Ahmin keltaista ja punaista

Yksi hyvän näyttelyn merkki on, että siihen jää nälkä; halu tankata samoja teoksia uudelleen ja kieriä niiden synnyttämässä ilossa, valossa, mielikuvissa. Olen tämän vuoden aikana nähnyt kaksi näyttelyä, joiden työt ravisuttelivat aisteja ja antoivat läjäpäin loistetta ja voimaa tahmeaan arkeen.

Ensimmäinen oli esillä Tampereen taidemuseossa. Anita Snellmanin retrospektiivinen näyttely Värin syleilyssä kiteytti jo nimessään tärkeimmän annin: välimerellisen lämpimät, räjähtävät värit, auringonvalossa kylpevät maisemat, riehakkaat kukot, puiden oksilla roikkuvat kypsät sitrushedelmien ryppäät.

Kävin katsomassa näyttelyn, kun talven pitkä, harmaa lieve vielä roikkui maisemassa, puut olivat lehdettömiä ja taivas raskaiden pilvien peitossa. Silloin tuntui kuin museo olisi toiminut ovena paratiisiin, ja niinhän se tekikin. Seinillä syleilivät alastomat ihmiset kuunsinisessä valossa, katsoivat auringonnousua tai kuuntelivat huilunsoittajaa, kuten lepäilevät muusat hehkuvassa triptyykissä. Yläkerran salista löytyi myös vanha tuttavuus, Sininen poika sininen (1976), jonka väreilevää olemusta olin tottunut katselemaan joskus lahjaksi saamani runokokoelman kannessa.

Snellmanin värit olivat kotoisin Espanjasta ja Ibizan saaren maaseudulta, jonne taiteilija muutti 1950-luvun puolivälissä. Leena Ahtola-Moorhouse kirjoittaa Anita Snellman 1924–2006 -kirjassa, että taiteilijaa kiehtoi paitsi Ibizan kaupungin vetovoima myös sen kosmopoliittinen taiteilijasiirtokunta. Hän nautti villistä ja värikkäästä luonnosta, joka vapautti ja antoi uutta innostusta. Ibizan-kaudelta on myös yksi suosikkiteoksistani, vuonna 1962 syntynyt Corrida, jossa Snellman kuvaa härkätaistelua. Eniten minua kiehtoo sen luonnosmaisuus, jos näin on lupa sanoa valmiista teoksesta.

Toisen värikylvyn nautin Turussa, Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, jonka Maria Prymatšenkon satumainen maailma -näyttely on esillä 2.9.2018 saakka. Suosittelen vahvasti! Riehakkaiden värien lisäksi teokset tarjoavat rajattoman määrän ihmeellisiä hetkiä ja merkillisiä maisemia ja olentoja. Jokaisen, joka on vähänkään kiinnostunut fantasiasta, tulisi suunnata kulkunsa Aura-joen rannalle. Nyt!

Ukrainalainen Maria Prymatšenko (1908–1997) oli taiteilijana itseoppinut. Näyttelyn guassi- ja vesivärimaalausten juuret ovat ukrainalaisessa kansanperinteessä, josta Prymatšenko ammensi vaikutteita, samoin kuin saduista ja mytologiasta. Teosten tutkimiseen kannattaa varata aikaa, sillä ne sisältävät huikeita yksityiskohtia, jotka eivät kertavilkaisulla avaudu.

Näyttelyyn on tarjolla nyt kesällä joka päivä opastettu kierros. Aion sukeltaa vielä uudelleen Maria Prymatšenkon maailmaan, ja tällä kertaa teen sen oppaan johdattelemana, koska tahdon tietää lisää taiteilijan tekniikasta, symboliikasta, ideoista, ajatuksista ja elämän varrella sattuneista asioista. Mistä hän haaveili? Mikä sai hänet rakastumaan väreihin näin syvästi? Mitä kaikkea tapahtui Kiovassa, kun Prymatšenko kutsuttiin kansantaiteilijayhteisön jäseneksi? Millainen oli hänen kotikylänsä, jonne taiteilija palasi toisen maailmansodan kynnyksellä?

Pidän siitä, ettei museo ole ripustanut Prymatšenkon teoksia kliinisille, valkoisille seinille, vaan näyttelysalit on maalattu vahvoin värein. Voisi luulla, että moinen teko söisi teosten voimaa, mutta käy päinvastoin. Nyt ne suorastaan hehkuvat.