Tähtiin kirjoitettu nuorten tragedia

TAPAUS, totesi seuralaiseni ykskantaan Tampereen Teatterin uusimmasta ensi-illasta, suuren runoilijan William Shakespearen klassikosta Romeo ja Julia.

Vaikuttunut olin minäkin. Esityksen ohjanneen Paavo Westerbergin sovitus ja näkemys Italian Veronaan sijoittuvasta traagisesta rakkaustarinasta on omaperäinen ja runsas, kielellisesti mainiosti modernisoitu. Esityksen 12-henkisen näyttelijäensemblen joukkokohtaukset tehokkaine liikekielineen säväyttivät. Ohjaus malttoi antaa tilaa myös yksittäisille hahmoille, eritoten Imettäjälle, Mercutiolle ja Veli Lorenzolle, jotka vuorollaan nousivat valovoimaisina esiin kuljettamaan tarinaa kohti – toki entuudestaan tuttua mutta – niin järkyttävää loppua.

Ehdottomuus aiheuttaa konfliktit

Shakespearen 1590-luvulla kirjoittaman näytelmän ydin on tämä: kaksi Veronan hallinnasta kilpailevaa vaurasta sukua, Montaguet ja Capuletit, ovat verivihollisia. Rakkaus roihahtaa vastakkaisiin leireihin kuuluvien nuorten välillä, ja Romeo ja Julia menevät salaa naimisiin. Asiasta tietämättömät Julian vanhemmat aikovat naittaa tyttärensä kreivi Parisille. Veli Lorenzo keksii ratkaisun – valekuoleman aiheuttava unilääke – mutta juoni epäonnistuu, ajoitus pettää ja rakastavaisten tarina päättyy kaksoisitsemurhaan.

Kuten Westerberg käsiohjelmassa kirjoittaa, Romeo ja Julia käsittelee tärkeitä, osin ikuisia teemoja, kuten ylisukupolvista vihaa, henkistä etäisyyttä, yksilön ja yhteiskunnan kahtiajakoisuutta, kohtalon merkitystä, valoa ja pimeyttä sekä tietenkin rakkautta, intohimoa ja kuolemaa.

Minulle Tampereen Teatterin esitys näyttäytyi myös ehdottomuuden ja joustamattomuuden peilinä. Ylintä valtaa Veronassa käyttää ruhtinas Escalus, jonka määräykset ja langettamat rangaistukset ovat ehdottomia. Näytelmän vanhemmilla on absoluuttinen määräysvalta lapsiinsa ja palvelijoihinsa. Mistään ei neuvotella, vaan perheen arki on yhtä imperatiivia. Nuorempaa sukupolvea edustava Tybalt on vihassaan ja kostonhalussaan järkähtämätön – piiruakaan ei anneta periksi.

Romeon rakkaus on sekin ehdotonta, samoin Julian täydellinen antautuminen tunteilleen. Jopa monin tavoin häilyvä kreivi Paris osoittautuu kuoleman kynnyksellä omistushalussaan ehdottomaksi ja vaatii saada levätä Julian vierellä.

Viitteellinen Veronan kaupunki

Ohjaaja Paavo Westerberg on rakentanut taiteellisen työryhmänsä – Mikko Saastamoinen (lavastus), Raimo Salmi (valot), Sanna Salmenkallio (musiikki) ja Hannu Rauta-aho (äänet) – kanssa viitteellisen ja jylhine muotoineen veistoksellisen lavastuksen, joka muuntautuu muutamien elementtien, kuten jyrkkien portaiden, ovirivistön ja korokkeen avulla milloin Veronan julkiseksi tilaksi, milloin Capuletin taloksi, milloin hautaholviksi. Pisteet siitä, ettei esitys tarjoile perinteistä parveketta, vaan nuori Romeo rientää Juliansa luo liitovaljaiden varassa kuin renessanssiajan Tom Cruise (vai viitattiinkohan tällä Leonardo da Vinciin?)

Laajan peruskorjauksen äskettäin läpikäynyt Tampereen Teatteri on uusinut päänäyttämönsä näyttämö- ja esitystekniikan, mikä näkyy ja kuuluu myös Romeo ja Julia -esityksessä. Rampissa seisovan näyttelijärivistön katoaminen lavan alle oli tehokasta ja salissa aaltoilevasti leijaillut helinä tuntui taianomaiselta. Näyttämön takaosa kymmenine spotteineen antoi vihiä valoarsenaalin laajuudesta. Silti en illan aikana kokenut, että näyttelijäntyö olisi hävinnyt tekniikalle.

