Sotanäyttämöllä Herra kutsuu omiaan

Minkälaista se on ihmistä ammuta?
Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii.

Täydennysmiehenä rintamalle tulleen parikymppisen sotamies Hauhian ja alikersantti Antero Rokan välinen sananvaihto kiteyttää sodan karun logiikan eli eronteon meidän ja niiden toisten välillä. Ilman sitä tappaminen ei onnistuisi.

Siitä on kyse Väinö Linnan klassikossa Tuntematon sotilas, jota esitetään tänä vuonna Pyynikin kesäteatterin 70-vuotisen taipaleen kunniaksi: Hengiltä ottamisesta. Kuoleman kylvämisestä. Teurastamisesta. En varmasti ollut ensi-iltayleisössä ainut, joka mietti onnekasta osaansa, koska on saanut elää itsenäisessä, rauhan ajan Suomessa. Vielä toistaiseksi.

Ketä huudat hädän hetkellä?

Linnan romaani, kuten moni siitä tehty tulkintakin, lähtee liikkeelle Jumalasta. Niin myös Pyynikin kesäteatterin esitys, mutta tällä kertaa paljon henkilökohtaisemmalla tasolla.

Mustanharmaalle lautakehikolle nousee seisomaan nuori sotilas, jonka tarinasta kuulemme pienen pätkän. Ääninauhalla kertoo kokemuksistaan 101-vuotias jatkosodan veteraani Aimo Reinikainen. Hän puhuu kokemattomista pojista matkalla sotaan ja mainitsee maasta löytämänsä kaulakorun, jossa oli ortodoksiristi; kuin ehkä merkkinä selviytymisestä.

Esityksen ohjaaja Antti Mikkola puhui ennakkohaastatteluissa siitä, miten uskonnollinen näkökulma on jäänyt varsin ohueksi monissa Tuntemattoman sotilaan sovituksissa, vaikka osa romaanin henkilöistä pohtii Jumalan läsnäoloa ja moni huutaa hädän hetkellä Jeesusta avukseen. Pyynikillä raamatullista kuvastoa hyödynnetään muutamissa kohtauksissa. Tietoisuus hengellisen kerrostuman tavoittelusta sai minut myös kuuntelemaan näyttelijöiden repliikkejä uudenlaisella virityksellä. (Tässä kohdin lienee soveliasta mainita, etten ole perinteisessä mielessä uskonnollinen ihminen enkä kuulu kirkkoon. Agnostisismi on lähimpänä näkemystäni.)

Esitys kritisoi sotahenkisyyttä

Myönnän, että hämmästyin kuullessani Pyynikin kesäteatterin valinnasta juhlanäytelmäksi. Mitä järkeä on tuoda näyttelijät taas kerran Pyhäjärven rannalle leikkimään turvallisissa olosuhteissa 80 vuoden takaista jatkosotaa, kun maailma palaa ja tiedotusvälineet vyöryttävät tauotta käynnissä olevien todellisten sotien veristä saldoa?

Perustelu löytyy tietenkin näkökulmasta: pasifismista. Väinö Linna kirjoitti romaaninsa näyttääkseen, millaista sota on. Hän kritisoi militarismia ihannoivaa sotahenkisyyttä ja riisui siksi sodalta kaiken arvon ja keskittyi ihmisiin, tavallisiin siviilimiehiin, jotka olivat rintamalla puolustamassa omaansa, isänmaatansa.

Sama asenne läpäisee Pyynikin kesäteatterin esityksen. Sovituksen tehnyt dramaturgi Sami Keski-Vähälä kirjoittaa käsiohjelmassa, ettei näyttämöversiossa glorifioida rintamaa eivätkä tekijät ole halunneet luoda Pyynikin maisemiin mitään nostalgista ”miesten maailmaa”. Se näkyy konkreettisesti muun muassa siinä, ettei maastoa ole täytetty ase- ja sotakalustolla (yhtä kuorma-autoa ei lasketa) ja monet taistelukohtauksista on häivytetty taustalle, pois katsojan näkökentästä muttei hetkeksikään tajunnasta, kiitos Sami Silénin taitavan äänisuunnittelun.

