Elämän oppitunnit pingviinin kanssa

Aloitan lopusta: poistuin katsomosta suru puserossa.

Murheelle oli monta syytä, ankarimpana niistä kuolema. Mutta voisiko muuta odottaa elokuvalta, joka sijoittuu Argentiinan lähihistorian verisimpään kauteen, vuonna 1976 sotilasvallankaappauksella käynnistyneeseen Likaiseen sotaan, jolloin maassa surmattiin tai katosi arviolta 20 000–30 000 ihmistä.

Ei, Peter Cattaneon ohjaama Minä ja pingviini ei kuvaa suoraan sotilasjuntan toimintaa, vaan väkivaltaisista tapahtumista kerrotaan viitteenomaisesti, osin taustalla, osin tarinan sivuhenkilöiden kautta. Elokuvan keskiössä on turbulenttisiin olosuhteisiin muualta tulleen yksilötarina, jossa surun jähmettämä mies herää toimimaan muiden hyväksi.

Päähenkilönä on brittiläinen Tom Michell (Steve Coogan), joka on lähtenyt Etelä-Amerikkaan unohtaakseen menneisyyden. Hän työskentelee argentiinalaisessa eliittikoulussa, opettaa pojille englantia ja valmentaa heitä rugbyssa, ja myös hänen elämäänsä varjostaa kuolema.

Elokuva pohjautuu tositarinaan

Minä ja pingviini pohjautuu suurelta osin brittiläisen Tom Michellin omaelämäkerralliseen kirjaan, joka julkaistiin alun perin vuonna 2015. Siinä Michell muistelee opettajan-vuosiaan Buenos Airesissa ja muualla Etelä-Amerikassa, jossa hän reissasi lomillaan. Yhdellä näistä matkoista hän pelasti öljyvuodon uhriksi joutuneen pingviinin, salakuljetti sen työpaikalleen ja antoi linnulle nimen Juan Salvador.

Michell oli tapahtumien aikaan vähän päälle parikymppinen, mutta elokuvassa hänet kuvataan keski-ikäisenä ja sisäänpäin kääntyneenä miehenä, joka lusmuilee työssään ja välttelee läheistä kontaktia muihin. Ironia on hänen aseensa ja puolustuskeinonsa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan.

Yläluokan pojille suunnattua eliittikoulua johtaa arvonsa tunteva ja muodollista käytöstä alaisiltaan vaativa rehtori Timothy Buckle (Jonathan Pryce), joka ei halua ottaa kantaa saati puuttua yhteiskunnassa ilmeneviin levottomuuksiin tai väärinkäytöksiin. Hänelle poikien sisäoppilaitos on oma suljettu valtakuntansa. Pryce, jonka näyttelijäntyötä ihailin viimeksi BBC:n tuottamassa historiallisessa tv-sarjassa Susipalatsi, tekee roolin tarkasti ja purevan hillityin keinoin.

Tomin elämänpiiriin ilmestyy kaksi naista, tomera ja suorapuheinen Maria (Vívian El Jaber), joka siivoaa opettajien huoneet ja valmistaa heille ateriat, sekä tämän tyttärentytär Sofia (Alfonsina Carrocio), joka toimii isoäitinsä tavoin koulun siivous- ja huoltotehtävissä. Temperamenttinen kaksikko toimii tarinassa henkisenä peilinä Tomille.

Elokuvassa on myös suomalaisia varmastikin kiinnostava henkilö, nimittäin insinööri Tapio, joka toimii fysiikan opettajana ja haluaa ystävystyä Tomin kanssa. Ei aikaakaan, kun hän jo vuodattaa uudelle kollegalle kaikki sydänsurunsa. Tapiota näyttelee ruotsalainen Björn Gustafsson. Hän herkuttelee roolissa, ja oma reaktioni olikin aluksi, ettei suomalainen mies ole noin puhelias, eloisa ja seuraan tuppautuva. Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin, että noinhan se juuri on: ulkomailla suomalainen vapautuu.

Söpö pingviini päätyy psykiatriksi

Elokuva pääsee vauhtiin, kun kaupungissa tapahtuvan pommi-iskun takia koulun oppilaat lähetetään lyhyeksi ajaksi kotiin ja Tom ja Tapio lähtevät bailaamaan Uruguayhyn. Siellä Tom löytää tanssiklubilla tapaamansa naisen kanssa hiekkarannalta öljyyntyneen patagonianpingviinin ja kaksikko päättää puhdistaa linnun hotellin kylpyhuoneessa.

