On aina yhtä riemastuttavaa löytää kirjailija, jonka koko tuotannon haluaa lukea hetikohtapiannyt. Kanadalainen Emily St. John Mandel on minulle tällainen tuttavuus. Ahmin hänen kolme suomennettua kirjaansa – Asema 11, Lasihotelli ja Rauhallisuuden meri – peräjälkeen nyt kesäkuussa, ihastuin isosti ja varasin saman tien kirjastosta hänen uusimman romaaninsa Exit Party englanninkielisenä versiona, kun huomasin Piki-kirjastojen tilanneen sen valikoimiinsa.
Mandelin esikoisromaani Last Night in Montreal julkaistiin vuonna 2009. Sitä seurasi seuraavana vuonna The Singer’s Gun ja vuonna 2012 The Lola Quartet. Niitä en ole lukenut, mutta trio on listallani, sillä ne löytyvät pääkaupunkiseudun kirjastojen eli Helmetin kokoelmista.
Mutta takaisin jo suomennettuihin teoksiin. Vuonna 2014 ilmestynyt Asema 11 oli se romaani, joka nosti Mandelin maailman tietoisuuteen ja jolle myönnettiin mm. brittiläinen tieteiskirjallisuuden Arthur C. Clarke Award -palkinto. Tarinan ytimessä on salamannopeasti leviävä pandemia, joka tuhoaa lähes koko ihmiskunnan. Ehkä vielä ilmestymisvuonnaan Asema 11:n tapahtumat ovat saattaneet vaikuttaa epärealistisilta, mutta meille koronan kokeneille kirja näyttää sen synkimmän vaihtoehdon, jonka virus olisi voinut saada aikaan.
Mandel siksakkaa taitavasti ajassa tarjoillen henkilöiden elämäntarinoita niin katastrofia edeltäneiltä vuosikymmeniltä kuin sen jälkeenkin. Yhtenä teemana kirjailija kuljettaa teatteria; toisaalta menestyneen näyttelijän osaa ja muuttumista julkisuuden valokeilassa ja toisaalta kiertävän teatteriseurueen merkitystä harvoille pandemiasta selviytyneille ja Shakespearen klassikkoja esittäville itselleen. Mikä on tärkeää ihmiselle, joka on saanut kaiken? Entä hänelle, joka on menettänyt kaiken?
Lasihotellissa Mandelin luupin alla on moraali. Yksi tarinan päähenkilöistä, Jonathan Alkaitis, on sijoitusneuvoja ja pörssivälittäjä, jolta petos käy luonnostaan. Luottamus, sen menetys, itsepetos ja syyllisyys ovat teemoja, joita kirjailija tarkastelee samalla kun hän asettaa lukijan tilanteisiin, joissa kysymys – mitä minä tekisin? – voi tuottaa yllättäviä vastauksia. Peli on julmaa ja pyramidihuijauksen uhrien kohtaloista lukiessa sielua suorastaan kylmää.
Mandel piirtää Lasihotellissa esiin myös rinnakkaistodellisuuksia, tai vastaelämiä, kuten Alkaitis niitä kutsuu. Niin tai näin, rajat vuotavat ja todellisuus nyrjähtää. Pidän siitä.
On kiehtovaa, miten taitavasti Emily St. John Mandel letittää monisyiset kudelmat niin entisen maailman raunioilla kuin tulevaisuuden hetkissäkin sujuvasti soljuvaksi kertomukseksi, vieläpä niin, että osa aiemmissa kirjoissa esiintyneistä henkilöistä näyttäytyy uudessa valossa. Yllätyn, kun Asema 11:sta tuttu sarjakuvamaailma avautuu Rauhallisuuden meri -romaanissa yhdeksi tapahtumapaikaksi.
Kolmas kirja tarjoaa kunnon scifi-viboja, kun Aikainstituutin työntekijä Gaspary lähtee vuonna 2401 selvittämään menneisyyden mysteerisiä ilmiöitä Kuussa kehitetyllä aikakoneella. Mikä on syy, mikä seuraus? Entä mikä tekee elämästä kussakin ajassa elämisen arvoista?
Tässä vaiheessa pitää lähettää kiitokset ja aplodeerata Aleksi Milonoffille, joka on suomentanut Mandelin romaanit. Erinomaista työtä, eikä varmastikaan mikään helppo nakki, sillä Mandelin luomat maailmat ovat omaperäisyydessään mieleenpainuvia, puhumattakaan kirjailijan rönsyilevästä kielestä, jolle on tyypillistä pitkät virkkeet ja venyvä aikajänne.
Lopuksi haluan korostaa, ettei Mandelin kirjoissa ole kyse trilogiasta, vaan romaanit ovat itsenäisiä teoksia. Toki koin saavani niistä enemmän, kun yhdistin mielessäni aiempien tarinoiden annin käsillä olevaan. Kirjojen suomalainen kustantaja on Tammi. Vahva suositus.