Esitys ohjaa katsomaan ihmistä; sitä mitä sodan epäinhimilliset olosuhteet ja alinomainen kuolemanvaara tekevät yksilölle ja hänen psyykelleen. Samalla se kuvaa poikkeuksellisessa tilanteessa toimivien miesten välille kehittyvää ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Ennen kaikkea se muistuttaa, ettei kukaan selviydy sodasta vaurioitta.

Kekseliäs lavastus säväyttää

Kuten niin monen katsojan, myös minun mielessäni väikkyi ennen esitystä pätkiä aiemmista tulkinnoista. Vahvimmin muistin niistä ikonisimman, Edvin Laineen vuonna 1955 ohjaaman elokuvan henkilöitä ja kohtauksia yksinkertaisesti siksi, että olen nähnyt sen niin monta kertaa.

Pintaan nousi myös muisto Väinö Linnasta. Olen yksi niistä varmaankin kymmenistä ja taas kymmenistä koululaisista, jotka kävivät haastattelemassa kirjailijaa hänen teoksistaan äidinkielen tehtävää varten.

Muistikuvat kuitenkin hälvenivät nopeasti uuden version äärellä. Pidin siitä, miten viitteenomaisesti tarinan miljööt oli luotu pyörökatsomon ympärille. Tekijät selvästi luottavat katsojan mielikuvitukseen ja jättävät minimalistisen lavastuksen kautta tilaa näyttelijäntyölle ja henkilöiden keskinäisten suhteiden korostamiselle.

Lavastuksen suunnitellut Kimmo Sirén on rakennuttanut maastoon kaksi ristikkorakenteista lautanäyttämöä, jotka muuntuvat moneksi: paloaukeaksi, korsuksi, yhdyshaudaksi, talvimaisemaksi, kuoleman kentäksi. Hän hyödyntää myös suuria kuutioita, jotka näyttäytyvät milloin konkreettisena tai symbolisena jalustana, milloin kuin Kurun mustasta graniitista tehtyinä hautapaaseina.

Aseet puhuvat, lait vaikenevat

Keski-Vähälä ja Mikkola ovat käyttäneet uutta sovitusta tehdessään molempia Tuntematon sotilas -romaanin versioita: vuonna 1954 ilmestynyttä ja kustantamon editoimaa teosta sekä vuonna 2000 julkaistua Sotaromaania, joka sisältää Väinö Linnan lyhentämättömän käsikirjoituksen. Jälkimmäisessä pääsevät ääneen myös kirjallisuuden tutkija Yrjö Varpio ja WSOY:n pääjohtajana toiminut Yrjö A. Jäntti, jotka valottavat kirjan muokkaukseen liittynyttä prosessia ja kommentoivat tekstiin tehtyjä poistoja.

Yhden palautetun poiston olin bongaavinani Lehdon, Määtän ja Rahikaisen seisoessa kovennettua (voin toki olla väärässä). Asetelma on kuin Golgatalla, kuten valvojaksi määrätty Hietanen toteaa. Rahikainen määrittelee Määtän paatuneeksi ryöväriksi ja käskee tämän seisoa Lehdon oikealla puolella. Hymähdyksiä synnyttävä kohtaus saa esityksessä myöhemmin hätkähdyttävän vastinparinsa, kun kuolettavasti haavoittunut ja lopulta itsensä ampunut Lehto nostetaan ristinpuussa haudanhiljaisen yleisön eteen. Viesti on päivänselvä: hän kuoli puolestamme.

Lehto on Pyynikin kesäteatterin esityksessä konekiväärikomppanian miehistä se, jonka tekoja seuratessani mietin eniten sodan järjettömyyttä ja väkivallan tuhoavaa voimaa. Linna on antanut hänelle aggressiivisen ja patoutuneen luonteen. Lehto ei voi sietää pelkuruutta vaan hän tuntuu päinvastoin ihannoivan raakuutta.

Kun Lehto teloittaa venäläisvangin selkään ampumalla, se tuntuu heti väärältä. Näin minulle on opetettu: maassa makaavaa ei potkita ja teloitus pannaan käytäntöön kasvotusten. Miten aikansa eläneitä asenteita ne ovatkaan nykypäivän sodissa. Ensireaktioni jälkeen huomasin miettiväni, onko Lehdon laukaus tosiasiassa armollinen teko. Ei ole monta päivää siitä, kun luin vankienvaihdossa vapautuneiden ukrainalaissotilaiden kokemuksista: toistuvaa kidutusta ja pahoinpitelyä.

