Lokakuinen lauantai oli täynnä menneeseen katsomista. Päiväreissuni pääkohteet, taidemaalari Elga Sesemann (1922–2007) ja näyttämötaiteiden monitaituri Vesa-Matti Loiri (1945–2022), olivat molemmat oman alansa omintakeisia tekijöitä. Heidän lisäkseen vanhoilla kotikulmilla käppäileminen – asuin Helsingin Kalliossa 18 vuotta – nosti mieleeni monia muistoja työkeikoilta Hakaniemessä ja Hampparilaaksossa.
Ateneumissa esillä oleva Sesemannin noin 80 teosta kattava näyttely avaa taidemuseon uuden Modernit klassikot -sarjan. Taiteilijan monipuolisuus yllätti minut. Alku-uran ekspressionismi ja hurja värinkäyttö sekä kulmikkaat omakuvat vaihtuvat unenomaisiin näkyihin, mustasiipisiin enkeleihin ja pelkistettyihin mielenmaisemiin ja lapsuudenmuistoihin.
Ennen kuin lähdin Helsingin kaupunginteatteriin seuraamaan Veskun mutkikasta matkaa, piipahdin Hakaniemen kauppahallissa ja herkuttelin marokkolaisen perheyrityksen piirailla. Ulkona svengasi Meritta & Sekometelisoppa osana Halliweenin ohjelmaa. Pääkaupungin iloja tämäkin: aina tapahtuu jossain jotakin.
Niin, Vesku. Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Paavo Westerbergin ohjaama musiikkidraama Nauravan kulkurin tarina kruunasi upean syyspäivän Stadissa. Tiedän satavarmasti, mistä aloitan kehuni: kirjailijan roolissa laulavasta Maria Ylipäästä ja kitaristi Varre Vartiaisen johtamasta nelijäsenisestä bändistä, jotka kuljettivat meidät katsojat tunteikkaasti, tyylikkäästi ja raflaavasti svengaten läpi koko esityksen. Huh-huh mitä virtuooseja!
Toki lauluja heläyttivät muutkin, Oliver Kollberg nuorena ja Santeri Kinnunen vanhana Veskuna, Vuokko Hovatta Jean-Pierre Kuselana ja koko ensemble milloin teatterikoululaisina, milloin Loirin sketsihahmoina. Pidin siitä, miten Kollberg ja Kinnunen pitivät Veskunsa ihmisen kokoisena, kun taas monet muut tarinan henkilöistä, kuten Kalle Holmberg (Joel Hirvonen), Spede Pasanen (Jari Pehkonen), Esko Salminen (Antti Timonen) ja Edwin Laine (Jouko Klemettilä) maalattiin isolla pensselillä, hauskasti ja ronskisti karrikoiden.
Tietoista liioittelua ja räjähtävää vuolautta on myös Ella Lymin Monassa, kun taas kaksi muuta näytelmässä esiin nostettua naissuhdetta, Riitta (Vappu Nalbantoglu) ja Stina (Ursula Salo) piirtyvät maltillisina, voisi jopa sanoa tolkun naisina ja vastinparina miehelle, jonka kyvyttömyys asettua aloilleen perheen pariin ajaa taas kerran tien päälle, taksilla töihin ja maailmalle.
Westerbergin sovitus ei glorifioi Vesa-Matti Loiria, vaikka esitys todistaakin tämän poikkeuksellista monilahjakkuutta. Lavastuksellisesti pelkistetty, avointa tilaa reippaasti hyödyntävä Nauravan kulkurin tarina on kuin värikäs räsymatto, johon on kudottu sekaan monen monta sysimustaa raitaa. Samalla se on kollegoiden komea kunnianosoitus poismenneelle esikuvalle ja ystävälle.