Meissä piilee maailmankaikkeus

Aluksi spoilerivaroitus. Älä etene pidemmälle, jos et ole vielä nähnyt Chuckin ihmeellinen elämä -elokuvaa ja haluat nauttia siitä ilman paljastuksia.

---

En edes muista, koska viimeksi olisin poistunut elokuvateatterista niin toiseen maailmaan uppoutuneena kuin tuona maanantaina, kun kävelin Arthouse Cinema Niagaran salista ulos syyssateiseen iltapäivään.

Olin juuri nähnyt Chuckin ihmeellisen elämän, ja sen taianomainen, hiukan surullinenkin tunnelma oli soljunut ihoni alle. Puhumattakaan ihmisen mieltä koskevista runosäkeistä, joita elokuvan päähenkilö jää miettimään koulutunnin päätteeksi. Niitä yritin nyt itsekin muistella. Do I contradict myself? Very well then I contradict myself. I am large, I contain multitudes.

I contain multitudes. Tuo oivallus, tuo väite on koko tarinan avain. Minun täytyy saada käsiini Walt Whitmanin teokset ja löytää kyseinen runo, päätin ja niin suunnistin pääkirjasto Metsoon.

Aavemainen ja mystinen tarina

Kauhuleffoistaan tunnetun Mike Flanaganin ohjaama elokuva perustuu Stephen Kingin novelliin The Life of Chuck, joka julkaistiin If It Bleeds -kokoelmassa vuonna 2020. Teos ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin Ilkka Rekiaron suomentamana.

Mielikuva Kingin kirjoista tehdyistä elokuvista – tai ainakin minun mielikuvani – on varsin verinen, tulvillaan psykologista jännitystä, goottilaista kauhua ja äärimmilleen yltyvää pahuutta. King kuvaa teoksissaan tarkasti ja purevasti amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohtia ja kipupisteitä, niin myös Chuckin ihmeellisessä elämässä, mutta tällä kertaa kauhu on hillitympää. Poissa ovat hirviöt ja teurastukset, niiden sijaan tarjolla on aavemaista ja mystistä tunnelmaa.

Tilintarkastaja näkyy kaikkialla

Flanaganin ohjaus, joka on uskollinen alkuperäistekstille, kertoo tilintarkastaja Charles Krantzin elämäntarinan ikään kuin käänteisessä järjestyksessä, Kingin novellin rakenteen mukaisesti. Elokuvassa on kolme näytöstä, joita kertojan ääni ajoittain säestää milloin tapahtumia, milloin henkilöiden toimintaa ja valintoja taustoittaen.

Ensimmäinen näytös esittelee amerikkalaisen pikkukaupungin opettajan, Martyn (Chiwetel Eijofor), ja hänen paikallisessa sairaalassa hoitajana työskentelevän eksänsä Felician (Karen Gillan).

Käy ilmi, että eletään lopunajan tunnelmissa: internet on pimentynyt, teitä ja siltoja on sortunut ja suuri osa Kaliforniasta on romahtanut maanjäristysten vuoksi mereen. Hyvin ei mene muuallakaan maailmassa, sillä Aasiassa riehuu rutto, japanilaisia ydinvoimaloita on joutunut veden valtaan ja Saksassa purkautuu tulivuori.

Vain yksi asia toimii ja monistuu merkillisellä tavalla: mainoskuva silmälasipäisestä tilintarkastajasta (Tom Hiddleston), jonka yhteydessä loistaa teksti: CHARLES KRANTZ. 39 MAHTAVAA VUOTTA! KIITOS CHUCK! Mitä pidemmälle tarina etenee, mitä enemmän sairaalaan kärrätään itsemurhaa yrittäneitä ja mitä rajummin infrastruktuuri, luonto ja lopulta Linnunratakin hajoaa, sitä väkevämmin ja useammin tilintarkastajan kuva vyöryy vastaan kaikkialta.

