Taide vaatii tulla nähdyksi

Pariisissa sijaitsevan Pompidou-keskuksen salissa seisoo kaksi ihmistä, kahdeksankymppinen Henry Vuillemin ja hänen kymmenvuotias lapsenlapsensa, jotka katsovat keskittyneesti vaijerin varassa riippuvaa teollisesti tuotettua teräksistä pullotelinettä. Marcel Duchampin (1887–1968) readymade-teos pakottaa pohtimaan taiteen käsitettä, ja sitä miettii myös Mona: ”Onko se taideteos?” hän kysyy ukiltaan, joka vastaa taiteilijaa lainaten: ”Taideteokset syntyvät katsojan silmässä.”

Juuri tämä katsojan rooli, jossa tutkitaan ja tulkitaan teoksen ominaisuuksia sekä taiteilijan tavoitteita, on ranskalaisen Thomas Schlesserin romaanin punainen lanka ja herkullisin ydin. Monan katse (Otava 2025, suomennos Lotta Toivanen) -kirjan kehyskertomuksessa Mona on vaarassa sokeutua ja siksi hänen isoisänsä päättää viedä tytön toistuvasti taideteosten äärelle, ikään kuin kauneutta tankkaamaan.

Vuosi mestareiden seurassa

Fondation Hartung-Bergman -taidesäätiön johtajana ja taidehistorian professorina työskentelevä 47-vuotias Schlesser on kertonut kirjoittaneensa Monan katse -romaania kymmenen vuotta. Sen sisältö kuitenkin paljastaa, että tekijä on hyödyntänyt niin opiskeluaikojensa kuin työvuosiensa aikana tutkimiansa arkisto- ja lähdeaineistoja.

Tietoa on valtavasti. Lukijana opin paitsi taiteilijoista ja teoksista myös heidän elämänvaiheistaan, urastaan, persoonastaan ja pyrkimyksistään. Schlesser avaa Henry Vuilleminin suulla historiaa, taidevirtauksia, tyylisuuntauksia ja aikalaisten suhtautumista teoksiin. Puhumattakaan taiteilijoiden käyttämistä tekniikoista, aiheista, vertauskuvista, valosta, värien olemuksesta ja keskinäisestä sinfoniasta. Huikea infopankki!

Mona pääsee ukkinsa ansiosta tutustumaan kolmeen pariisilaiseen taidemuseoon. Pompidou-keskuksen – jota Henry kutsuu Beaubourgiksi kunnioittaakseen paikan keskiaikaista nimeä – lisäksi kaksikko vierailee Louvressa ja Orsayn museossa. Tarinan aikajana on runsaan vuoden mittainen. Siinä ajassa Henry esittelee 52 taideteosta, yhden per viikko.

Anna teoksen virrata sisääsi

Tykkään käydä taidenäyttelyissä, sukeltaa väreihin ja muotoihin, antaa taiteilijoiden näkemysten yllättää itseni ja toisinaan tuudittautua mielikuvituksellisiin maailmoihin. Schlesserin kirja onnistui kuitenkin aiheuttamaan huonon omantunnon, sillä kuulun Henry Vuilleminin määritelmän mukaan ahmijoihin, koska pyrin katsomaan näyttelyissä mahdollisimman monta teosta.

Monan kanssa toimitaan toisin. Listalla on viikoittain vain yksi teos, jota kaksikko katsoo hiljaa ja pitkään. Vasta sen jälkeen he keskustelevat, kertovat toisilleen mitä teoksessa näkevät, ja Henry valottaa taustoja ja taiteilijan työmetodeja ja periaatteita. Minä osallistun lukijan roolissani sessioihin salakuuntelijana ja hämmästelen toistuvasti, mitä kaikkea teoksista voikaan löytää.

Kirjassa on kolme kuvaliitettä, joissa esitellään kunkin museon teokset omana kokonaisuutenaan. Valokuvat ovat ymmärrettävästi pieniä, joten selailin ajoittain nettiä löytääkseni maalauksista ja veistoksista isommat versiot. Kävi kuten pelkäsin: matkakuume nousi ja nyt mieleni tekisi nähdä romaanissa esitellyt teokset livenä.

Kehyskertomus on yllättävän naiivi

En suoraan sanoen innostunut Monan katse -romaanin kehyskertomuksesta, sillä se on yllättävän naiivi. Mona on keskiluokkaisen perheen ainoa lapsi, joka pärjää koulussa ja kavereiden kanssa ihan mukavasti. Camille-äiti työskentelee henkilöstönvälitysfirmassa ja hitusen alkoholisoituneella Paul-isällä on divari, hän on erikoistunut 1950-luvun amerikkalaiseen kulttuuriin.

Tarina alkaa, kun Mona menettää hetkellisesti näkönsä. Se on tietenkin traagista ja vanhempien hätään voi samastua. Pian lukijalle selviää, että Monan mummin eli Henryn puolison kuolemaan liittyy jotakin hämärää. Ei tarvitse olla se kuuluisa suhteellisuusteorian kehittänyt tiedemies hoksatakseen, että Monan kohtauksilla on jonkinlainen yhteys edesmenneeseen mummiin.

Aluksi minua häiritsi myös se, miten pikkuvanhan ja toisaalta ihmeellisen – absoluuttinen näkökyky jos sokeutumiskohtauksia ei lasketa – Schlesser on Monasta luonut. Ohitin sen kuitenkin pian ja päätin seurata taiteesta puhuvan kaksikon dialogia ikään kuin Henryä ja Monaa ei olisikaan. Toisin sanoen herkuttelin tiedolla ja vaikutelmilla ja vertailin niitä omiin näkemyksiini teoskuvien äärellä.