Kohtaus on enne tulevasta: pingviinin avulla Tom saa yhteyden muihin. Tosin alussa hän ei ole mitenkään innostunut uudesta siivekkäästä kaverista, mutta hän vie pingviinin mukanaan Buenos Airesiin ja antaa sille nimeksi Juan Salvador. Koomisia tilanteita syntyy riittämiin, kun Tom yrittää pitää linnun salassa viranomaisilta, kollegoilta ja rehtorilta.

Ehkä hienointa Tomin opettajantoimen kannalta on se, miten pingviini saa levottomat oppilaat keskittymään ja menestymään paremmin opinnoissaan. Pingviini on heille lemmikki ja hellittelyn kohde, jolle voi purkaa sydäntään. Luokkakohtaukset toivat mieleeni Peter Weirin ohjaaman elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura. Mitä tulee Juan Salvadoriin, se sai pian toimia psykiatrin roolissa myös koulun vanhemmille jäsenille.

Kuka uskaltaa kamppailla vastaan?

Elokuvan toinen tarina, sotilasjuntan harjoittama terrori ja väkivaltaisuudet, jää valitettavalla tavalla lähes taustahälyksi. Isku kyllä osuu lähelle, sillä kaupungilla ollessaan Tom näkee, miten Sofia siepataan. Hän ei kuitenkaan tee mitään. Vasta myöhemmin Tom uskaltaa nousta vastarintaan ja toimia aktiivisesti Sofian vapauttamiseksi. Samalla paljastuu syy hänen ironiseen, jopa välinpitämättömään elämänasenteeseensa.

Steve Coogan on Tomin roolissa yllättävän vaisun oloinen, mutta toisaalta aika harva murheen murtama ihminen sitä leiskuu tosielämässäkään. Ironian Coogan hallitsee täysin, ja niitä keskusteluja oli katsojana perin hauska seurata.

Kävin keväällä katsomassa Finnkinon NT Live -sarjassa näyttämöversion Stanley Kubrickin elokuvasta Dr. Strangelove. Siinä Coogan näytteli neljä roolia, ja vitsit, miten energinen ja riemastuttava taidonnäyte se olikaan kaikkine nopeine vaihtoineen. Siksikin minua vähän harmitti Tomin vähäeleisyys ja sulkeutuneisuus, joka ei sallinut taitavallekaan näyttelijälle tehdä stydimpää roolisuoritusta.

Cooganilla on elokuvassa myös uskomattoman söpö vastanäyttelijä, jota on vaikea päihittää. Ikivanha totuus on, että lapset ja eläimet varastavat katsojien huomion. Näin kävi minullekin Minä ja pingviini -elokuvaa katsoessani. Mietin usein, mitä eläinten kouluttaja mahtoi tehdä kuvan ulkopuolella juuri nyt, kun linnun koko olemus selvästi suuntautui kohtauksessa jonnekin toisaalle. Mutta joo, kaiken kaikkiaan herttainen ja sympaattinen ihmisen ja eläimen suhteesta kertova elokuva, jossa väläytellään myös painavampia ajatuksia menneiden vuosikymmenten väkivallanteoista.

P.S. Elokuva kannattaa katsoa loppumetreille asti, sillä tarinan päätteeksi näytetään Tom Michellin 1970-luvulla kuvaamia mustavalkoisia filminpätkiä hänen pelastamastaan pingviinistä ja Buenos Airesin koulun oppilaista.

Minä ja pingviini (2024). K-7 Alkuperäisteksti: Tom Michell Käsikirjoitus: Jeff Pope Ohjaus: Peter Cattaneo Musiikki: Federico Jusid Kuvaus: Xavi Giménez Leikkaus: Robin Peters Lavastussuunnittelu: Isona Rigau Pukusuunnittelu: Alberto Valcárcel Pääosissa: Steve Coogan, Jonathan Pryce, Björn Gustafsson, Vivian El Jaber, Alfonsina Carrocio, Micaela Breque. Kesto: 112 min