Muistan valosuunnittelija Raimo Salmen joskus sanoneen, miten hän pyrkii valoilla samoille tantereille, joilla artisti pyörii. Kaikkeen ei pidä ladata visuaalista merkitystä vaan luottaa tekstiin ja näyttelijään. Niiden vetovoimaan uskoo selvästi myös ohjaaja.

Esityksen hurmaavin kaksikko on kiistatta Meri Luukkasen ja Anna Böhmin näyttelemä nuoripari, jonka tähtiin kirjoitettu kohtalo on Shakespearen jäljiltä julma. Kun he esityksen alussa laskeutuvat kynttilänvalossa käsikkäin jyrkät portaat alas ramppiin, mieleeni nousevat Ihmisten edessä -biisin sanat: ”Ne ei tiedä mitään / Ne ei kuulu tähän tarinaan / Joka harvoille luetaan”.

Luukkasen Romeo on energinen ja ailahteleva, tunteissaan liekehtivä, milloin liikuttavan teatraalinen, milloin avoimesti säröinen kaikessa epävarmuudessaan, elämäntuskassaan ja rakkaudenkaipuussaan & -roihussaan. Luukkasen sulavaa näyttelemistä on ilo katsoa, ja Westerbergin suomennos, joka panee nuoret puhumaan nykykieltä tämän päivän asenteineen, antaa roolisuoritukseen riemastuttavan lisän.

Romeon sydämen valloittavan vastinparin roolissa nähdään Anna Böhm, jonka näyttelijäntyö on vangitsevaa. Hänen Juliansa kasvaa [parissa päivässä] tarkoin vartioidusta pikkutytöstä salamarakkauden kokevaksi iloa ja hurmaa pursuvaksi ja myös elämän pohjavirrat tuntevaksi teiniksi, joka lopussa tekee kohtaloaan koskevat päätökset vanhempiaan aikuisemmalla varmuudella.

Böhmin tulkinta nosti esiin muiston kaukaa menneisyydestä. Otso Kautto ohjasi Teatteri Pieneen Suomeen pelkin miesvoimin tehdyn Romeon ja Julian, jossa Capulet-perheen tytärtä näytteli Jouko Klemettilä ikimuistoisella tavalla. En kirjoita tätä vertaillakseni näyttelijöiden suorituksia, vaan kommentoidakseni parin lauseen verran näytelmien roolitusta.

Siinä, että rooleihin valitaan eri sukupuolia, kuin mitä olemme niissä mahdollisesti aiemmin nähneet, ei ole mielestäni mitään ihmeellistä. Muuntautuminen roolihahmoksi on näyttelijäntyön peruskauraa. Olennaista on se, johon Paavo Westerberg viittaa esityksen käsiohjelmassa kirjoittaessaan representaatiosta. Suomalaisten teatterinäyttämöiden tarjoama kuva ihmisestä ja maailmasta on yhä kovin kapea ja stereotyyppinen. Sitä laventaakseen ohjaaja on halunnut Romeon rooliin muunsukupuolisen näyttelijän.

Muotihuoneen koleat mannekiinit

Tampereen Teatterin näyttämölle luotu Verona on jännällä tavalla ajaton paikka, jonka usein yönmustia tapahtumia leimaa väkevä kohtalonomaisuus. Italiaan viittaa tietenkin kaupungin nimi, ja saapasmaan kansallisiksi piirteiksi tulkitsen myös ensemblen high fashion -vaatetuksen sekä riehakkaat karnevaalit naamioineen ja viittoineen.

Anne Sinkkosen suunnittelemat puvut (joita täydentävät Jonna Lindströmin käsialaa olevat kampaukset ja maskit) ovat näyttäviä ja tyylikkäitä, ylellisyydessään osin jopa pöyhkeitä. Silti minua häiritsee tämä ilmiselvä muodikkuuden ja pinnallisuuden niputtaminen – varsinkin Capuletin pariskunnan (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) kohdalla – jota vaikutelmaa korostetaan vieläpä varsin kuluneella keinolla eli itsetietoisilla catwalk-kävelyillä.

Westerberg luotaa ohjauksessaan vanhempien etäistä, jopa kylmää suhdetta lapsiinsa, mihin ladataan myös aimo annos komiikkaa, kun isä-Capulet välttelee tyttärensä lähentymispyrkimyksiä ja lopulta pakenee paikalta. Selväksi käy, että tässä versiossa Julian onnea tärkeämpää vanhemmille on golf, seurapiirit ja bilettäminen.

