon myytti Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 39 (kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen). Teos sopii myös kohtiin 3, 9, 11, 20, 21, 25, 29, 31, 34, 42, 45 ja 49. Kirjan on kustantanut Gaudeamus.