Idea on yksinkertainen – kaksi miestä kertoo oman versionsa kolmiodraamasta – mutta hyvänen aika, miten kiehtovan jännitystarinan Johan Bargum on siitä kehinyt: salamarakkautta ja kaksi ruumista.
Suuri osa Syyspurjehduksen (Tammi 2012, suomennos Marja Kyrö) tapahtumista sijoittuu merelle, purjeveneeseen ja rannikon luonnonsatamiin. Minäkin maakrapu liidän sujuvasti aalloilla, vaikka osa purjehdustermeistä menee osaltani tyystin ohi. Paitsi veneitä kirjailija ohjaa salakavalan taitavasti myös lukijaa, enkä malta jättää kirjaa kesken, koska tahdon tietää, kuka teki mitäkin ja missä.
Pienoisromaani on lyhyt, vain 119 sivua, mutta Bargum mahduttaa teokseen kokonaisia ihmiselämiä haaveineen, intohimoineen, karikkoineen ja menetyksineen. Hän piirtää hienosti esiin pinnan alla kytevän inhon, pettymykset ja vihan. Mikä parasta, kirjailija ei tarjoile helppoa ja yksiselitteistä loppua vaan saa lukijan pohtimaan kaikkea lukemaansa; henkilöiden olemusta, tarpeita ja motiiveja.
Kumpaa uskoisin, Olofia vai Haraldia, vai onko totuus sittenkin jossakin heidän tarinoidensa tuolla puolen? Ehkä Elin tietäisi vastauksen. Vahva suositus.