Pyörähdin viikonloppuna päiväseltään Turussa. Vetonaulana toimi Kurt Weillin 1920-luvulla säveltämä ooppera Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. Melkein satavuotias teos, mutta aika ei ole syönyt sen lumoa, saati purevuutta, kiitos Bertolt Brechtin ja Elisabeth Hauptmannin, joiden käsialaa hedonismia ja kapitalismia rankalla kädellä kritisoiva libretto on (suomennoksesta vastaa Pentti Saaritsa).
Näin kolme vuotta sitten Turun kaupunginteatterin, Saaristo-oopperan ja Turun filharmonisen orkesterin yhteistyönä toteuttaman Punaisen viivan ja olin myyty. Sama jengi on asialla nyt, ja vaikkei ensimmäinen näytös ihan osunut nappiin, kulttioopperan toinen näytös olikin sitten sitäkin stydimpi ja ravistelevampi, yleisöä haastava ja sopivasti päällekäyvä. Erityisen vaikuttunut olin esityksen kahdesta naissolistista, Päivi Nisulasta ja Sonja Pajunojasta, jotka häikäisivät laulullaan ja valovoimaisuudellaan.
Turun lukuisista museoista suuntasin tällä kertaa Aboa Vetus Ars Novaan, jossa oli edellisenä päivänä avautunut kaksi uutta kiehtovaa näyttelyä: nykytaiteen kokoelmateoksia esittelevä Kohtaamisia sekä Maija Tammen empatian kysymyksiä tutkaileva Hulda, Lilli ja torakka. Jälkimmäisessä katsoja pääsee seuraamaan jemeninkameleontin ja kulkusirkan elämänpolkuja ja joutuu pohtimaan viidakon lakeja ja selviytymisen mekanismeja. Niin kai se on, että torakat ne lopulta perivät maan.
Vielä pitää mainita lempparikahvilani Cafe Qwensel, joka löytyy Turun apteekkimuseon sisäpihalta. Hurmaava 1700-luvun keidas ja itse leivotut herkulliset tuotteet. Ei pettänyt nytkään. Ihana paikka, suosittelen.