Tunteiden räiskettä ja hienoja mottoja

Henry aloittaa taideteosten esittelyn 1400-luvulta, varhaisrenessanssin ajalta, ja kuljettaa Monaa kohti nykyaikaa. Teokset ovat järjestään mestareiden tekemiä: on Sandro Botticellia, Leonardo da Vincia, Michelangeloa, Rembrandtia, Johannes Vermeeriä, Antonio Canalettoa, Francisco Goyaa ja William Turneria. On impressionisteja, ekspressionisteja ja surrealisteja. On maalauksia, veistoksia ja valokuvataidetta, installaatioita ja abstrakteja teoksia.

Schlesser kuvaa hienosti kunkin taiteilijan tavoitteita taidekentällä ja yleensäkin elämässä ja antaa Henryn kiteyttää periaatteet iskeväksi motoksi. Osa niistä on peräisin taiteilijoilta itseltään, osan Schlesser on muokannut piirun verran huumoriakin sisältäviksi iskulauseiksi. René Magritte kehottaa meitä kuuntelemaan piilotajuntaamme, Vassily Kandinsky etsimään kaikesta henkisyyttä ja Hans Hartung syöksymään salamana. Pablo Picasso uskoi romaanin mukaan, että kaikki pitää panna päreiksi!

Pidän siitä, ettei Schlesser silottele historiallisia tapahtumia, saati kaihda taiteilijoiden kohtaamia hankaliakaan tilanteita. Hänen Henrynsä mielestä taide on vimmaa, pyrotekniikkaa ja tuulenpuuskia ja hän antaa ukin valottaa Monalle myös taidehistorian epäkohtia, kuten sukupuolittuneisuutta ja naisten kohtaamaa vähättelyä taiteen kentällä.

Katsoja määrittelee työn arvon

Kysymys siitä, mikä kaikki voikaan olla taidetta ja kuka määrittelee, milloin työstä tulee taideteos, kulkee läpi kirjan. Kun Henry esittelee Monalle Constantin Brancusin teoksen Lintu avaruudessa, hän kertoo abstraktin veistoksen historiasta ja siitä, miten yhdysvaltalainen tuomioistuin joutui pohtimaan taiteen olemusta ja päätti, ettei teoksen tarvitse muistuttaa aihetta ollakseen taideteos.

Schlesser ujuttaa tarinaan myös oman ammattikuntansa ja nostaa esiin museoiden merkityksen taideaarteiden ja -perinnön säilyttäjinä, kun hän tutustuttaa pääparin Orsayn museon fiktiiviseen konservaattoriin, Hélène Steiniin. Museon kellariin on tuotu kehyksen korjaamista varten Claude Monet’n maalaus Saint-Lazaren rautatieasema. Siinä se nyt lumoaa katsojansa aitoon 1800-luvun maalaustelineeseen asetettuna.

Tällaisia kohtaamisia minäkin haluaisin kokea! Miten upeaa olisikaan perehtyä rauhassa konservaattoreihin työhön ja tutkiskella ammattilaisen opastamana mestareiden kädenjälkeä vaikkapa Helsingin Ateneumissa tai Kansallismuseossa.

Taiteilija on aikansa todistaja

Thomas Schlesserin esikoisromaanista kasvoi maailmanmenestys, Monan katseen käännösoikeudet on myyty jo 37 maahan. Siitä on tekeillä myös elokuva. Osa suosiosta johtuu varmasti Henryn ja Monan dialogista, se on helppolukuista ja avaa taideteosten maailmaa elävästi ja kiinnostavasti.

Kirja on tuonut monille mieleen Jostein Gaarderin vuonna 1991 julkaistun romaanin Sofian maailma, joka avaa filosofian historiaa 14-vuotiaan koulutytön kautta. On jotakin sympaattista siinä, miten Schlesser kertoo tavanneensa norjalaisen kollegansa ja kysyneensä, voisiko Mona olla vähän kuin Sofian pikkusisko.

Minulle Monan katse toi mieleen Suomen taiteilijaseuran julkaiseman Dora Vallierin teoksen Taiteen sisäkuvia, joka sisältää keskusteluja Georges Braquen, Fernand Légerin, Jacques Villonin, Joan Mirón ja Constantin Brâncușin kanssa. (Kirjan on suomentanut Kimmo Pasanen.) Siinä taiteilijat kertovat paitsi työstään myös esikuvistaan, näkemyksistään, tavoitteistaan ja aikalaistensa taidekäsityksistä. Monien tapaamisten pohjalta syntyneissä artikkeleissa on jännällä tavalla samanlainen henki kuin Henryn kertomuksissa Monalle.

Niin Schlesserin kuin Vallierinkin teokset osoittavat, miten taiteilijat ovat paitsi aikansa todistajia myös usein rajoja kyseenalaistavia ja rajoittuneisuutta vastaan kapinoivia persoonia, joiden arvo saatetaan tunnistaa vasta vuosikymmenien tai peräti vuosisatojen päästä. Valta on meillä katsojilla, jotka voimme suoda taiteilijalle jopa kuolemattomuuden.

Helmet-lukuhaaste

Ruksaan Thomas Schlesserin romaanilla Monan katse Helmet-lukuhaasteen 2025 kohdan 3 (kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä). Teos sopii myös kohtiin 6, 7, 9, 17, 20, 21, 22, 23, 29, 30, 33, 34, 39, 40, 44, 45, 46 ja 49. Teoksen on kustantanut Otava ja sen on suomentanut Lotta Toivanen.