Runokieltä, räppiä ja filosofiaa

Runsaat kolme tuntia kestävä esitys tarjoilee visuaalisten elämysten ohella monia osuvia ja tunteita nostattavia roolisuorituksia.

Aloitan kehujaksoni Mari Turusesta, jonka näyttelemä imettäjä on verraton. Westerberg on säilyttänyt näytelmän aikuisten puheessa Shakespearen runollisen, paikoin jopa monimutkaisen tyylin, mutta sepä ei tunnu tuottavan Turuselle minkäänlaista tuskaa. Hän laskettelee repliikkejään, kuin olisi aina puhunut Avonin bardin heleästi soivin säkein. Mikä parasta, hän tuo imettäjään kosolti lämpöä ja huumoria. Flirttikohtaus Mercutiota näyttelevän Ville Mikkosen kanssa pojan perään kurkottavine kuikuiluineen oli riemastuttavan hauska.

Niin, Mikkonen. Jotkut sitä vaan saa komiikan taidot syntymälahjana. Räppäävä Mercutio ei ollut listallani, kun ennakkoon mietin, mitä kaikkea Westerbergin ohjaukselta voisi odottaa, mutta nähtyäni tämän päheän pörhistelijän, rytmisesti tarkan ja sulavasti svengaavan tyypin toivon totisesti hahmon singahtavan esiin jossakin toisessakin produktiossa. Stand up -keikalla, ehkä? Ihan liian aikaisin kuoli tämä Mercutio.

Tykkäsin kovasti Romeon toisestakin tukipilarista, energisestä ja uskollisesta Benvolio-serkusta, jonka Katriina Lilienkampf näyttelee sävykkäästi ja tunteikkaasti.

Eniten vaikutuin kuitenkin roolityöstä, josta katsoja aistii rauhan, läsnäolon ja konkarin ammattitaidon. Oli ilo saada seurata pitkästä aikaa Esa Latva-Äijön näyttelemistä. Hänen levollinen ja hauskasti sisäänpäin hymähtelevä Veli Lorenzonsa on elämää nähnyt, oikeudenmukaisuutta vaaliva mies, jolla riittää ymmärrystä nuorille ja näiden rakkaudelle. Latva-Äijö tekee roolinsa Veli Lorenzon neuvoa noudattaen: tyynesti ja antaen tilaa ajatuksille, kirjailijan filosofialle.

Shakespeare käsittelee tässäkin tragediassa rakkauteen sisältyvää kärsimystä, moraalisia valintoja ja mielen sisäisiä kamppailuja. Niitä pohtivat myös Romeo ja Julia mono- ja dialogeissaan. Yhden illan hienoimmista yksinpuheluista tarjosi Anna Böhm, kun hänen Juliansa valmistautui ottamaan valekuoleman aiheuttavan unilääkkeen ja epäröi hetkisen kuvitellessaan hautakammion kauhuja – ja eikö jumaliste silloin soi jonkun katsojan kännykkä! Argh!

Bloggaukseni lopuksi haluan nostaa esiin ja kiittää esityksen koreografia, Natasha Lommia. Näytelmän taisteluja kuvaavat kohtaukset on toteutettu järisyttävän hienosti yksinkertaisen ja samanaikaisesti tehdyn liikkeen avulla. Paikallaanolosta huolimatta – tai ehkäpä juuri siksi – koko ensemble uhkui joukkovoimaa ja raivoa. Väkivallan esittäminen näyttämöllä vaihtoehtoisella tavalla on Westerbergin mukaan ollut tietoinen ja tärkeä ratkaisu tässä maailmanajassa. Katsoja kiittää. Pidin myös siitä, miten kuolema on toteutettu klassisesti punaisen liinan avulla.

---

Sain kutsuvieraslipun.

Romeo ja Julia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 29.10.2025.

Alkuperäisteksti: William Shakespeare Ohjaus ja sovitus Lauri Siparin suomennoksen pohjalta: Paavo Westerberg Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen Valosuunnittelu: Raimo Salmi Sävellys: Sanna Salmenkallio Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-Aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Jonna Lindström Koreografi: Natasha Lommi Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen Rooleissa: Anna Böhm, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Meri Luukkanen, Ville Mikkonen, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Mari Turunen ja Lasse Viitamäki

Pääkuvassa Romeo ja Julia eli Meri Luukkanen ja Anna Böhm. Kuva © Heikki Järvinen