📚 Olen viime päivät viettänyt Pohjois-Amerikassa villin luonnon keskellä ja ihaillut hiekkadyynejä, kirkasvetisiä lampia, näykkijäkilpikonnia, kojootteja ja aavaa valtamerta. Riitta Uusitalo vinkkasi Bluesky-alustalla minulle Paperipalatsista (Tammi 2022, suomennos Tuulia Tipa), jonka myötä solahdin keskelle jännää sukusaagaa.
📚 Aiemmin HBO:n draamatuotannon johtajana toimineen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaania hypetettiin kovasti myös meillä Suomessa, mutta minulta teos meni ohi. (Se ei ole ihme, sillä kirjoja julkaistaan niin valtavasti.) Romaani on cocktail: rakkautta, historiaa, luontokuvausta, filosofiaa.
📚 Kirjassa vuorotellaan taitavasti kahdessa aikatasossa: toinen sijoittuu nykypäivään yhden vuorokauden ajaksi, toinen kattaa päähenkilö Ellen koko menneisyyden ja kurottaa sitäkin kauemmaksi, aina isovanhempien arkeen ja valintoihin. Tarinan edetessä traumat paljastuvat ja syvenevät – ja niitä on paljon.
📚 Pidin kirjasta, mutta minun oli tauotettava lukemista, koska välillä asioita vyöryi voimalla. Piti sisäistää, ei ahmaista. Luontoa kirjailija kuvaa niin intensiivisesti ja yksityiskohtaisesti, että mieli täyttyi piripintaan väreistä, eliölajeista, äänistä ja tuoksuista. Cape Cod heräsi eloon.
📚 Paperipalatsin ydin – salarakkaus – sai pohtimaan kirjan henkilöiden tekoja ja motiiveja useista eri kulmista. Plussaa siitä. Ehkä eniten jäin miettimään sitä, miten väärin ja ennen kaikkea itsekkäästi me aikuiset kohtelemme lapsia. Puhumattomuuden synti kostautuu myös tässä tarinassa.