Paikkasin jälleen yhden aukon kaunokirjallisessa sivistyksessäni eli luin Virginia Woolfin sata vuotta sitten ilmestyneen romaanin Rouva Dalloway (Kustantamo S&S 2025) uutena suomennoksena. Olipa upea lukuelämys!
Ollaan Lontoossa, takana on hirvittävä maailmansota, mutta suurkaupunki on jo löytänyt vanhan sykkeensä, automobiilit huristavat kaduilla ja nuoret ovat matkalla elokuviin. Seurapiirirouva Clarissa Dalloway suunnittelee illan kutsuja ja toisaalla sotapsykoosista kärsivän Septimus Smithin harhat vain pahenevat. Woolf kuljettaa taiturillisesti tarinaa useiden henkilöiden tajunnasta toiseen kuvaillen yhden päivän tapahtumia ja samalla kurkottaen muistojen ja assosiaatioiden kautta milloin muutaman kuukauden, milloin vuosikymmenien taakse.
Kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, nousee toistuvasti esiin. Olisiko pitänyt tavoitella aitoa rakkautta, taloudellista menestystä, ylintä valtaa – vai riittääkö sisällöksi pelkkä turvallinen arki? Onko pettymys muihin – vai sittenkin itseen – syy alakuloon tai itsetuhoisuuteen? Kirjan teemat toivat mieleeni Agatha Christien salanimellä [Mary Westmacott] kirjoittamat romaanit, joissa hän hyödyntää omia kokemuksiaan, pohtii ihmissuhteita ja luotaa perheellisen naisen elämänvalhetta.
Kaijamari Sivill valottaa suomentajan jälkisanoissaan käännöstyön etenemistä, ongelmia ja paineita, joita brittiklassikon uudelleen suomentamiseen liittyy. Kuten hän kirjoittaa, Woolfin tekstissä on paljon eloisaa välittömyyttä, liikettä ja elokuvamaisuutta, mutta ennen kaikkea vakava pohjavirta. Eniten minua hämmästytti ja ihastutti Rouva Dallowayn ajattomuus ja syvä ihmistuntemus, kirjailijan soljuva kerronta ja kyky paljastaa tarkkanäköisesti yhteiskunnan rakenteissa piileviä epäkohtia. Hieno kirja!