Pelkoa ja kingimäisiä viboja

Olin ensimmäisen näytöksen jälkeen ällistynyt, sataprosenttisen hereillä ja hyvällä tavalla säikytetty. En ollut lukenut The Life of Chuck -novellia, enkä siis tiennyt lainkaan, mitä elokuvalta odottaa. Hiddlestonin toki tiesin. Mutta jo pelkkä kolmannes leffasta sai minut vakuuttuneeksi, että kyllä kannatti tulla.

Luonnonmullistusten ja tuhoutumisen kuvaus on tehokasta, vaikka niitä ei itse asiassa näytetä elokuvassa lainkaan. Tehot syntyvät repliikeistä, ihmisten keskinäisistä keskusteluista, kaikesta siitä tiedosta, jota tarinan henkilöt ammentavat toisiltaan ja näkevät ympärillään. Sekä tietenkin alati kasvavasta kuolemanpelosta, joka näkyy näyttelijöiden kasvoilla ja olemuksessa.

Aiemmin useita sarjoja (mm. Avenue 5, Strangers ja Slow Horses -sarjan uusin tuotantokausi) sekä mm. Nothing Like a Dame ja Ian McKellen, näyttelijä -dokumentit kuvannut Eben Bolter on tottunut työskentelemään tähtinäyttelijöiden kanssa, ja tässä elokuvassa hänen kuvaustyylinsä vaihtelee tietoisen hienosti päähenkilön elämäntilanteiden mukaan. Ylipäänsä kuvaus on vahvan tunnelmallista ja kaunista.

Kingimäiset vibat syntyvät tilintarkastajan mystisestä ilmestymisestä. Kun pikkukaupungin sähköjärjestelmä pettää ja koko maisema pimenee, satojen talojen ikkunoihin samanaikaisesti ilmestyvät väräjävät mainoskuvat ovat todella pelottavia. Mistä on kyse? Mikä yliluonnollinen taho on ottamassa vallan?

Tule pikkusisko tanssimaan!

Toinen näytös heittää valkokankaalle Broadway-tyylisen musikaalijakson upeine tanssinumeroineen. Näemme vihdoin tilintarkastajan livenä ja saamme todistaa Tom Hiddlestonin muuntautumisen arkisesta keski-ikäisestä ja hieman tylsästä kuittimaakarista energiaa ja säihkettä säkenöiväksi taituriksi, joka yksin ja satunnaisen tanssipartnerinsa (Annalise Basso) vatkaa menemään jazzia, swingiä, cha cha´ta, salsaa, bossa novaa, polkkaa ja bonuksena vähän moonwalkiakin.

Katutaiteilijat-nimen saanut näytös on yksi syy, miksi aion hankkia Chuckin ihmeellisen elämän tallenteena itselleni ikiomaksi. Se on mestarillinen taidonnäyte. Kyllä, nyt pitää ehdottomasti mainita koreografi: Mandy Moore! 👏👏👏

Kohtaus lähtee liikkeelle hitaasti, harkitusti, oikeaa gruuvia etsien. Rytmin antaa rumpali Taylor Franck (Taylor Gordon, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä The Pocket Queen). Biitti on vastaansanomaton. Se rullaa, naputtaa ja tarjoilee metallista huokailua, se soi, räiskyy ja kihelmöi koko kropassa. On ihana istua Niagaran salissa, fiilistellä ammattilaisten huippuunsa treenattua sessiota ja vain antaa musiikin viedä.

Mikä on elämässä tärkeintä?

Elokuvan toinen näytös muistuttaa, miten elämässä on toisinaan taianomaisia hetkiä, jos vain uskallamme tarttua niihin. Siitä on kyse Chuckin elämässä, siitä on kyse Kingin novellissa: Elämästä. Heittäytymisestä. Muiden kohtaamisesta. Tanssi on merkityksellistä, sillä se on vapautumista, hetkessä elämistä. Ehkä Jumala loi maailman juuri siksi, että ihmiset tanssisivat, antautuisivat rytmin valtaan.

