”Että ihminen pysähtyisi pohtimaan tekemiään valintoja.”
Lainaus on Nykytaiteen museo Kiasman sivustolla julkaistusta haastattelusta, jossa virolainen kuvanveistäjä Edith Karlson taustoittaa Sarastus-näyttelynsä teosten syntyä ja työnsä motiiveja. Onneksi ehdin nähdä sen.
Kiasman ylin sali avautuu kävijälle toisaalta myyttisten hahmojen, toisaalta ilmestyskirjamaisten kuvien näyttämönä. On hurjia jättiläisiä ja rannalla lepääviä merenneitoja, on kaksipäisiä kissoja ja saalistavia käärmeitä, on tuomiopäivänä hukkuneita ihmisiä ja kuolleita joutsenia.
Tunnelma ei kuitenkaan ole kaikilta osin uhkaava, päinvastoin. Taiteilijan valitsema lämminsävyinen, paikoin oranssia korostava valaistus ja Raul Saaremetsin luoma jännä äänimaailma pehmentävät vaikutelmaa, samalla kun tietyt teokset, kuten Suden hetken surulliset naiset, nousevat kohdistusten avulla esiin.
Jos jättiläiset ja merenneidot saattaakin kokea ikiaikaisten satujen uustulkintoina, niin lateksista ja metallista tehty Marssi: Armeija -teos avaa apokalyptisen näkymän lähitulevaisuuteen ja ihmisen kädenjälkeen elonkirjossa. Kivistä polkua etenee outo legioona, kuin saasteiden, mikromuovin ja myrkkyjen runtelema eläinlauma rujoine ratsastajineen, jotka yrittävät paeta paahtavaa hellettä.
Tuhoutumisen teema ilmenee myös Karlsonin silikonista valmistamassa Tuomiopäivä-reliefissä, jossa tulvaveteen tai juoksuhiekkaan uponneista näkyy vain yksityiskohtia: pala kasvoja, jalkapohjia, jonkun rinta, apua etsiviä sormia – ja käärmeitä, tässäkin taiteilijan näyssä liuta käärmeitä voiman, kuoleman tai uudestisyntymisen symbolina.
Kaiken yllä, korkealla katonrajassa ja joidenkin teosten yläpalkissa, meitä museovieraita tarkkailevat linnut, nuo vapauden, toivon ja rohkeuden siivekkäät sanansaattajat.
Edith Karlsonin Sarastus-näyttely on esillä Kiasmassa vielä tämän viikon eli 27.9.2026 asti.