Nauru tuo valoa pimeyteen

Tuntematon sotilas on varsin traaginen teos – monet tarinan henkilöistä päätyvät taisteluissa Herran huostaan – ja Mikkolan ohjaus pitää huolen siitä, ettei vavahduttava perusvire pääse katoamaan, vaikka esitys tarjoaa alkuperäisteoksen mukaisesti meheviä sutkauksia, tilannekomiikkaa, nokkelaa vuoropuhelua ja paljon naurua.

Huumorilla on tärkeä merkitys Linnan rintamamiehille. Se sitoo joukon yhteen, säilyttää taistelutahdon ja toverihengen, se karkottaa ahdistusta, keventää tunnelmaa ja henkistä taakkaa. Ennen kaikkea huumori on tehokas puolustuskeino: se tuo valoa pimeyteen.

Iloa viljelevät etenkin Hietanen ja Rokka. Minuun kolahti lujaa myös Lahtinen, jonka jatkuvan herravihaisen jupinan ja ärräpäillä ryyditetyn urputuksen äärellä en vain voinut olla nauramatta. Eikä pidä unohtaa Vanhalaa, komppanian ylen sankiaa prihaa, jota kirjailija luonnehti synnynnäiseksi humoristiksi ja joka myös Pyynikillä etenee hihitellen sodan loppuun asti.

Konkarit hallitsevat tyylilajit

Olisi tietenkin oikeudenmukaista arvioida koko näyttelijäryhmän anti, aina nokialaisen Etunäyttämön avustajia myöten. Sitä en nyt kuitenkaan tee, vaan poimin tähän bloggaukseen minuun voimakkaimmin vaikuttaneet roolisuoritukset.

Listan aloittaa itseoikeutetusti Tommi Raitolehto, jonka alikersantti Rokka on monisyinen, tarkasti mietitty uskottava roolihenkilö, rehti ja verevä Karjalan mies. Raitolehdon näyttelijäntyötä oli nautinnollista seurata. Perheellisyyttään korostavalla Rokalla on komppanian nuoriin miehiin isällinen, lupsakka ote, mutta hänen tappajantaitonsa ja -vaistonsa tulivat esiin lähitaistelussa vihollisen sieppaajapartion kanssa. Kohtaus on toteutettu hyvin, osin näköesteen takana. Raitolehdon olemuksessa ja lyönneissä oli sellaista raivoa, että alta pois! Vaaran tunne säilyi vielä komentopaikalla, jossa Rokka luovutti vangitsemansa venäläisupseerin ja sätti kapteeni Lammiota nokkimisesta.

Sarastien roolin näyttelee Aimo Räsänen, Pyynikin kesäteatterin monivuotinen konkari. Hänen majurinsa on myhäilevä ja rauhallinen, mahtinsa tietävä ja sotamiestensä arvon ymmärtävä esimies, joka osaa lujittaa komppanian yhteishenkeä kiittämällä uroteoista henkilökohtaisesti. Räsäsen komiikantaidot pääsevät oikeuksiinsa, kun armeija ryyppää marsalkka Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi. Räsänen ei sano kohtauksessa yhtä ainoaa sanaa ja varastaa silti show´n, vaikka upseereiden komentokorsu tarjoaa monen miehen voimin varsin näyttävää örvellystä.

Aplodeeraan myös Jyrki Mänttärille, joka urakoi esityksessä kuusi roolia aivan pro-tyylillä. Hän onnistuu lyhyessä ajassa tuomaan esiin sotilaspapin epävarmuuden ja suoranaisen kyvyttömyyden kohdata rintamalla haavoittuneiden ja kuolevien sotilaiden hätä. Everstiluutnantti Karjula muovautuu Mänttärin käsittelyssä nimensä mukaiseksi sotahulluksi ärjyjäksi ja omiaan aggressiivisesti ampuvaksi mielipuoleksi, jota katsoja ei jää kaipaamaan. Eniten yllätyin Suolaukosta, sotilaiden Itä-Karjalassa kohtaamasta starikasta, johon Mänttäri on ympännyt pelokasta kansanmiestä, veikeää koijaria, hellyttävää vaivaisukkoa ja jotain maagista peikkoa. Kohtaus toi maalauksellisuudellaan mieleeni ortodoksien ikonit, joissa pyhä erakko istuu puussa.