Tanssin lomassa käy kuitenkin ilmi, ettei Chuckin terveys ole täysin kohdillaan. Hänen päätään on alkanut taas särkeä. Kohtauksia on tullut yhä useammin, ja samassa kertoja ryhtyy valottamaan sangen koruttomasti meille katsojille Chuckin tulevaisuutta, joka ei toivoa salli.

Lukittu kupoli sisältää salaisuuden

Niin alkaa viimeinen näytös, tai Chuckin taipaleen ensimmäinen, sillä nyt meidät katsojat on lennätetty lapsuuteen ja joudumme todistamaan suurta menetystä. Chuckin vanhemmat kuolevat kolarissa ja lähistöllä asuvat isovanhemmat (Mia Sara ja Mark Hamill) ottavat pojan luokseen.

He asuvat viktoriaanisessa, vuonna 1885 rakennetussa talossa, jonka ylimmässä kerroksessa sijaitsee lukittu kupoli. Ja kyllä, Kingin tuotannon tuntien suljetussa tilassa on pelottava salaisuus, jonka Chuck saa selville vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Sitä ennen hän oivaltaa jotakin olennaista omasta kupolistaan. Siitä kiitos lankeaa Walt Whitmanin runoutta esittelevälle opettajalle. ”I am large, I contain multitudes.” ”Minussa on tilaa, sisälleni mahtuu mitä tahansa”, kuten Markus Jääskeläinen on suomentanut. Ihmisen mieli on kuin ääretön avaruus; oma universuminsa, joka kasvaa suuremmaksi, valoisammaksi ja monimutkaisemmaksi vuosien, elämysten ja kokemusten myötä. Kun ihminen kuolee, kokonainen maailmankaikkeus tuhoutuu hänen mukanaan.

Miten hauras onkaan ihminen

Kun mietin, miksi ihastuin niin paljon tähän elokuvaan, syitä kertyy useita. Vaikka katsojalle paljastetaan Chuckin parantumaton sairaus ja elämän rajallisuus jo varhain – nokkelimmat tajuavat sen alussa kaikkialle ilmestyvästä mainoskuvasta – toivo positiiviseen käänteeseen säilyy läpi tarinan, sillä ainakin minä halusin loppuun asti sympaattiselle päähenkilölle vain hyvää.

Kiinnostavaa on, ettei elokuvassa ole lainkaan pahaa tai ilkeää hahmoa – ja tämä on sentään syntynyt Stephen Kingin kynästä! Chuckin omassa universumissaan kohtaamat ihmiset näytetään kiehtovina, kannustavina, rakastettavina, sydämellisinä ja osa myös originelleina persoonina.

Chuckin ihmeellinen elämä on koskettava kertomus ihmisen hauraudesta. Miten lämpimästi se ylistääkään elämän kauneutta. Tykkäsin myös tavasta, jolla elokuva kuvaa lapsuutta ja nuoren Chuckin varttumista aikuisuuteen. Isot aplodit upealle triolle, joka hurmasi katsojat ja vei meitä miten tahtoi: Cody Flanagan (Chuck 7 v.), Benjamin Pajak (Chuck 11 v.) ja Jacob Tremblay (Chuck 17 v.).

---

Chuckin ihmeellinen elämä (2024). Alkuperäisteksti: Stephen King Käsikirjoitus ja ohjaus: Mike Flanagan Musiikki: The Newman Brothers Kuvaus: Eben Bolter Leikkaus: Mike Flanagan Lavastussuunnittelu: Steve Arnold Pukusuunnittelu: Terry Anderson Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Eijofor, Karen Gillan, Annalise Basso, Mark Hamill, Taylor Gordon, Jacob Tremblay, Benjamin Pajak Kesto: 111 min