Lähikirjastossa poiketessani katseeni osui aitoristikkiin, Essi Ruoholan esikoisteoksen kanteen, ja mielessäni välähti muistikuva Bluesky-sovelluksessa näkemästäni kehusta: Hämä-hämähäkissä on hyvä rakenne ja yllättävyyttä… Silmäilin hetken takakantta ja etulievettä – psykologinen trilleri, salaisuuksia, sukuhistoriaa, perhedraamaa, hämähäkin seittejä – ja nappasin kirjan mukaani.
Loistopäätös, totean kaksi päivää myöhemmin, kun olen ahmaissut Eva Uuttu-Laineen, hämeenlinnalaisessa tilitoimistossa työskentelevän ja menneisyyttään perkaavan perheenäidin, tarinan kaikkine käänteineen ja tuntemuksineen.
Asuin Hämptonissa seitsemän vuotta, ja oli hauskaa kuljeskella mielessäni Ruoholan dekkarin tapahtumapaikoilla, kun oma muisti täydensi kirjan kuvauksia. Hämä-hämähäkin (Momentum Kirjat 2025) aikajana yltää 1960-luvun alusta nykypäivään asti ja yhä synkemmäksi käyvää tarinaa valotetaan nokkelasti varioiden usean kertojan näkökulmasta. Päähenkilö on pikkulapsiarkea elävä ja avioliittonsa tilaa minämuodossa pohtiva Eva. Hän saa isänsä hautajaisissa isotädiltään paperilapun, joka mullistaa hänen käsityksensä edellisten sukupolvien perhesuhteista ja sysää Evan salaisuuksien äärelle.
Ruoholan teksti rullaa mallikkaasti, henkilökuvaus ja reaktiot ovat uskottavia ja tunnistettavia. Etuliepeen lupaus trilleristä pitää kutinsa ja kirjailija myös hämää hienosti lukijaa – ainakin minä yllätyin loppusuoran paljastuksista, vaikka osan niistä olinkin osannut päätellä oikein. Erityispropsit hyönteismaailman tarkasta luotaamisesta. Nyt katson seittejään kutovia kahdeksanjalkaisia toisin. Suosittelen kirjaa lämpimästi.