Kuka uhraa ihmisen sodalle?

En liene ainoa, jonka mielestä Väinö Linna on onnistunut luomaan osuvia, realistisia ja kompleksisuudessaan tunnistettavia henkilöhahmoja. Toki mielikuvaani sekoittuvat eri elokuva- ja näyttämösovituksissa näkemäni tulkinnat. Sotilaat puhuvat niin kirjassa kuin Pyynikin-esityksessäkin kotiseutunsa murretta, mikä meni minuun aivan täydestä, mutta minähän en olekaan mikään murreasiantuntija [sic].

Alikersantti Hietanen, jota Linna itse on luonnehtinut poikamaiseksi ”karhunpenikaksi”, on yksi tarinan kantavista voimista ja porukan me-hengen ylläpitäjistä. Verneri Lilja tekee roolin valloittavasti, hänen Hietasensa on rento ja valoisa kaveri, jolla riittää hyväntuulista juttua joka lähtöön. ”Aika velikultia” -toteamusta ei esityksessä kuulla, mutta kyseisen asenteen voi aistia Jussi-Pekka Parviaisen näyttelemästä Koskelasta tämän silmäillessä vastuulleen annettuja sotilaita. Joukkueenjohtaja Koskela on eleettömyydessään ja sisäiseltä voimaltaan jokseenkin täydellinen mies, ja sellaisen Parviainen onnistuu tekemään. Vaikka tunnen entuudestaan henkilöiden kohtalot, Koskelan kuolema järkyttää aina.

Mainitsin jo aiemmin huvittuneeni Lahtisen vastarannan kiiski -henkisestä urputuksesta, ja iso kiitos siitä kuuluu Paavo Kinnuselle, joka tekee roolin vastaansanomattomalla uhmalla ja jollakin jännällä kielteisellä energialatauksella. Ihan mahtava tyyppi! Pojoja satelee myös Pyry Kähköselle, jonka näyttelemä Lehto ylittää julmuudessaan ja arvaamattomuudessaan kaikki muut näkemäni saman hahmon roolisuoritukset. Kähkönen tekee Pyynikillä kaksoisroolin, sillä hänet nähdään myös erikoisena ja ironisena Honkajokena.

Ohjaaja Antti Mikkola on letittänyt esityksen lopun kahdesta tiestä: toinen kuljettaa sodasta hengissä selviytyneet kohti tuntematonta tulevaisuutta veteraani Reinikaisen sanojen saattelemana, toinen vie hipihiljaa istuvan yleisön Herran luokseensa kutsumien äärelle, sankarihaudoille. Sodan todellinen hinta lasketaan aina ihmishenkinä ja inhimillisenä kärsimyksenä.

---

Sain ilmaisen kutsuvieraslipun.

Tuntematon sotilas

Ensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 11.6.2025.

Alkuperäisteksti: Väinö Linna Sovitus: Sami Keski-Vähälä Ohjaus: Antti Mikkola Apulaisohjaaja: Saija Viljanen Lavastussuunnittelu: Kimmo Sirén Pukusuunnittelu: Jaana Aro Äänisuunnittelu: Sami Silén Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Riina Vänttinen Tarpeiston suunnittelu ja valmistus: Satu Wiinikka Tuottaja Hannele Sulin

Rooleissa: Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Tommi Raitolehto, Aimo Räsänen, Antti Tiensuu, Kai Vaine

Lisäksi mukana avustajia Nokian Etunäyttämöltä: Noora Aalto, Harri Heiskanen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski-Kivinen, Tia-Nitta Niemi, Maarit Pakarinen, Paavo Poikonen, Markus Pärssinen, Jere Saarela, Sanna Törmäkangas ja Katri Viertola. Sekä Kalle Koskinen, Ukko-Ilmari Majamaa, Severi Muje ja Tuomas Pirilä

Äänenä Aimo Reinikainen

Pääkuvassa Paavo Kinnunen (vas.), Verneri Lilja, Kalle Koskinen, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu ja Pyry Kähkönen. Kuva © Katri Dahlström